Ei metsitystukea, vaan vaikuttavia ilmastotoimia

Valtio suunnittelee metsitystukea hiilinielujen vahvistamiseksi. Tuen tavoitteena on metsittää ”joutoalueita” osana ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tukea jakaisi metsäkeskus, ja ympäristöviranomainen valvoisi ettei luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeille alueille myönnetä tukea.

Suunnitelma saattaa kuullostaa kadunmiehestä järkevältä, mutta näen tuessa useita ongelmia. Ensinnäkin 2020-luvulla istutetuilla puilla ei ole käytännössä mitään merkitystä hiilinieluina; ilmastonmuutosta pitäisi torjua välittömästi, eikä tällainen puuhastelu ole millään tavalla vaikuttavaa. Suomi on yksi maailman metsäisimmistä maista, eikä metsitettäviä joutomaita ole oikeasti kovinkaan paljoa. Lisäksi rehevien peltojen metsitys on kallista ja tulos voi olla epävarma. Samaan aikaan kun etsitään metsitettäviä kohteita, Suomen metsämaa vähenee noin 19.000 hehtaarilla vuodessa. Kieltämättä metsitystuki vaikuttaa jälleen kerran hölmöläisten hommalta: rahoitetaan toimenpidettä jolla ei ole merkitystä, ja samaan aikaan tuetaan toimintaa joka on ilmastolle erittäin haitallista, kuten esim. turvetuotanto.

Toinen metsitystuen ongelma liittyy luonnon monimuotoisuuteen. Monet avoimet alueet ja ”joutomaat” ovat monimuotoisuuden kehtoja. Erityisesti kedot, niityt ja paahdealueet ovat sekä kasvi- että hyönteislajistoltaan arvokkaita. Avoimien elinympäristöjen häviäminen on toiseksi suurin uhanalaisuuden syy Suomessa, heti metsätalouden jälkeen; ja nyt ollaan lisäämässä sekä metsätaloutta että avoimien alueiden sulkeutumista.

Lakiluonnoksessa ollaan laittamassa ympäristöviranomainen valvomaan monimuotoisuustavoitteiden toteutumista. Valitettavasti tiedot joutomaiden luontoarvoista ovat pääosin vähäisiä tai olemattomia, joten ympäristöviranomaiselle suunniteltu rooli on kumileimasin, jolla metsistyshankkeet siunataan. Metsitystuki johtaa väistämättä lajiston uhanalaistumisen kiihtymiseen, kun tukea haetaan esim. hiekkamaiden, niittyjen ja peltoheittojen metsitykseen. Viranomaisten seulaan tulee korkeintaan jäämään edustavimmat perinnebiotoopit.

Metsien rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä on merkittävä. Metsien hiilinielu ja -varasto kasvavat, kun hakkuita vähennetään. Tämä kävi hyvin ilmi viime vuonna, kun markkinat eivät vetäneet ja hakkuut vähenivät vuodesta 2018 noin kuusi miljoonaa kuutiota. Metsälobbarit ovat jo ehtineet iloita hiilinielujen kasvusta. Iloon saattaisi olla aihetta, jos hakkuiden väheneminen olisi tietoinen valinta; jos markkinat olisivat vetäneet, olisi viime vuonnakin hätyytelty hakkuuennätyksiä. Muistin virkistykseksi, ennätyshakkuut 2018 johtivat Suomen nettopäästöjen merkittävään kasvuun.

Metsien rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa ei saa olla markkinoiden armoilla. Ilmastonmuutoksen torjunnalla on erittäin suuri kiire, siitä kertoo mm. Siperian viikkoja jatkuneet ennätyshelteet, jotka mediassa ohitetaan vain kuriositeettina. Jos ikirouta ja ikiroutaan varastoitunut hiili pääsee vapautumaan valtoimenaan, ihmiskunta ja koko biosfääri ovat valtavassa pulassa. Tuho voi olla peruuttamaton. Siksi todellisilla ilmastotoimilla on kiire. Enää ei voi puuhastella marginaalisten metsitystukien kanssa, vaan Suomessa pitäisi välittömästi mm. pysäyttää metsäkato, turvetuotanto sekä ilmastolle haitalliset tuet. Tämäkin hallitus on tähän mennessä ollut ilmastoteoissaan täydellinen pettymys.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Pentti Linkolan muistoksi

Eilen saatiin suru-uutinen luonnonsuojelija ja kalastaja Pentti Linkolan kuolemasta. Linkola ehti kunnioitettavaan 87 vuoden ikään, joten kuolema oli vain ajan kysymys – kuten meillä kaikilla. Minulle Linkolan kuolemasta jäi ristiriitainen olo, samoin kuin henkilöstä ylipäätään. Linkola oli pitkään Suomessa luonnonsuojeluliikkeen kasvot, mutta hän oli myös yksi merkittävimmistä lintututkijoista ja -rengastajista. Linkola myös eli niin kuin opetti: kalastajana askeettisissa oloissa.

Henkilökohtaisesti Linkola oli minulle tärkeä ajattelija, kun olin teini-ikäinen. Jokainen Linkolan teos tuli luettua läpi, ja Linkolan innoittamana tuli tutustutta myös mm. Eero Paloheimon, Osmo Soininvaaran ja Konrad Lorenzin kirjoituksiin. Teini-ikäiselle luonnossa liikkujalle Linkola oli vahva vaikuttaja. Omin silmin saattoi nähdä, kuinka Linkola oli oikeassa metsiin ja soihin liittyvissä kysymyksissä. Metsien ja soiden tila on tässä maassa tuskin koskaan ollut yhtä huono kuin nyt, vielä 90-luvulla tilanne oli parempi (metsien tilaa ei mitata puumäärän kasvuna). Kuten Linkola ennusti, huonompaan suuntaan ollaan menty jatkuvasti.

