Martasta miljardeiksi – yritys palauttaa muuttokyyky

Pari päivää sitten blogissa oli kirjoitus muuttokyyhkyistä: kuinka maailman yleisin lintu hävisi miltei hetkessä sukupuuttoon. Martta (Martha), viimeinen muuttokyyhky kuoli vuonna 1914 Cincinnatin eläintarhassa. Muuttokyyhky on kuitenkin niitä lajeja, joita yritetään jo aivan lähiaikoina palauttaa takaisin elävien kirjoihin. Se on ehkä vielä science fictionia ja juonenkäänteitä tulee arvatenkin olemaan useita, kuten hyvissä tarinoissa yleensä.

Kaikki alkaa lajin perimästä eli DNA:sta. Muuttokyyhkyn asema osana kyyhkyjen sukupuuta on elänyt useita kertoja. Pitkän aikaa muuttokyyhkyjen lähimpien sukulaisten oletettiin olevan vaikertajakyyhkyjä (Zenaida). Ensimmäiset muuttokyyhkyn perimän kartoitukset asettivat lajin käkikyyhkyjen (Macropygia) haaraan, mutta sekään ei ollut virallinen totuus. Vuoden 2010 ja 2012 tutkimusten mukaan muuttokyyhkyn lähilaji on amerikansepelkyyhky. Amerikansepelkyyhky on monella tapaa samankaltainen lintu kuin muuttokyyhky oli, mutta lajien välillä on yksi keskeinen ero: sepelkyyhkyt elävät etupäässä yksin tai pesimäajan ulkopuolella pienissä parvissa, kun taas muuttokyyhkyt pesivät isoissa yhdyskunnissa ja pesimäajan ulkopuolella muodostivat valtavia, parhaimmillaan satojen miljoonien lintujen parvia. Lajien levinneisyysalueet ovat myös erilaiset: amerikansepelkyyhkyjä elää vain Kalliovuorten länsipuolella, kun taas muuttokyyhkyjen aluetta oli Kalliovuorten itäpuoli (fossiiliaineiston perusteella myös muuttokyyhkyjä eli aikoinaan vaiheessa Kalliovuorten länsipuolella, mutta ei enää viime aikoina).

Koska muuttokyyhkyn sukupuutosta on vain vähän aikaa, lajista on säilynyt runsaasti museonäytteitä (reilusta 1500 yksilöstä). Muuttokyyhky onkin yksi varteenotettava kandidaatti lajiksi, joka on mahdollista palauttaa geeniteknologian avulla. Vaikka museonäytteiden säilytys perimäaineksen näkökulmasta on usein varsin puutteellista, niin tutkijat ovat olleet lajin genomin kimpussa jo useiden vuosien ajan. Työtä on johtanut Revive & Restore, voittoa tavottelematon järjestö joka geeniteknologian avulla yrittää sekä suojella nykyisiä uhanalaisia lajeja, mutta myös palauttaa hävinneitä takaisin. Pääasiallinen tutkija projektissa on Ben Novak, muuttokyyhkyfani lapsesta saakka.

Edistystä on tapahtunut: syksyyn 2017 mennessä kahden muuttokyyhky-yksilön koko genomi on luettu, ja vertailukohdaksi on selvitetty myös amerikansepelkyyhkyn koko perimä. Työ lajin DNA:n kimpussa jatkuu edelleen, ja tutkijoiden tavoitteena on seuraavaksi tunnistaa muuttokyyhkylle ominaiset geenit. Muuttokyyhkyn palauttaminen tapahtuisi editoimalla muuttokyyhkyn geenit amerikansepelkyyhkyn perimään (lopputulos ei tarkalleen ottaen olisi alkuperäinen muuttokyyhky, vaan muuttokyyhkyä muistuttava kahden lajin hybridi). Teoriassa tämän pitäisi onnistua, sillä lähilajien geneettiset erot ovat pieniä.

Tutkijoiden tavoiteaikataulu on kunnianhimoinen. Ensimmäinen sukupolvi uusia muuttokyyhkyjä pitäisi olla laboratoriossa ennen vuotta 2025, ja lajin palauttaminen luontoon voisi alkaa 2030-luvulla. Matkalla on vielä paljon esteitä. Koska geenien editointi ei lintujen kanssa onnistu samoin kuin nisäkkäillä, on tutkijoiden kehitettävä uutta teknologiaa ja toimitatapoja. Myöskään kyyhkyjen kantasoluja ei ole toistaiseksi onnistuttu kasvattamaan laboratoriossa. Raha on myös hidaste, sillä Revive & Restore toimii valtaosin lahjoitusvarojen avulla. Sukupuuttoon kuolleiden lajien palauttaminen on tällä hetkellä mediaseksikäs aihe, ja epäilemättä rahoituskin hiljalleen järjestyy. Joka tapauksessa muuttokyyhkyn paluu on tällä hetkellä huomattavasti realistisempi tavoite kuin mammutin herättäminen henkiin.

Sukupuuttoon kuolleiden eläinten palauttaminen herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Kritiikissä on monesti perää. Tutkimus vie paljon rahaa, joka olisi tarpeen olemassa olevien lajien suojelemiseksi. Toisaalta ei ole lainkaan varmaa, että kyseessä on todellinen kilpailutilanne: välttämättä muuttokyyhkytutkimusta rahoittavalla taholla ei ole mielenkiintoa panostaa hillerien tai sarvikuonojen suojeluun. Aiempiin suunnitelmiin on sisältynyt myös huomattavia eettisiä kysymyksiä, kuten eläinyksilöiden käyttäminen sijaissynnyttäjänä. Nykyisissä suunnitelmissa nisäkkäiden osalta olisi kuitenkin tarkoitus käyttää keinotekoisia kohtuja elävien sijaisemojen sijasta; keinotekoinen kohtu saattaa kuulostaa science fictionilta, mutta voi todellisuudessa olla lähempänä kuin uskotaan. Geenieditoinnin onnistuminen isossa mittakaavassa on myös arvoitus; geenien toiminta on monesti monimutkaista, ja pahimmillaan geenejä editoimalla saadaan aikaan vain perimältään sairaita yksilöitä. On myös kritisoitu sitä, että henkiin herätetyiltä lajeilta puuttuu aiempien lajien historia, opittu tieto. Toisaalta en ole varma, että ongelma olisi pitkäaikainen, vaan koskisi lähinnä ensimmäisiä sukupolvia.

Nykytekniikalla kauan sitten sukupuuttoon kuollutta lajia ei tarkalleen ottaen saada takaisin, vaan voidaan luoda korkeintaan hybridi lähilajin kanssa. Näin ollen herätetty eläin on jotain, mitä maailmassa ei ole koskaan ollut – onko siinä järkeä, kysytään. Kysymys on aiheellinen. Toisaalta jos ”uusi” muuttokyyhky näyttää oikealta, käyttäytyy kuin alkuperäinen ja täyttää kyseisen ekologisen lokeron, niin eikö maailman lajiston monimuotoisuus ole lisääntynyt? Jos se näyttää ankalta, ui kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, kyseessä on todennäköisesti (riittävässä määrin) ankka.

Huolta aiheuttaa myös uusien lajin sopeutuminen nykymaailmaan. On epäilty, että palautetut lajit järkyttävät nykyisiä ekosysteemeitä, vieraslajien tapaan. Muuttokyyhkyn tapauksessa arveluttaa myös ihmisten suhtautuminen: jos muuttokyyhkyn palauttaminen onnistuu ja isot kyyhkyparvet palaavat, niin epäilemättä muuttokyyhkystä tulisi olemaan haittaa mm. maanviljelylle ja metsätaloudelle. Olisi järjetöntä palauttaa laji, jota pian alettaisiin vainota samaan tapaan kuin 1800-luvulla.

Epäilemättä teknologia kehittyy, ja sukupuuton peruminen tulee jossain vaiheessa tapahtumaan, tavalla tai toisella. Tutkimus muuttokyyhkyjen parissa on jo suhteellisen pitkällä, ja ehkä vielä minun elinaikana viimeisen muuttokyyhky Martan perilliset lentävät Yhdysvaltojen taivaalla. Viimeistään silloin on selvitettävä, miten maailma suhtautuu kauan kadoksissa olleeseen lajiin. Pelkästään juridisessa mielessä vastauksia on saatava nopeasti.

Jos aihepiiri kiinnostaa, niin kannattaa katsoa Steward Brandin (Revive & Restore:n perustaja) innostava TED-talk vuodelta 2013: The dawn of de-extinction: are you ready?

 

Mainokset
Kategoria(t): kadonnut maailma, Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Miljardeista Martaksi – muuttokyyhkyn tarina

Muuttokyyhky (Ectopistes migratorius) oli vielä 1800-luvun puolessa välissä Amerikan mantereen (ja todennäköisesti koko maailman) yleisin lintulaji yksilömäärässä mitattuna. Kukaan ei oikeasti tiedä, miten paljon muuttokyyhkyjä Pohjois-Amerikan itäosissa loppujen lopuksi eli, mutta arviot vaihtelevat kolmen ja viiden miljardin välillä. Muuttokyyhkyjen romahdus oli vähintään yhtä hämmästyttävä kuin niiden määrä, ja 1800-luvun lopulla laji ajautui parissa vuosikymmenessä sukupuuttoon. Mitä maailman yleisimmälle lintulajille oikein tapahtui?

Muuttokyyhky oli suunnilleen kesykyyhkyn eli pulun kokoinen kyyhky. Koiraiden ja naaraiden höyhenpuku oli jonkin verran erilainen, yleisesti ottaen koiras oli naarasta koreampi ja hieman kookkaampi. Muuttokyyhky oli ruumiinrakenteeltaan pulua hoikempi, siivet olivat pitkät ja kapeammat, ja yleisilmeeltään laji oli virtaviivainen. Muuttokyyhky olikin erinomainen ja nopea lentäjä, joka pystyi lentämään pitkiä matkoja kerralla.

Muuttokyyhkyjä esiintyi Pohjois-Amerikassa käytännössä koko Kalliovuorten itäpuolisella lehtimetsävyöhykkeellä. Lajin pääasiallista pesimäympäristöä oli kuitenkin Suurten järvien alue niin nykyisen Kanadan kuin Yhdysvaltojen puolella. Muuttokyyhkyt pesivät valtavissa yhdyskunnissa, joiden laajuus saattoi olla kymmeniä neliökilometrejä, eli yhdessä yhdyskunnassa oli miljoonia lintuja. Talveksi kyyhkyt muuttivat Yhdysvaltojen eteläosiin, toisinaan ilmeisesti Meksikoon saakka. Parvet muuttivat myös pesimäalueen sisällä. Miljoonien yksilöiden yhdyskunnat kuluttivat loppuun asuinalueensa ravintovarat, joten parvet muuttivat säännöllisesti ja saattoivat vaihtaa pesäpaikkaa vuosittain. Muuttokyyhkyjä onkin kutsuttu elintapojensa perusteella nomadeiksi. Useiden aikalaiskertomusten perusteella muuttokyyhkyjen muuttoparvet olivat valtavia, ja parvissa saattoi olla satoja miljoonia, ehkä yli miljardi yksilöä. Parven ohilento kesti tunteja, ja pimensi auringon (näin väitetään). Lintuparven levähtäessä metsikössä yksilöitä oli puissa niin tiheässä, että puiden oksat ja latvat murtuivat lintujen painon alla. Valtavat parvet saattoivat aiheuttaa suurta tuhoa levähdyspaikoillaan.