Linkolan kirjoitukset olivat monesti hurjia tai yliampuvia. Osaltaan kyse oli provosoinnista; lääkäripäivillä esitelmä oli erilainen kuin luonnonsuojelijoiden kesken. Provosoinnista huolimatta Linkola epäilemättä ajatteli, että ihmisten määrää tulisi vähentää. Linkolan ajatuksissa mm. tartuntataudit olivat luontainen keino alentaa ihmispopulaatiota, ja lääketiede pahasta. Teini-ikäisenä tämä ajatus oli helppo hyväksyä, mutta nyt koronavirusepidemian jyllätessä tautien ihannointi tuntuu järjettömältä. Teini-ikäinen saattaa tuntea itsensä kuolemattomaksi, mutta se että taudin aiheuttama kuolema voi osua omalle tai läheisten kohdalle, saa ajattelemaan asiaa huomattavasti eri tavalla. Omalla kohdalla radikaalit ajatukset ovat iän myötä pehmenneet. Linkolalle taisi käydä päin vastoin; sekä radikaalit ajatukset että toivottomuus vain lisääntyivät.

Vuosi sitten luin Riitta Kylänpään kirjoittaman Linkolan elämänkerran, joka vain korosti ristiriitaisuutta – ja selvästi laski henkilön arvoa minun silmissä. Nuoruuden idolista tuli lopulta höpsähtänyt ajattelija, vaikka hän kiistämättä oli lahjakas kirjoittaja. Epäilemättä Linkola osasi halutessaan olla supliikki seuramies, mutta esim. suhtautuminen omaan perheeseen saattoi olla aivan toista. Linkola oli myös elitisti, joka olisi sallinut paremmalle väelle kesähuvilat ja huvitukset, joita massoille ei pitänyt suoda. Maailmansodan aikainen ja jälkeinen natsimielisyys myös laski Linkolan pisteitä, vaikka tokihan nuorille olisi annettava anteeksi hölmöt mielipiteet. Linkola tuntui iän myötä muuttuvan humanistista ihmisvihaajaksi.

Linkolan radikaalit edotukset olivat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia. Linkola ei pystynyt muuttamaan kehityksen suuntaan, aivan kuten sitä ei ole pystynyt muuttamaan kukaan muukaan. Ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi pahenevat vuosi vuodelta. Ehkä Linkola oli oikeassa ihmisluonnosta, joka ei näe omaa nenäänsä pidemmälle. Oli miten oli, Linkolan keinoilla tuskin saavutettiin mitään. Linkola oli enemmänkin eräänlainen kansakunnan klovni, jonka paatosta jokainen jaksoi hetkittäin kuunnella, mutta ei ottaa vakavasti. Syrjään vetäytyminen ja askeettisuus tarkoittivat sitä, että Linkola jäi kuriositeetin asemaan. Kirjoituksia tuli hyvin harvoin, ja politiikkaan Linkolan maltti ei riittänyt, koska hänen ajattelussaan ei ollut sijaa kompromisseille.

Loppujen lopuksi Linkolan merkittävin perintö lienee Luonnonperintösäätiö, joka hankkii lahjoitusvaroin metsä- ja suoalueita suojelukäyttöön. Pentti Linkola oli perustamassa säätiötä, ja suojelualueita on kertynyt vuodesta 2000 lähtien jo yli 2000 hehtaaria. Suojelualueet on pieni mutta konkreettinen tulos Suomen luonnon hyväksi.

Luonnonperintösäätiö on avannut keräyksen Pentti Linkolan muistoksi. Mikä olisikaan parempi keino muistaa Suomen suurinta luonnonsuojelijaa kuin lahjoittaa rahaa muistometsän perustamiseksi.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Risto Isomäen valittujen totuuksien luonto

MTK:lainen Aarre-lehden kolumnistina on jo jonkin aikaa ollut kirjailija Risto Isomäki. Isomäestä näyttääkin tulleen Seppo Vuokon rinnalle yksi metsätalouden apologeetta, joka valitsee faktansa hyvin tarkoitushakuisesti. Viimeisin Isomäen kolumni käsittelee Suomen luonnon väitettyä rikastumista. Esimerkkeinä Isomäki listaa lähes 20 nisäkäslajia ja joukon lintulajeja. Isomäen viesti on, että isojen eläinten määrä on lisääntynyt ja luonto on rikastunut. Isomäki pitääkin puheita Suomen luonnon köyhtymisestä ”käsittämättömänä”.

Yritetäänpä käsittää asia. Isomäen esimerkkilajit voidaan ryhmitellä muutamaan ryhmään. Esinnäkin Isomäki pitää luonnon rikastumisena sitä, että tänne on tuotu vieraslajeja. Valkohäntäpeura, kanadanmajava ja minkki (joka on Isomäen mielestä vain korvannut vesikon) eivät kuulu alkuperäiseen lajistoon. Valkoposkihanhen tilanne voi olla sama, mahdollisesti Itämerellä pesivät valkoposkihanhet ovat lähteneen istutetuista yksilöistä.

Toinen joukko Isomäen lajeja on sellaisia, jotka ovat elpyneet vainon tai ylenmääräisen pyynnin loputtua. Näitä ovat hirvi, metsäpeura, susi, karhu, ahma, ilves, näätä, saukko, harmaahylje, itämerennorppa ja saimaannorppa, euroopanmajava, laulujoutsen, merihanhi. Nämä lajit eivät sinällään kerro mitään Suomen luonnon tilasta, vaan lainsäädännön muutoksesta. Lisäksi on huomattava, että susi, ahma ja saimaannorppa ovat edelleen erittäin uhanalaisia, ja metsäpeura, karhu, itämerennorppa ja euroopanmajava silmälläpidettäviä, eli näillä lajeilla ei mene erityisen hyvin vaikka niiden tilanne onkin viime vuosina kohentunut. Merikotkan romahduksen syynä oli vainon lisäksi myös ympäristömyrkyt, jotka heikensivät pesimätulosta. Pahimpien myrkkyjen kieltäminen on toki ollut tärkeä ympäristönsuojeluteko. Myös merimetso lienee palannut vainon loppumisen seurauksena

Varsinaisia uusia, luontoa rikastuttavia lajeja Isomäen listauksessa on vain muutamia. Metsäkauris ja villisika ovat levinneet Suomeen uudelleen pitkän tauon jälkeen. Molempia lajeja lon auttanut myös ilmaston lämpeneminen. Metsäkaurista ruokitaan runsaasti, villisiat taas yritetään milteipä hävittää lajin aiheuttamien haittojen takia ja metsätysrajoituksista on luovuttu.

Kieltämättä Isomäen lajijoukolla menee paremmin kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Toisaalta monen lajin osalta se on vaatinut paljon työtä; esim. saimaannorpan suojelutyöhön menee useita henkilötyövuosia vuodessa niin Metsähallituksessa kuin ELY-keskuksessa ja Itä-Suomen yliopistossa, ja norpan suojelemiseksi on perustettu omaa lainsäädäntöä. Yhteistä lajeille on se, että ne kaikki ovat generalisteja, eli selviävät hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Niiden esiintyminen ei oikeastaan kerro mitään Suomen luonnon tilasta.

Suomen luonnosta tulisi hyvin erilainen kuva, jos lajijoukko valittaisiin toisin. Havumetsien tyyppilajeilla, kuten liito-orava, hömötiainen ja kuukkeli, menee huonosti. Vesilintujen ja kahlaajien määrät ovat laskusuunnassa, ja monen aiemmin yleisen laji kanta on romahtanut; tällaisia ovat esim. suokukko ja punasotka. Tai miten erilaiselta tilanne näyttäisi, jos katsottaisiin virtavesien lajistoa? Mistä löytyvät lähimmät taimenpurot tai lisääntyvät jokihelmisimpukat? Puhumattakaan perinnebiotooppien hyönteis- ja kasvilajeista, suolajistosta, paahdeympäristöjen lajistosta jne.

Luonnon köyhyminen ei ole mielipidekysymys, kuten Risto Isomäki esittää. Suomessa on kaikkiaan kymmeniä tuhansia lajeja, ja kokonaiskuvassa parikymmentä nisäkäs- ja lintulajia on vain pieni sivujuonne. Sekä lajien että luontotyyppien uhanalaisarvio kertoo meille suoraa luonnon köyhtymisestä: joka yhdeksäs laji on uhanalainen, ja noin puolet luontotyypeistä on uhanalaisia, Etelä-Suomessa reilusti yli puolet. Faktoja ei voi kumota mielipiteillä, vaikka se tuntuukin olevan nykyisin muotia.

Ja ajatus että luonto on yhtä kuin muutama isokokoinen ja näyttävä laji, saisi jo jäädä unholaan.

Kategoria(t): Suomesta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Suurin ylläpidettävä hakkuutaso on yliarvio

Luonnonvarakeskus eli Luke on muuttanut termistöään järkevämpään suuntaan. Aiemmin Luke puhui suurimmasta kestävästä hakkuutasosta, kun se tarkoitti suurinta taloudellisesti mahdollista hakkuutasoa. Nyt Luke on muuttanut termin ”suurimmaksi kestäväksi hakkuutasoksi”. Uusi termi on selvästi parannus entiseen; se kertoo vain sen, miten paljon puuta metsistä on mahdollista hakata tulevan kasvun kärsimättä.

Sen sijaan se ei kerro mitään metsätalouden kestävyydestä, mihin kuului taloudellisen kestävyyden lisäksi myös ekologinen ja sosiaalinen kestävyys. Kaksi jälkimmäistä ei ole Suomen metsissä toteutunut pitkään aikaan, mistä kertoo mm. lajien ja luontotyyppien uhanalaisuus sekä ihmisten halukkuus säilyttää metsät eri näköisinä.

Vaikka termi suurin ylläpidettävä hakkuutaso on sinällään parempi, sen laskentaan liittyy merkittäviä puutteita, minkä seurauksena hakkuutasoa yliarvioidaan. Ensinnäkin mallit olettavat, että metsänhoitotoimet tehdään ajallaan. Todellisuudessa Suomessa on kuitenkin merkittäviä hoitorästejä nuorissa metsissä, ja ilmeisesti rästit ovat vain kasvussa. Ymmärrän hyvin maanomistajien haluttomuuden nuorten metsien hoitoon, sillä ne näyttäytyvät lähinnä vain kustannuksina, joista hyötyä saa mahdollisesti vasta 50 vuoden päästä.

Toinen hakkuutasoarvioihin liittyvä ongelma monimuotoisuuden huomioinen. Laskennat olettavat, että suojelupinta-ala ja vanhojen metsien osuus säilyy mitättömänä; Luken arviossa ei edes huomioida jo päätettyjä luonnonsuojelun lisäyksiä, esim. METSO-ohjelman tai Helmi-ohjelman suojelutavoitteita. Metso-ohjelman pyvän suojelun tavoitetta on toteuttamatta vielä noin 25.000 hehtaaria, ja Helmi-ohjelmassa on tarkoitus suojella tai ennallistaa kymmeniä tuhansia hehtaareita.

Toki Helmi- tai Metso-ohjelman tavoitteet ovat metsäpinta-alaan suhteutettuna hyvin vähäisiä, mutta taustalla on koko ajan huomattavati kunnianhimoisempi tavoite: kansainvälisten sopimusten mukaan Suomen tulisi suojella 17 % maa-alueista (ns. Aichi-tavoitteet). Lapissa Aichi-tavoite on jo lähellä toteutua, mutta Etelä-Suomessa se tarkottaisi suojelupinta-alan moninkertaistumista, koska Etelä-Suomen metsiä ei voi turvata suojelemalla tuntureita. Tätä ei ole mitenkään huomioitu hakkuutasolaskelmissa.

Kolmas ongelma liittyy vesiensuojeluun. Avohakkuisiin, ojituksiin ja maanmuokkaukseen perustuva metsätalous ei ole kestävällä pohjalla turvemailla, missä perinteisin menetelmin saadaan aikaan isoja ongelmia vesistöihin. Malleissa ei vielä ole mitenkään huomioitu erirakenteista metsänkasvatusta tai erilaista käsittelyä turvemaiden osalta. Yllä olevien seikkojen takia suurin ylläpidettävä hakkuutaso on väistämättä yliarvio, mikä kannattaa muistaa. Lisäksi viime vuosina suurin ylläpidettävä hakkuutaso on saavutettu tai ylitetty jo useassa maakunnassa.