Muuttokyyhkyjen pääasiallista ravintoa olivat pähkinät, tammenterhot ja erilaiset marjat, mutta kyyhkyt söivät myös hyönteisiä ja pieniä selkärangattomia eläimiä. Ravinto selittänee osittain muuttokyyhkyparvien muuttoa: jos jollain alueella pähkinöitä ja marjoja oli huonosti, miljoonat kyyhkyt etsiytyivät paremmille apajille. Toisaalta kasvien tuottamien siementen ja marjojen määrä vaihtelee vuosittain, ja muutamat tutkijat ovatkin arvelleet että muuttokyyhkyjen kanta vaihteli luontaisesti suuresti; tähän viittaisi myös lajin DNA:sta tehdyt analyysit. Näin ollen 1800-luvulla havaitut miljardien populaatiokoko ei välttämättä ollut lajin normaalitilanne. (Toisaalta uunituore tutkimus kyseenalaistaa tämän aiemman tuloksen).

Vaikka muuttokyyhkystä on runsaasti tietoja, niin monet yksityiskohdat tunnetaan heikosti. Ilmeisesti muuttokyyhkynaaras muni kerralla vain yhden munan. Pesimäsykli oli nopea: poikasen kehittyminen muninnasta lentokykyiseksi vei vain reilun kuukauden. Todennäköisesti laji pesi kesän aikana kahdesti, harvempi munintasykli ei olisi riittänyt ylläpitämään populaatiota. Joka tapauksessa poikastuotto oli melko alhainen, mutta muuttokyyhkyt olivat suhteellisen pitkäikäisiä ja ehtivät pesiä elämän aikana useita kertoja. Koloniassa pesintä tapahtui yhtäaikaisesti ja poikaset varttuivat samassa tahdissa, minkä ansiosta koko muuttokyyhkyparvi saattoi jatkaa matkaa yhtenä parvena. Suuret pesimäyhdyskunnat houkuttelivat runsaasti petoja, mutta valtavan yksilömäärän antama suoja oli huomattava, ja muuttokyyhkyjen pesintä onnistui useimmiten erinomaisesti. Yksi syy valtaviin pesimäyhdyskuntiin lienee ollut pedoilta suojautuminen; yksittäisen lintuyksilön riski jäädä petojen kynsiin oli miltei olematon. Toisaalta voisi olettaa, että isoissa yhdyskunnissa esim. loiset pääsisivät leviämään holtittomasti. Miljoonien yksilöiden parvet kuitenkin osoittavat, että muuttukyyhkyn pesimästrategia oli menestyksekäs.

Ihmiset olivat aina hyödyntäneet muuttokyyhkyjä. Intiaanit metsästivät lajia, mutta todellinen teurastus alkoi vasta eurooppalaisten saapuessa Appalakkien länsipuolelle. Jossain vaiheessa 1800-lukua muuttokyyhkyt olivat ehdottomasti halvin proteiininlähde mm. köyhille ja orjille (ja kyyhkyjä käytettiin myös eläinten rehuna). Lajia metsästettiin valtavia määriä, mutta aluksi kanta ei näyttänyt taantumisen merkkejä. 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttokyyhkyjen määrän väheneminen alkoi olla selvä – kaikille muille paitsi lintuje hyödyntäville. Laji hävisi aluksi levinneisyytensä itäosista, ja suuria pesimäyhdyskuntia oli entistä harvemmassa. Muuttokyyhkyjen suojelu alkoi jo 1850-luvulla, mutta uudet lait ja rajoitukset eivät estäneet teurastusta. Vielä 1870-luvulla ammattimetsästäjät tappoivat viimeisistä isoista pesimäyhdyskunnista kymmeniä tuhansia lintuja päivässä. Seuraavalla vuosikymmenellä muuttukyyhky olikin jo lähes kadonnut, ja lajin laajalla levinneisyysalueella tavattiin enää vain pieniä pesimäyhdyskuntia. Ne tuhottiin yhtä säälimättä kuin isot yhdyskunnat aiemmin. Viimeinen muuttokyyhky tavattiin (ja ammuttiin) todistettavasti luonnossa vuonna 1900, mutta tämänkin jälkeen muutamia yksilöitä säilyi vankeudessa. Maailman viimeinen muuttokyyhky nimeltään Martta (Martha) kuoli vuonna 1914 Cincinnatin eläintarhassa 29 vuoden ikäisenä. Maailman runsaslukuisimman lintulajin tuhoon oli mennyt alle 50 vuotta.

On ilmeistä, että muuttokyyhkyn ajoi sukupuuttoon silmitön metsästys. Osasyyllinen sukupuuttoon lienee myös 1800-luvun väestönkasvu, eli metsästäjien lisääntynyt määrä, eurooppalaisten levittäytyminen kohti itää ja metsien häviäminen maanviljelyksen tieltä: samaan aikaan kun ihmisten määrä lisääntyi, lajia tuhottiin valtavia määriä ja pesimään soveltuvien yhtenäisten metsäalueiden määrä supistui nopeasti. Mahdollisesti lajin romahtamiseen saattoi vaikuttaa myös pääasiallisten ravintopuiden heikot siemenvuodet (tosin tällaisesta ei ole dokumentoitua tietoa), joka lisäsi luontaista kuolleisuutta. Ehkä laji pesinnän onnistuminen vaati isoja yhdyskuntia, ja kun parvissa oli jäljellä enää muutamia yksilöitä, oli laji tuomittu sukupuuttoon. Joka tapauksessa on selvää, ettei mikään laji olisi kestänyt aikalaiskertomusten mukaista hävitystä.

Muuttokyyhky oli valtavan yleinen, joten sen vaikutus Pohjois-Amerikan itäosien lehtimetsäekosysteemiin tuskin oli vähäinen. Osa tutkijoista onkin spekuloinut, että muuttokyyhkyn sukupuutolla oli lukuisia seurauksia. Vuonna 2003 Conservation Biology -lehdessä julkaistussa artikkelissa pohditaan, että muuttokyyhkyt muuttivat metsäekosysteemiä monella tapaa; muuttokyyhky saattoi olla yksi lehtimetsävyöhykkeen avainlajeista. Ensinnäkin muuttoparvet tuhosivat puita ja aiheuttivat metsiin häiriöitä, mikä mm. lisäsi metsän aukkoisuutta ja niittymäistä kasvillisuutta sekä antoi kasvutilaa uudelle puusukupolvelle. Toisaalta valtavien parvien ja pesimäyhdyskuntien jätökset lannoittivat metsäaluetta (mitä nyt ensialkuun ulosteiden valtava määrä tappoi lähes kaiken kasvillisuuden). Mahdollisesti muuttokyyhkyn häviäminen muutti myös puulajisuhteita, mikä osaltaan selittäisi 1900-luvulla tapahtuneen punatammen yleistymisen ja valkotammien taantumisen. Ja mahdollisesti muuttokyyhkyn häviäminen selittää myös hiirten runsastumista: aiemmin kyyhkyt söivät valtavan määrän terhoja ja siemeniä, jolloin niitä ei riittänyt jyrsijöille. Peurahiirten runsastumista on saattanut seurata Lymen taudin eli borrelioosin yleistyminen Pohjois-Amerikan itäosissa, eli muuttokyyhkyn häviämisellä olisi vaikutukset jopa ihmisten terveyteen.

Muuttokyyhky on surullinen esimerkki ihmisen silmittömästä tappamisvimmasta, luonnonvarojen ryöstöstä ja piittaamattomuudesta, joka on jatkunut historian hämäristä aina näihin päiviin saakka. Se on myös pelottava esimerkki: jos maailman runsaslukuisin lintulaji voi ajautua sukupuuttoon muutamassa vuosikymmenessä, ei loppujen lopuksi mikään laji ole turvassa.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Metsiä ja hiilinieluja, jälleen kerran

Arvometsä-metsäpalvelun (esim. jatkuvan kasvatuksen metsäsuunnittelua tarjoava yritys) blogissa on mielenkiintoisia professori Timo Pukkalan kirjoituksia. Pukkala on metsäntutkijoiden valtavirrasta eroava tutkija, joka on kärkkäästi arvostellut Suomen ajamaa metsäpolitiikkaa ja hakkuiden massiivista lisäystä.

Pukkalan viimeisin kirjoitus käsittelee mm. yleisesti toitotettua myyttiä, että hakkaamaton metsä lahoaa pystyyn, joten metsän hakkuu on ilmastoteko. Tosiasiassa ilmaston kannalta hakatun puun hiili päätyy nopeasti takaisin ilmakehään; vain sahatavara toimii pitkäaikaisena hiilivarastona. Järeästäkin puusta vain 20 % päätyy sahatavaraksi, missä hiili säilyy pitkään. Sen sijaan kuollut puu on selvästi pitkäikäisempi hiilivarasto. Järeän maapuun lahoaminen vie vuosikymmeniä, ja pystyyn kuollut kelo voi kestää satakin vuotta (tämän voi todeta esim. kansallispuistoista otetuissa valokuvasarjoissa, joissa 50 vuotta vanhoissa kuvissa olevat kelot seisovat edelleen samoilla sijoillaan). Metsän hakkuu ei ole mikään ilmastoteko, vaan väite on keino edistää omaa agendaa ja osaltaan lisätä puukauppaa. Vanhat metsät ovatkin erinomainen hiilivarasto, jossa hiiltä sitoutuu vuosisatojen ajan niin eläviin puihin, kuolleisiin puihin ja maaperään.

Maaperän hiilivarasto tupataan usein unohtamaan. Syykin on selvä: jos maaperän hiilivarasto huomioitaisiin hiilitaselaskelmissa oikein, niin hakkuiden ilmastohyöty näyttäisi vieläkin huonommalta. Suomen oloissa puustoa selvästi suurempi hiilivarasto löytyy maaperästä myös kangasmailta, soista puhumattakaan. Soiden osalta on jo pitkään tiedetty, että ojituksen jälkeen turve alkaa hajota, vapauttaen hiiltä ilmakehään (esim. tämä 2012 julkaistu tutkimus aiheesta). Puuston kasvu kompensoi jossain määrin turpeen hajoamista, mutta tosiasiassa kompensaatio on vain väliaikaista, sillä turpeen sisältämä hiilen määrä on valtavan paljon suurempi kuin mitä puusto pystyy koskaan sitomaan. Puustoisilla soilla turvekerroksen paksuus voi helposti olla 50-100 cm, mikä vastaa 5.000-10.000 kuutiota.

Nyt julkaisuputkessa on tutkimusartikkeli siitä, mitä tapahtuu metsämaahan sitoutuneeseen hiileen maanmuokkauksen jälkeen. Tutkimuksessa on vertailtu suojelumetsän ja sen viereisen talousmetsän maaperän hiilivarastoa. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että mitä voimakkaammin maaperää on muokattu, sitä enemmän sieltä on kadonnut hiiltä. Helposti hiilestä saattaa maaperän muokkauksessa huveta 10-20 %. Mahdollisesti maaperästä katoava hiilen määrä vastaa koko Suomen puuston laskennallista hiilinielua. Näin ollen Suomessa on metsien hiilinielu on käsitetty radikaalisti väärin; väittäisinpä että osaltaan tarkoitushakuisesti. Onneksi tutkimustuloksia alkaa hiljalleen valmistua myös hakkuiden vaikutuksesta maaperän hiilivarastoon (tutkimuksista saa esimakua tämän seminaariesitelmän kalvoista).