Metsälobbareiden puolustus nykyisen kaltaiselle metsätaloudelle on aina sama: metsänhoidon takia Suomen metsien sisältämä puumäärä on kasvanut ensimmäisestä valtakunnan metsien inventoinnista (VMI) noin 78 %, ja 50-luvun alusta (VMI3) noin 60 %; nykyisin metsissä on lähes 2500 miljoonaa kuutiota puuta, kun inventointien alussa sitä oli hieman vajaa 1400 miljoonaa kuutiota. Vaikuttavia lukuja kieltämättä, mutta kovin suurelta osin nämä eivät ole metsänhoitajien ansiota.

Puumäärä olisi kasvanut väistämättä, vaikka Suomessa ei olisi tehty mitään erityisiä metsänhoitotoimenpiteitä. Noin kolmasosa puuston kasvusto on seurausta ilmaston muutoksesta ja rehevöitymisestä: puut kasvavat nykyisin paremmin, koska maaperä on rehevämpää typpilaskeuman ansiosta, ilmassa on enemmän hiilidioksidia ja kasvukausi on pidentynyt. Myös metsämaan pinta-ala on kasvanut: kun metsämaaksi luokiteltua aluetta oli 50-luvulla reilut 17 miljoonaa hehtaaria, on sitä nykyisin yli 20 miljoonaa hehtaaria. Metsämaan lisääntyminen on seurausta soiden ojituksesta ja peltojen ja niittyjen metsittämisestä; molemmat ovat aiheuttaneet ihan oman ympäristöongelmansa. Loppujen lopuksi metsänhoitajan ansiot metsien puumäärään kasvusta jää aika vähäiseksi. Toki istutusmetsät ovat luontaisesti syntyneitä tiheämpiä, minkä jokainen luonnossa liikkuja on huomannut: nuoret istutusmetsät kannattaa kiertää kuin yrittää läpi.

Vielä viime vuosisadan puolessa välissä tai senkin jälkeen metsät olivat erilaisia. Puuta oli vähemmän, mutta metsien ikärakenne oli selvästi vanhempi ja metsäpeite yhtenäinen. Suot olivat suureksi osaksi luonnontilaisia, purot ennallaan ja vesistöt hyvässä kunnossa. Kaikki se on menetetty. Luonto ei kaipaa niitä satoja miljoonia motteja, jotka metsänhoidolla on saatu aikaiseksi. Luonto – ja aika moni ihminen – kaipaisi yhtenäisiä metsiä, puhtaita vesiä ja ojittamattomia soita.

Metsien ikäluokkajakauma VMI5 verrattuna VMI11/12. Koko maassa metsät ovat merkittävästi nuorentuneet.

PS. Suomen metsävarojen kehitysta mainostetaan erityisenä saavutuksena. Länsinaapurissa metsävarojen kasvu on ollut täysin Suomea vastaavaa; sillä erotuksella, että Ruotsissa soiden ojitus on ollut hyvin maltillista.

Ruotsin maastokarttaa ja ilmakuvia voi selata esim. tämän palvelun kautta. Ruotsin talousmetsät näyttävät hyvin Suomen kaltaisilta, paitsi että ilmakuvien perusteella valtaosa soista on luonnontilaisia.

Kategoria(t): Suomesta | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Blogin viides vuosi

Vuosi on jälleen vaihtunut ja blogin viides vuosi on takana. Vuosi sitten jo kirjoittelin, että blogin pitäminen tuntuu hieman raskaalta. Tunne ei ole mihinkään hävinnyt vaan enemmänkin voimistunut, ja kirjoitinkin enää harvakseltaan. Vuonna 2019 syntyi 20 artikkelia, kun aiemmin juttuja tuli yli 30 vuodessa. Osittain kirjoittaminen jäi myös muiden kiireiden takia. Blogin kävijämäärä kasvoi edellisvuodesta enää hieman. Ilmeisesti kävijämäärän kasvattaminen vaatisi jatkuvaa uusien aiheiden käsittelyä.

Muutama pitempi artikkeli tuli kirjoitettua. Australia ennen ihmistä kertoo mantereen omalaisesta lajistosta, mikä hävisi ihmisen saapumisen jälkeen. Biisonin kaksi pelastumista taas kertoo Pohjois-Amerikan biisonista, ja kuinka laji on pelastunut sukupuutolta kahdesti. Ilmastoahdistusta lievitetään kompensaatioilla, mutta näistä kannattaa pysytellä kaukana: nykytilanteessa fossiilisten polttoaineiden päästöjä ei ole mahdollista kompensoida, ei millään hinnalla. Lisäksi osa kompensaatioista on ilmiselviä huijauksia, toki laillisia sellaisia.

Vuodesta 2019 jäi mieleen moni asia. Huoli ympäristöstä ja ilmastosta lisääntyy, ja maailmalla vuoden kasvo oli varmasti ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg. Metsät paloivat niin Etelä-Amerikassa kuin Australiassa. Kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat uuteen ennätykseen, eikä ilmastonmuutoksen hillinnästä ole tietoakaan. Sukupuuttojakin tapahtui: mm. viimeinen zairenleveähuulisarvikuono-uros lopetettiin, joten alalaji on tuomittu sukupuuttoon kun jäljellä on enää kaksi naarasyksilöä. Kiinassa Jangtsejoessa elänyt jokidelfiini on nyt lopullisesti sukupuutossa, sillä kuuden viikon aikana tutkijat eivät havainneet mitään merkkejä lajista.

Suomessa mieleen jäivät hallituskriisit, jotka koskivat sekä Sipilän että Rinteen hallituksia. Vaikuttaa siltä, että politiikka on muuttunut hektisemmäksi ja vaikeammaksi ennustaa. Ylipäätään poliittinen ja julkinen ilmapiiri niin Suomessa kuin maailmalla tuntuu olevan negatiivinen ja jopa vihamielinen, ja valheet saavat yhä enemmän valtaa. Tämä ei tiedä hyvää. Metsistä on riittänyt kotimaassa puhetta, myös tässä blogissa; sekä biomassan energiakäytöstä että ylimitoitetuista hakkuista. Vuonna 2019 hakkuumäärä oli kuitenkin laskussa, johtuen sellun heikommasta kysynnästä.