Suomi lobbasi voimakkaasti omaa lyhytnäköistä etuaan EU:n Lulucf-äänestyksessä, missä linjattiin metsiin ja hakkuisiin liittyvää hiilitaselaskentaa. Suomi sai tahtoaan läpi, mutta joutui silti tyytymään kompromissiin. Suomen hallituksen ajamalla linjalla ei ole koskaan ollut kummoista tieteellistä pohjaa, ja sitä on tehty ennen kaikkea teollisuuden näkökulmasta. Mitä enemmän tutkimustuloksia tulee, sitä itsekkäämmältä Suomen toiminta alkaa vaikuttaa. Metsätalous on toki tärkeä osa Suomen taloutta, mutta yhtä lailla ilmastonmuutoksen torjunta on tärkeää myös Suomen kannalta. Vaikka poliittinen totuus ei tiedettä kuuntele, niin IPCC:n päästölaskentaan uudet tutkimustulokset tulevat väistämättä vaikuttamaan, vaikka ehkä viiveellä.

Lopulta Suomen ajama linja saattaa osoittautua meille itsellemmekin haitalliseksi, jos himoitut lisähakkuut entisestään vähentävät hiilinieluja ja lisäävät hiilidioksidipäästöjä. Ympäristön lisäksi maksajiksi joutuvat tavalliset veronmaksajat, kuten tavallista.

 


PS. Metsän jatkuvaa kasvatusta tarjotaan usein ihmelääkkeeksi moneen metsätalouden aiheuttamaan ongelmaan. Itse suhtaudun siihen hieman skeptisesti. Toki sillä on varmasti positiivisia vaikutuksia niin maaperän hiilitaseeseen kuin hakkuiden aiheuttamiin vesistöpäästöihin, mutta jatkuva kasvatus tuskin on ihmelääke metsäluonnon monimuotoisuuteen. Esim. lahopuun määrä saattaa jatkuvan kasvatuksen metsissä jäädä hyvin alhaiseksi, mikä ei ole hyvä juttu. Myös lehtipuiden (ennen kaikkea haavan) uusiutuminen saattaa olla heikkoa. Joka tapauksessa jatkuva kasvatus on varmasti askel oikeaan suuntaan.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Sumatralta löytyi uusi orankilaji – tai sitten ei

Pari päivää sitten julkaistiin tutkimusartikkeli, jossa ilmoitettiin uuden orankilajin löytymisestä. Asiasta uutisoitiin laajalti, esim. Guardianissa on pitkä artikkeli aiheesta. Myös YLE kirjoitti löydöstä. Aiemmin orangit, joita esiintyy Sumatralla ja Borneolla, on jaettu kahdeksi lajiksi, jotka on nimetty esiintymissaarien mukaan. Nyt kolmas väitetty laji elää myös Sumatralla. Kyseessä on muista Sumatran orangeista erillään oleva pieni populaatio, jossa on alle 800 yksilöä. Tutkijat antoivat uudelle lajille nimen tapanulioranki (Pongo tapanuliensis). Nykyään tapanuliorankeja esiintyy enää pienellä alueella Toba-järven eteläpuolella.

Tutkimusta on uutisoitu lähes kritiikittömästi, mutta alkuperäiseen artikkeliin tutustuminen herättää kuitenkin useita kysymyksiä. Artikkelissa tutkijoilla on pitkä lista perusteluja uuden lajin nimeämiseen, aina eläinten käyttäytymisestä morfologisiin eroihin ja geneettisiin analyyseihin. Valitettavasti tapanuliorangin morfologia perustuu vain yhden kuolleen urosyksilön jäänteisiin, ja geneettiset tiedot kahden yksilön DNA:han. Kiistämättä tapanuliorangit eroavat muista Sumatran orangeista monessakin suhteessa (toisaalta morfologisten erojen vertailu vain yhden yksilön jäänteistä on kyseenalaista). DNA-analyysi antaa mielenkiintoisen kuvan tilanteesta: mitokondrio-DNA:n perusteella tapanuliorangit ovat läheisempää sukua Borneon orankeihin kuin Sumatran serkkuihinsa. Kuitenkin Y-kromosomin perusteella tapanulit ovat läheisempää sukua sumatralaisten orankien kanssa. Tapanuliorankien evolutiivinen suhde muihin orankeihin ei siis ole täysin selkeä, ja DNA-tulosten perusteella sumatranorankien ja tapanulien välillä geenit vaihtuivat vielä 10.000-20.000 vuotta sitten. Orangeilla naarat ovat paikkauskollisia, joten geenien vaihto eri populaatioiden välillä tapahtuu lähes yksinomaan vaeltelevien urosten välityksellä, mistä johtuu erilainen sukupuu mitokondrio-DNA:n ja kromosomi-DNA:n perusteella.

Orangit.png

Orankien levinneisyys nykyisin. Tapanuliorangit elävät pienellä alueella Sumatran pohjoisosassa; Toba-järvi erottaa populaatiot toisistaan. Kuva Guardianin artikkelista (viittaus tekstissä aiemmin).

Onko tapanulioranki sitten oma lajinsa? Lajeille ei tietenkään ole eksaktia määritelmää, johtuen nimenomaan siitä, että lajien ja populaatioiden evoluutio on hidasta ja vähittäistä. Ehkä yleisimmin käytetty (ja koulussa opetettu) lajikäsite on ns. biologinen lajikäsite, jonka mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät luonnossa tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Kaikki orangit lienevät keskenään lisääntymiskykyisiä keskenään, joten klassisen biologisen lajikäsitykseen nojaten kaikki orangit olisivat yhtä lajia (luonnossa tätä on tietenkin vaikea todeta, koska esitetyt kaksi tai kolme orankilajia elävät toisistaan eristyneenä). Jako sumatran- ja borneonorankeihin oli vielä suhteellisen selvä jo maantieteellisen eristyksen perusteella, mutta entä nyt kun Sumatralla onkin kaksi lajia, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin borneolaisista orangeista? Yhtä lailla uudet tulokset voisi tulkita siten, että orankien jako eri lajeihin on kyseenalaista, ja kyseessä onkin saman lajin eri alalajit. Eri orankipopulaatioiden jakautuminen omiksi linjoikseen lienee tapahtunut geologisessa mittakaavassa melko äskettäin, mikä ehkä myös puoltaisi alalajin käsitettä. Sumatranorankien ja tapanuliorankien eristyminen alkoi ilmeisesti Toba-tulivuoren massiivisesta purkauksesta noin 74.000 vuotta sitten.

Orankien luokittelu useampaan lajiin perustuu fylogeneettiseen lajikäsitteeseen, jonka mukaan laji voi olla kehityslinja joka eroaa muista ryhmistä ja jolla on oma evolutiivinen suunta. Monessa tapauksessa fylogeneettinen lajikäsite on biologista toimivampi, mutta samalla mahdollistaa lajikäsitteen venyttämisen miltei loputtomasti, koska likimainkaan mitään eksaktia määritelmää ei ole. Itse vierastan ajatusta, että jokainen eriytynyt populaatio voisi olla oma lajinsa. Into jakaa orankeja useiksi lajeiksi saattaa kuitenkin liittyä orankien suojeluun. Kuten blogissa aiemmin on kerrottu, orankien tilanne varsinkin Sumatralla on surkea. Jakamalla orangit alalajien sijasta omiksi lajeikseen tahdotaan ehkä korostaa populaatioiden suojeluarvoa; totta kai lajin häviäminen on suurempi asia kuin alalajin häviäminen, joten luonnonsuojelubiologian näkökulmasta lajistatuksella voi olla merkitystä. Omana lajinaan tapanuliorangit olisi ilmeisesti harvinaisin ja uhanalaisin ihmisapinalaji, jota uhkaa elinympäristöjen tuhoutuminen mm. palmuöljyviljelmien raivauksen takia, sekä salametsästys.

Toisinaan luonnonsuojelubiologiassa puhutaan lajien sijasta ESU:ista eli evolutiivisesti merkittävästä yksiköstä (evolutionarily significant unit). Termillä voidaan tarkoittaa lajien ja alalajien lisäksi myös populaatioita, joilla on omat paikallinen sopeumansa tai geneettinen historiansa, ja näin ollen selkeä suojeluarvo geneettisen muuntelun ylläpitämisessä. Lajien tai alalajien suojelun lisäksi tulisikin tunnistaa myös ESU:t ja suojella myös samaan lajiin kuuluvia, toisistaa poikkeavia populaatioita. Orankien jako omiin lajeihin ei ole lainkaan selvää eikä välttämättä hyvin perusteltua, mutta eri orankipopulaatiot ovat selvästi evolutiivisesti merkittäviä yksiköitä. Tässä tapauksessa lajistatuksella ei pitäisi olla merkitystä: jokainen oranki on suojelun arvoinen.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Saimaannorppien määrä kasvaa, mutta mitä tehdä rantarakentamiselle?

Ilahduttavasti saimaannorppien määrä kasvaa edelleen. Saimaannorpan seurannasta vastaava Metsähallitus arvio, että vuonna 2017 Saimaalla elää 370-380 norppaa, mikä on 10-20 enemmän kuin edellisvuonna. Samaa tahtia norppamäärän kanssa on kasvanut myös syntyvyys: viimeisenä kahtena keväänä kuutteja on syntynyt yli 80 kpl. Saimaannorppa on esimerkki lajista, jonka suojelutyö tuottaa tulosta. 90-luvun alussa norppia oli Saimaalla vain parisataa, ja nyt lähestytään 400 yksilön rajaa.

Saimaannorpan ehkä tärkein suojelutoimi on ollut kalastusrajoitukset, joilla kielletään tietyntyyppisten pyydysten käyttö, ja rajoitetaan kevätaikaista kalastusta norpan keskeisillä lisääntymisalueilla. Kalastusrajoituksista huolimatta norppia kuolee edelleen kalapyydyksiin. Vuosittain ilmoitetaan keskimäärin 5 pyydyksiin kuollutta norppaa, mutta todellinen kuolleisuus on todennäköisesti isompaa, sillä rajoitusten takia norppa ei ole monenkaan verkkokalastajan suosiossa ja pyydyksiin kuolleita yksilöitä jää varmasti ilmoittamatta. Nykyisten tiukempien kalastusrajoitusten aikana pyydyksiin kuolleiden norppien suhteellinen osuus on pienentynyt (kun huomioidaan kannan kasvu), vaikka kappalemäärissä ei ole havaittavissa merkittävää muutosta.