Moni asia olisi ansainnut huomiota. Esim. Rinteen/Marinin hallitus budjetoi 100 miljoonaa euroa luonnonsuojeluun, ja ympäristöministeriö on polkaisemassa käyntiin Helmi-ohjelman elinympäristöjen parantamiseksi. Luonnonsuojelun lisärahoitus on aidosti historiallinen, ja Helmi-ohjelma ehdottoman tarpeellinen. Toki rahoitustarve olisi huomattavasti 100 miljoonaa suurempi.

Joka tapauksessa hyvää uutta vuotta 2020! Ainakin meillä on tällä hetkellä ympäristölle parempi hallitus.

Kategoria(t): Vuosikatsaus, Yleinen | Avainsanat: , | Kommentoi

Viikon uutispommi: Finnpulp ei saanut ympäristölupaa

Viikon suurin uutispommi oli Korkeimman hallinto-oikeuden kielteinen päätös Finnpulpin sellutehtaan ympäristölupaan. Kuopioon suunniteltu ”biotuotetehdas” eli suomeksi sellutehdas olisi toteutuessaan ollut valtavan kokoinen: puuta tehdas olisi vaatinut 7 miljoonaa kuutiota vuodessa, ja päästöt vesistöihin olisivat olleet kymmeniä tonneja päivässä. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä ei voi valittaa. Yhtiön mukaan tehdasprojekti on nyt virallisesti ohi.

Lupa kaatui mm. vesistöpäästöihin. KHO:n mukaan vaarana olisi ollut vesistön tilan heikkeneminen, mikä on EU-lainsäädännön perusteella kiellettyä.

Päätös on taatusti historiallinen: koskaan ei yhtä suuri tehdashanke ole kaatunut ympäristövaikutuksiin. Raha ei olekaan tärkein arvo. Luonnollisesti päätös on herättänyt mielipiteitä sekä puolesta että vastaan. Erityisesti MTK:ssa (joka on hankkeen yksi omistaja ja sijoittaja) meinattiin repiä pelihousut, ja mm. MTK:n johtaja on jo vaatinut hallitusta kriisikokoukseen. Sen sijaan Pro Kallavesi -kansalaisjärjestö on iloinnut tuomista.

Tapaukseen liittyy rumia piirteitä ja ylilyöntejä. Heti tuomion jälkeen alkoi KHO:n syyttely politikoinnista, mikä on vakava syytös. Oikeusvaltiossa oikeus on riippumaton politiikasta, eikä tässäkään tapauksessa mitään näyttöä muusta ole. Itse asiasa monet ympäristöasioihin erikoistuneet lakimiehet pitivät päätöstä odotettuna. Lakeja pitää noudattaa, vaikka ne eivät miellyttäisi. Myös pelottelu on alkanut: enää Suomeen ei kuulemma tule yhtään sijoitusta. Finnpulpin hanke oli kuitenkin erityistapaus sekä paikan että massiivisuuden takia.

Jos KHO:n tapauksesta pitäisi jotain oppia, niin se että kuormitusta vesistöihin ei voi jakuvasti vain lisätä. Niin Kallevedellä kuin Suomessa yleensäkin suurin kuormittaja on metsä- ja maatalouden hajakuormitus. Uusimpien tutkimustulosten perusteella mm. metsätalouden kuormitus on aiempaa luultua suurempaa, ja alati kasvava. Tämä on yksittäistä tehdasta selvästi suurempi ongelma, joka koskee käytännössä kaikkia Suomen vesistöjä.

Eli jos MTK tai metsäteollisuus haluavat uusia megatehtaita: on vain yksi johtopäätös: yleistä kuormitusta on pakko vähentää, ja silloin katseen pitäisi kohdistua metsätalouteen. Metsäteollisuuden pitäisi olla innolla esittämässä massiivista ennallistamis- ja vesiensuojeluohjelmaa. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan esiinny, vain narinaa, pelottelua ja vaatimuksia ympäristönsuojelun höllentämisestä. Katse ei ole tulevaisuudessa, vaan vahvasti menneessä.

KHO:n päätös on hyvä. Toivottavasti se poikii runsaita panostuksia vesiensuojeluun, ja realismia tilanteeseen.

PS. Finnpulpiin liittyi keskeisesti myös kysymys puun riittävyydestä. Pohjois-Savossa tai lähimaakunnissa ei ole likimainkaan tehtaan tarvitsemaa hakkuukapasiteettia. Käytännössä Finnpulp olisi hankkinut puuta koko Suomen alueelta. Ja sulkenut pienempiä tehtaita muualla.

Kategoria(t): Suomesta | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Huolta hyönteisistä

Ympäri maailmaa on viime aikoina tullut hälyttäviä uutisia hyönteiskadosta. Asiaa on sivuttu blogissa aiemminkin. Pääasialliset syyt hyönteiskatoon ovat elinympäristöjen katoaminen ja pirstoutuminen, hyönteismyrkyt ja ilmastonmuutos. Hyönteisiä uhkaavat myös monet muutkin asiat, jotkin mitä ei ole tullut edes ajatelleeksi.

Pari päivää sitten Independent julkaisi artikkelin, missä lehtipuhaltimien sanotaan olevan haitallisia hyönteisille. En ole selvittänyt onko asiasta jotain tutkimustietoa, mutta kyllähän ajatuksessa on järkeä: on täysin mahdollista, että voimakas puhallus tuhoaa hyönteisiä maan kamaralla, ja imu vetää lentäviä hyönteisiä laitteen sisään. Vaikka lehtipuhaltimien vaikutus globaaliin hyönteiskatoon on mitätön, on tässä yksi hyvä syy lisää jättää lehtipuhaltimet hankkimatta ja käyttämättä. Ne ovat rasittavan äänekkäitä, ja polttomoottorivehkeet myös levittävät pahaa katkua. Ei ihme, että lehtipuhallin valittiin vuonna 2000 Suomen luonto -lehden kaikkien aikojen ensimmäiseksi turhakkeeksi. Ansaitusti.

Toinen hyönteisiin liittyvä uutinen on jo vakavampi: yksi usein sivuutettu hyönteisten uhkatekijä on valosaaste. Varsinainen tieteellinen artikkeli ei ole vapaasti saatavilla, mutta asiasta on uutisoinut myös Helsingin sanomat.