Myös Saimaallakin selvästi näkyvä ilmastonmuutos on vakava uhkatekijä norpille. Norpat rakentavat pesänsä kallioiden ja luotojen rannoille, paikkoihin mihin pystyy sukeltamaan jään alta ja mihin tuulet pyry kasaavat riittävän isoja lumikinoksia. Viime vuosien lauhoina talvina lumikinoksia on muodostunut vain vähän, ja esim. viime talvena joillakin Saimaan selillä kinoksia ei muodostunut lainkaan. Saimaannorpalla on kuitenkin ystävänsä, ja jo parin vuoden ajan vapaaehtoiset ovat Metsähallituksen koordinoimana kolanneet norpille apukinoksia, jotka norpat ovat ilahduttavasti hyväksyneet. Esim. viime keväänä 250 apukinoksesta yli 200 oli norpan käytössä. Apukinokset saattavat olla jopa luonnonkinoksia parempia, sillä kolaamalla saa aikaan huomattavan ison ja tiiviin kinoksen, joka kestää hyvin pitkiäkin suojajaksoja. Jäälle syntyneiden saimaannorpan poikasten kuolleisuus on isoa, joten apukinokset selvästi parantavat kuuttien selviytymistä; ilman apukinoksia kuuttien kuolleisuus olisi ollut noin 30 %, kun pesäkuolleisuus tänä vuonna oli vain17 %.

Kaikesta huolimatta kuuttien kuolleisuus Saimaalla on melko isoa. Pitkäaikaisen saimaannorppaseurannan perusteella pesäkuolleisuus on keskimäärin 13 %. Pitkäaikaisen seurannan ansiosta aletaan kuitenkin päästä kiinni pesäpoikaskuolleisuutta aiheuttaviin syihin, kun aineistoa alkaa kertyä riittävästi. Pari viikkoa sitten julkaistun tutkimusen mukaan yksi kuuttien kuolleisuutta lisäävä tekijä on rantarakentaminen: mitä enemmän poikaspesän lähellä on rakentamista, sitä suurempi riski pesinnän epäonnistumiseen. Norpat joutuvat pesimään nykyisin lähempänä rakennuksia kuin 20 vuotta sitten; osittain siksi että kanta on kasvanut ja norpat levittäytyneet laajemmalle alueelle, mutta osittain myös uudisrakennusten takia. Lisäksi tutkimuksen mukaan 29 % Saimaan rantaviivasta ei enää sovellu norpan pesintään intensiivisen rakentamisen takia.

Tutkijat eivät ole vielä varmoja syistä, mitkä rakentamisessa norppiin vaikuttaa. Kuitenkin kyse on mitä todennäköisimmin ihmisten aiheuttamasta häiriöstä: mitä enemmän rakentamista, sitä enemmän alueella on kevätaikaista liikkumista jäällä, mikä häiritsee norppaemoja ja varmaankin myös kuutteja. Mahdollisesti norpat kokevat ihmiset, koirat ja moottorikelkat petoeläimiksi, joita on paettava. Tämä käyttäytyminen näkyy sitten emon suurempana riskinä menettää poikanen.

Huolestuttavaa kyllä, Saimaan rantayleiskaavoissa on edelleen 8000 uutta rantarakennuspaikkaa. Toteutuessaan yleiskaavat lisäisivät Saimaan rantarakentamisen määrää liki 15 %, samalla häiriöitä lisäten ja norpalle soveliasta pesimäaluetta kutistaen. Suomessa tuntuu olevan vahva tahtotila saimaannorpan suojelemiseksi; samalla on tietenkin vahva tahtotila lisätä rantarakentamista. Saimaannorppa on jälleen yksi esimerkki tilanteesta, missä virallisesti edistetään toistensa pois sulkevia vaihtoehtoja (muita vastaavia tapauksia on mm. vesiensuojelu ja merkittävät lisähakkuut).

Jostain syystä päättäjät eivät tunnu näkevän selkeitä ristiriitoja. Saimaannorpan suojelu ja kannan kasvattaminen vaativat nykyisten rantojen säilymistä rakentamattomana, mutta valitettavasti näin ei tule tapahtumaan. Kaavojen uusimisen yhteydessä norpan kannalta pahimmat rakennuspaikat todennäköisesti poistetaan, mutta tästä seuraa valtiolle korvausvelvollisuus. Koska valtion rahat ovat luonnonsuojeluun aina vähissä, niin pahoin pelkään että valtaosa 8000 rakennuspaikasta tulee kaavoissa säilymään ja hiljalleen rakentumaan. Aina voi tietenkin toivoa, että Saimaalla säilyy rakentamattomia rantoja myös suojeluohjelmien ulkopuolella. Se on norpan elinehto.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Tekopökkelöistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä

Tekopökkelö on metsätalouden uusi muotisana. Tänä vuonna Metsähallitus aikoo tehdä hakkuiden yhteydessä 100.000 tekopökkelöä, ja myös MetsäGroupin uuden toimintamallin mukaan niin harvennus- kuin avohakkuissa tekopökkelöitä jätetään kaksi kappaletta hehtaarille, mikäli maanomistaja ei toimenpidettä vastusta. Tekopökkelö on puu (yleensä lehtipuu), joka hakkuiden yhteydessä monitoimikoneella katkaistaan 2-5 metrin korkuiseksi rungontyngäksi. Tekopökkelöiden tarkoituksena on saada metsiin lisää lahopuuta, joka hyödyttäisi niin kolopesijöitä kuin lahopuusta riippuvaisia hyönteislajeja.