Valosaaste häiritse hyönteisten vuorokausirytmiä, liikkumista ja lisääntymistä, ja altistaa niitä saalistajille. Kaikille on varmasti tuttu näky katulampun ympärillä pörräävät yöperhoset. Se ei ole vain harmitonta, vaan valo on ärsyke, joka saa hyönteiset sekoamaan. Luonnossa ainut öisin näkyvä valo on kuu tai tähdet, joidet perusteella hyönteiset suunnistavat. Taivaankappaleet ovat kuitenkin niin kaukana, ettei niiden asema muutu hyönteisten liikkuessa; katulamppu taas on aivan eri asia, ja katulampun valossa suunnistava perhonen päätyy spiraaliradalle, jonka päätepiste on valonlähde. Tutkijoiden mukaan kolmasosa öiseen lampunvaloon jääneistä hyönteisestä kuolee: joko niiltä loppuvat voimat, tai ne tulevat syödyksi. Lampunvalossa hyönteiset ovat selvästi näkyvillä, toisin kuin pimeällä taivaalla. Monien hyönteisiä syövien saalistajien on todettu hyödyntävän valoja.

Valojen määrä maailmassa on jatkuvasti lisääntynyt elintason noustessa, ihmisten määrän lisääntyessä ja valojen sekä sähkön halventuessa. Valosaaste on kuitenkin uhka, joka on – ainakin periaatteessa – helppo torjua, ja mihin jokainen meistä voi vaikuttaa. Riittää kun sammuttaa valot, tai vähentää niiden käyttöä. Esim. liiketunnistinten avulla valot palavat vain silloin, kun niitä tarvitaan. Ilmeisesti myös led-valot ovat hyönteisille harmittomampia kuin perinteiset polttimot.

Luulen että valosaasteen väheneminen ei hyödyttäisi vain hyönteisiä, vaan myös ihmisiä. Voisi spekuloida, että runsas valojen määrä vaikuttaa myös ihmisten unirytmiin; esim. kaupungeissa ei ole koskaan oikeasti pimeää.

Tai ainakin tähtitaivas näkyisi paremmin vähemmällä valosaasteella.

Kategoria(t): Maailmalta | Avainsanat: , , | Kommentoi

Metsäpurojen turva on heikentynyt, ja se meinasi jäädä huomaamatta

Maanantaina pidettiin vuosittainen Metso-ohjelman tutkimusseminaari. Siellä käsiteltiin mm. viimeaikaisia tutkimuksia puronvarsille tarvittavasta metsäisestä suojavyöhykkeestä. Jyväskylän yliopiston tutkijoiden mukaan purot tarvitsevat suojakseen vähintään 30 metriä leveän suojavyöhykkeen sekä pienilmaston että lajiston turvaamiseksi. Tutkimusten tulos ei sinällään sisällä mitään uutta tai mullistavaa, sillä samaa on tutkittu muualla maailmassa jo vuosia sitten, mm. Ruotsissa. Suomessa asiat pitää kuitenkin selvittää itse, ennen kuin päättäjät niitä uskovat – jos uskovat.

Metsälain 10§:n mukaan luonnontilaiset purot ovat tärkeitä elinympäristöjä, ja niiden varsille pitää jättää suojavyöhyke turvaamaan puroluonnon ominaispiirteitä. Aiemmin suojavyöhykkeeksi on riittänyt 10-20 metrin levyinen kaistale. Uuden tulkintaohjeen mukaan suojavyöhykkeen pitäisi kuitenkin olla leveämpi, puun pituuden verran, eli useimmiten 20-25 metriä. Sinällään muutos olisi oikean suuntainen, mutta sillä on eräs ikävä seuraus: koska aiemmin hakkuissa puron varsille on jätetty kapeampi kaistele, ne eivät enää (metsäkeskuksen ohjeen mukaan) täytä metsälain 10 §:n määritelmää. Metsäkeskus onkin (kuulemma) alkanut poistaa urakalla metsävaratiedosta metsälakikohteita, joissa uuden määritelmän mukainen suojavyöhyke ei täyty. Tämä tuli esiin maanantaisessa tutkimusseminaarissa, ja asia on nyt noussut tietoisuuteen mm. tutkijoiden Metsä-lehden kirjoituksessa ja siihen liittyvissä lisätiedoissa.

Uusi tulkinta on hyvin ongelmallinen sekä maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun sekä luontoarvojen turvaamisen takia. Tulkinnasta ja kohteiden poistamisesta seuraa, että yhä harvenmpi puronvarsimetsä täyttää metsälain määritelmän, ja yhä useampi puronvarsi on vapaata riistaa hakkuille. Ilmeisesti poistoista ei myöskään jää mitään merkintää rekisteriin, ja niiden jäljille pääsee vain vanhojen paikkatietoaineistojen avulla, jos sellaisia sattuu olla jossain tallessa. Todennäköisesti uusi tulkinta vaikuttaa myös muihin metsälain 10 §:n luontotyyppeihin.

Metsälaki ylipäätään on ongelmallinen säilyttämään luontokohteita, sillä lakiin sisältyy vaatimus säästettävien kohteiden pienialaisuudesta: yleensä pienialainen kohde on metsälain mukaan alle 2 hehtaarin laajuinen. Luonnontieteellisesti pienialaisuutta ei voi perustella mitenkään: tokihan esim. 3 hehtaarin lehto tai ruohokorpi on arvokkaampi kuin 0,3 hehtaarin lehto tai ruohokorpi; kuitenkin vain pienempi näistä voi olla metsälain turvaama kohde. Pienialaisuuden määritelmä on erityisen hankala purokohteilla; purot ovat usein pitkiä ja 2 hehtaaria tulee äkkiä täyteen, kun lasketaan puron molemmille puolille esim. 20 metrin suojavyöhyke. Luontotyyppien uhanalaisarvion perusteella purot ja muut virtavedet ovat nykyisin erittäin uhanalaisia luontotyyppejä erityisesti Etelä-Suomessa. Niitä pitäisi turvata entistä enemmän, ei vähemmän. Myöskään suokohteilla metsälaki ei toimi: rehevää korpilaikkua ympäröivä karumpi suo saatetaan hakata ja ojittaa, mistä väistämättä seuraa myös korven muuttuminen.