Ajatus on kieltämättä oikea, ja onhan tekopökkelökampanja edistyneempi versio miljoonasta linnunpöntöstä. Tekopökkelöillä on periaatteessa mahdollista hieman listätä talousmetsien lahopuumäärää, mikä on nykyisin miltei olematon. Hyvin monet lajit ovat riippuvaisia lahoavasta puusta joko pesäpaikkana tai elinympäristönä. Esim. tekopökkelökampanjan mannekiinin, hömötiaisen, määrä on talvilintulaskentojen perusteella kahdessa vuosikymmenessä pudonnut miltei kolmasosaan, ja laji on nykyisin luokiteltu uhanalaiseksi. Yksi keskeinen syy hömötiaisten alamäkeen on pesäpaikoiksi sopivien lahopuiden vähyys; hömötiainen ei pesi pöntöissä kuin harvoin, vaan haluaa kovertaa itselleen joka vuosi uuden kolon. Hömötiaisen kaltaisella lajille tekopökkelöistä voi olla apua, mutta tuskin kuitenkaan lahopuusta riippuvaisille uhanalaisille lajeille yleensä, sillä muutaman metrin korkuisia takopökkelöitä tuottamalla lahopuulisäys metsissä on melko minimaalinen. Esim. lahopuusta riippuvaiset harvinaiset lajit vaativat kymmeniä kuutioita lahopuuta hehtaarilla (esim. Metlan raportin luku 3).

Minun positiivinen asenne tekopökkelöihin on viime aikoina kokenut pahan kolauksen, ja suhtautuminen tekopökkelöinnostukseen on nyt vahvasti varauksellinen, ellei jopa negatiivista. Vaikka ajatus on hyvä, jättää toteutus paljon toivomisen varaa. Ensinnäkin tekopökkelöiksi päätyy lähinnä ”vähempiarvoisia” puita; paras puu tekopökkelöksi olisi varmaankin koivu, mutta valitettavasti tekopökkelöiksi päätyy paikoin yksinomaan isoja haapoja. Haapa on lajistollisesti metsiemme tärkein puulaji: haavalla elää mm. viitisenkymmentä uhanalaista lajia, ja satoja hyönteisiä, sieniä ja jäkäliä. Varsinkin järeät, lahoavat haavat ovat erityisen tärkeitä, ja ainakin 90-luvulta lähtien on haavan määrää metsissä pyritty lisäämään. Nyt olen pahimmillaan nähnyt avohakkuualoja, joissa valtaosa isoista haavoista on katkaistu tekopökkelöksi. Siinä missä iso, elävä haapa säilyisi ylispuuna vuosikymmeniä, katkaistusta haavantyngästä on vain lyhytaikainen ilo. Lisäksi osa haavoista riippuvaisista lajeista tarvitsee nimenomaan elävää puuta, tai elää isoissa sisältä ontoissa haavoissa. Tiedän myös tapauksen, jossa tekopökkelöksi on päätynyt liito-oravan asuttama kolohaapa, jolloin liito-oravan pesäpaikka tuhoutui (muutenkin elävän kolohaavan katkaiseminen on järjetöntä, jos tarkoituksena on saada aikaan kolopuu). Haapojen laajamittainen käyttö tekopökkelöiksi on monimuotoisuuden kannalta erittäin huolestuttavaa, ja luonnonhoidossa selkeä askel taaksepäin.

Tekopökkelöitä tehdään yleisesti myös kuolleista puista, mikä käy ilmi esim. tästä kuvasta, missä katkotut puut ovat selvästi jo aiemmin pystyyn keloutuneita kuusia. Pystyyn kuolleiden puiden katkominen hakkuiden yhteydessä on yllättävän yleistä, ja monesti kelot päätyvät energiapuupinoon. Eihän jo valmiiksi kuolleen puun katkaisemista voi pitää tekopökkelön tekemisenä, varsinkin kun toimenpiteessä lahopuun määrä vain vähenee (ellei latvaosa sitten jää maastoon maapuuksi). Tekopökkelöinnostus saattaakin johtaa lahopuun vähenemiseen, vaikka tavoitteen pitäisi olla toinen.

Eli pahimmillaan tekopökkelöinnostus hävittää metsästä haavat, haavoista riippuvaisen lajiston (ja siinä samassa mahdollisesti uhanalaisia lajeja) sekä johtaa lahopuumäärän vähenemiseen. Vaikka tekopökkelöiden ajatus on sinällään ollut hyvä, nykyisen kaltainen toteutus johtaa monimuotoisuuden kannalta tärkeiden rakennepiirteiden vähenemiseen. Toivottavasti toiminnassa on nyt kyse vain alkukankeudesta ja ajattelemattomuudesta, ja toimintamalleja korjataan nopeasti. Muussa tapauksessa tekopökkelöinnostusta ei voi hyvällä omallatunnolla tukea.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Doggerlandin omituiset kaulanikamat

Syyskuussa uutisoitiin villasarvikuonoihin liittyvästä hollantilaistutkimuksesta, joka tuo mahdollisesti uutta tietoa lajin katoamiseen. Jääkauden aikaan Pohjanmeri oli suurelta osin alavaa maata, sillä iso osa maapallon vedestä oli sitoutunut mannerjäätiköihin, ja merenpinta oli nykyistä huomattavasti alempana. Tuo alue tunnetaan nimellä Doggerland, ja jääkausiaikaan sitä asuttivat niin ihmiset kuin pleistoseenikauden suuret eläimet. Koska Pohjanmeri on edelleen matala ja alueella on paljon ihmistoimintaa (esim. troolausta), nousee merestä paljon eläinten fossiileja.

Jo aiemmin on huomattu, että Pohjanmerestä nostetuissa villamammutin fossiileissa on huomattavan usein kaulanikamien poikkeavuuksia. Tutkijat halusivatkin selvittää, onko sama ilmiö havaittavissa myös muilla lajeilla, esim. villasarvikuonolla. Niinpä tutkijat tarkastivat Pohjanmerestä ja Alankomaiden alueelta löytyneitä villasarvikuonon fossiileja. Myös villasarvikuonoilla esiintyi epämuodostumia (kuten kaulakylkiluita) huomattavan usein: 