 

Metsälain toimivuuden selvittäminen on alkamassa, lohduttaa Maa- ja metsätalousministeriö. Selvitykset ja mahdollinen lain uudistaminen kestää kuitenkin useamman vuoden, ja sinä aikana moni kohde on ehditty menettää. Nykymaailmassa merkittävät laintulkinnan muutokset ja niistä aiheutuvat seuraukset vaatisivat julkista keskustelua, mutta metsälain kohdalla asia tuli ilmi aivan sattumalta. Uusi tulkintaohje on kuitenkin tullut jo yli vuosi sitten. Joko seuraukset olivat odottamattomat, tai sitten tarkoituksella asiaa ei haluttu tuoda ilmi. Jostainhan ne kaavaillut lisähakkuukuutiot on tarkoitus ottaa, ehkä osin sitten vähentämällä säästettävien kohteiden määrää.

Käytännön luonnonsuojelutyö on juuri tällaista, turhauttavaa pään seinään lyömistä. Yksi näennäisesti vähäinen laintulkinnan muutos saattaa tehdä tyhjäksi vuosien työn. Selkeätkään tutkimustulokset eivät päädy toimintatapoihin, esim. purojen 30 metrin suojavyöhykkeen vaatimus on ollut tiedossa kansainvälisten tutkimusten perusteella jo pari vuosikymmentä. Samaan aikaan kun soita halutaan suojella lisää ja ennallistaa ojitettuja, avohakkuiden jälkeen kaivinkoneet kauhovat uusia ojia tauotta jokaiseen vähänkään kosteampaan juottiin. Ja niin edelleen.

Luonnonsuojelussa tanssiaskelet menevät näin: yksi eteen, kaksi taakse – ja taustalla soi kuoro, joka vakuuttelee että kaikki on hyvin.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Biotalouskupla on puhkeamassa, osa 2

Pari vuotta sitten ennustin, että biotalous on kupla, joka tulee väistämättä puhkeamaan. Tuo hetki näyttää olevan jatkuvasti yhä lähempänä. Varsinkin biomassan (eli käytännössä) puun energiakäyttöä kyseenalaistetaan päivä päivältä enemmän. Puun energiakäytöä on ilmaston kannalta pidetty hiilineutraalina, sillä perusteella että kasvava metsä sitoo hiilidioksidin takaisin. Viimeisin naula tämän oletuksen arkkuun tulee kansainväliseltä tutkijaryhmältä: aikaskaalan ollessa 2050-luvulla, puun poltto on ilmastolle haitallista. Metsät eivät ehdi sitoa poltosta syntynyttä hiilidioksidia. Bioenergiasta ei ole fossiilisten polttoaineiden korvaajaksi (tämäkin on ollut tiedossa jo vuosia). Suomessa tutkijoiden viestistä on nyt raportoinut mm. Kauppalehti.

Uutinen on huono Suomelle, sillä täällä lasketaan paljon puun energiakäytön varaan. Suomi on suurten hakkuiden ja puun polton luvattu maa: täällä hakatusta puusta yli puolet menee lähes suoraan polttoon tai energiaksi. Energianpuun lisäksi polttoon päätyy iso osa selluteollisuuteen menevästä puusta, sekä sahateollisuuden sivuvirrat. Suomi on päättänyt lopettaa kivihiilen käytön vuoteen 2030 mennessä. Tämän seurauksena vaaditaan jo lähivuosina valtavia investointeja uuteen energiantuotantoon – tai poltetaan kivihiilen sijasta puuta. Puun poltto on lyhytnäköistä, mutta toisaalta nopeita energiainvestointeja ei ehkä vuosikymmenessä saada aikaiseksi, ainakaan jos haluttaisiin panostaa vaihtoehtoisiin tuotantomuotoihin.

Poliittinen realismi seuraa viiveellä – joskus pitkälläkin viiveellä – todellisuutta. Suomen tukeutuminen puun polttoon tulee väistämättä osoittautumaan vikatikiksi.

Toinen bioenergiaan liittyvä kysymys on tietenkin luonnon monimuotoisuus. Metsien lisähakkuut heikentävät väistämättä biodiversiteettiä, niin meillä kuin myös tropiikissa. Luonnon monimuotoisuus on vaihtelua, mitä esiintyy niin abioottisissa olosuhteissa (ravinteisuus, kosteusolot, pinnanmuodot, leveysaste jne.) kuin bioottisissa olosuhteissa: puulajien moninaisuus, laidunnus, maankäytön historia, sattuma jne. Luonnossa ei ole resurssia, johon jokin laji ei olisi sopeutunut.

Yksi esimerkki monimuotoisuudesta on kelot, eli pystyyn kuolleet ja kuivuneet puut. Keloja esiintyy kaikkialla Suomessa, mutta leimallisimmin ehkä pohjoisessa. Pohjoisen hidaskasvuiset ja vanhat männyt, luontaisesti harvemmat metsät ja ilmasto suosivat kelojen muodostumista. Kelot saattavat säilyä pohjoisessa yli sata vuotta, ja etelämpänäkin kymmeniä vuosia; olen mm. yli 60 vuotta vanhoja valokuvia Pyhä-Häkin kansallispuistosta, ja kuvissa näkyviä keloja on pystyssä edelleen tänä päivänä. Koska yksittäiset kelorungot voivat säilyä hyvin pitkään, ovat ne erinomainen kasvupaikka mm. hidaskasvuisille jäkälille ja monille sienilajeille.

Syksyllä mm. Twitterissä kiersi kuvia Pohjois-Lapista, jossa valtionyhtiö Vapo on kerännyt ikivanhoja keloja energiapuuksi. Kelojen polttaminen on järjetöntä, sillä niihin varastoitunut hiili on ollut poissa kierrosta hyvin pitkään. Vapo kommentoi Twitterissä, että hakkuut on tehty kestävän metsätalouden periaatteiden mukaisesti. Tässä onkin nimenomaan se ongelma: kestävän metsätalouden periaatteet ja metsäenergian nollapäästöt ovat selvästi virheellisiä, jos niiden perusteella satoja vuosia vanhoja puita voidaan polttaa hetkessä tuhkaksi taivaalle. Nimittäin nykyisessä metsätaloudessa satoja vuosia vanhoja puita ei synny, eikä myöskään vastaavia hiilivarastoja. Satoja vuosia vanhan hiilivaraston uudelleen muodostumiseen menee satoja vuosia, ja sen ajan hiilidioksidi kiertää ilmakehässä.

Puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta: kelojen hävittäminen poistaa metsästä todennäköisesti sadoiksi vuosiksi harvinaisille ja vaateliaille jäkälille ja sienille soveliaan resurssin. Kelojen korjaaminen energiapuuksi on Etelä-Suomessakin aivan tavallista, tosin täällä Lapin keloja vastaavia puita ei täällä ole päässyt juuri syntymään pitkiin aikoihin, ja pystyyn kuolleet männyt tuskin säilyvät sataa vuotta.

Välillä tuntuu, että elämme hölmöläisten maassa: samalla hakkuulla saatetaan tehdä ”tekopökkelöitä” järeistä haavoista (jotka ovat metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeimpiä puuyksilöitä), ja korjata olemassa olevat lahopuut polttopuupinoon. Ja kaikki tämä tapahtuu kestävän metsätalouden periaatteiden mukaisesti.

JK.

Kelojen muodostumisesta kiinnostuneet voivat lukea tämän vuonna 1969 julkaistun artikkelin.

 

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Kirja: Monimuotoisuus

Kirjoitan nyt urani ensimmäisen kirja-arvostelun. Sain lopulta kirjastosta käsiini Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista. Muissa medioissa kirjaa on arvioitu mm. vuoden tärkeimmäksi julkaisuksi, eikä syyttä. Kirja on erinomainen.

Ensin Kauppinen käy kirjassa läpi sen, mitä monimuotoisuus tarkoittaa: populaatioita. Ennen kuin laji muuttuu uhanalaiseksi tai häviää, lukemattomat yksilöt ja populaatiot katoavat. Ja jokainen kadonnut populaatio vie mennessään osan luonnon monimuotoisuutta, muuttaa luonnon yhä vain homogeenisempaan suuntaan.

Suomen köyhtyvää luontoa Kauppinen käy läpi muutamien esimerkkilajien kautta. Kultasirkku on laji, jonka katoaminen on seurausta lintujen massapyynnistä Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa. Kuukkeli taas kertoo synkän tarinan Suomen metsäluonnon tilasta; vanhojen metsien häviämisestä ja elinympäristöjen pirstoutumisesta. Ruusuruohomaamehiläisen avulla käsitellään hupenevia paahdeympäristöjen sekä pölyttäjien tilaa yleisemminkin. Isonuijasammal on vaatelias suolaji, joka on miltei kadonnut Etelä-Suomesta; suomaan soidensuojeluverkosto ei riitä ylläpitämään suolajistoa. Taimen on pienten ja suurenpien virtavesien indikaattori, johon ovat vaikuttaneet niin voimalaitosrakentaminen kuin purojen perkaukset ja soiden ojitukset. Jääleinikki on ilmastonmuutoksen seurauksena katoava artinen laji. Ja pikkusinisiivet ovat esimerkki harjuympäristöistä, perhosista ja metapopulaatiodynamiikan romahtamisesta.

Kirjan viesti on melko synkkä. Suomi on ollut kaunis ja monimuotoinen maa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana suurelta osin hävitetty. Hyviä esimerkkejä monimuotoisuudesta saa hakea, ja tämä blogi jakaa saman ajatuksen. Toki meillä on muutamia onnistumisia, kuten suurten petolintujen elpyminen, mutta yleisesti monimuotoisuuden suunta on alaspäin. Kirjan mukaan ongelma edelleen se, että monesti luonnonarvot nähdään välttämättömänä pahana, joka haittaa elinkeinotoimintaa. Tästä hyvä esimerkki on Viiankiaapa, yksi koko Euroopan tärkeimmistä soidensuojelualueista. Viiankiaapan tilannetta käsitellään isonuijasammalen yhteydessä: suoalue on vaarassa Anglo American -kaivosyhtiön kaivoshankkeen takia. Jos Viiankiaapa – korvaamaton suojelualue – ei ole turvassa luonnonvarojen hyödyntämiseltä, miten mikään vähempi kohde olisi? Ajatus on hyytävä: ei ole mitään luontoarvoa, joka ei rahan edessä olisi uhattuna.

Luonnonsuojelubiologiassa sateenvarjolajiksi sanotaan lajia, jonka suojelu auttaa lukuisaa määrää muita lajeja. Kirjan esimerkkilajit on valittu tästä näkökulmasta: jos kultasirkulla, kuukkelilla, ruusuruohomaamehiläisellä, isonuijasammalella, taimenella, jääleinikillä ja pikkusinisiivellä menisi hyvin, olisi iso osa luonnon monimuotoisuutta turvattu. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä.

Kirjan viimeinen viesti on suunnattu ihmiskunnalle: ihminen on riippuvainen luonnosta, ja monimuotoisuuden hupeneminen vaarantaa ihmisen tulevaisuuden. Itseäni tämä ajatustapa hieman häiritsee. Kuten olen kirjoittanut, ihminen harvoin osaa kaivata jotain, mikä on hävinnyt jo vuosikymmeniä tai -satoja sitten. Monimuotoisuuden huvetessa ekosysteemit saattavat muuttua epävakaammiksi, mutta se nähdään mormaalina olotilana kun tietoa muusta ei ole. Ihminen tulee sinnittelemään tällä pallolla vielä hyvin pitkään, vaikka kaikki kirjan lajit olisivat kadonneet.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään uutta ja yllättävää. Tarinat ovat tuttuja jokaisella, joka on luonnon tilaa intensiivisesti seurannut. Joka tapauksessa kirjaa ei voi olla suosittelematta. Kauppinen on tehnyt mittavan tutkimustyön kirjaa valmistellessa, ja työ kesti muutaman vuoden. Kirja on hyvä ja perusteellinen läpileikkaus Suomen luonnon tilasta. Sen pitäisi olla jokaisen päättäjän lukulistalla. Valitettavasti tämän kaltaiset kirjat eivät taida olla poliitikkojen iltalukemista.

Kategoria(t): Kirjat, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi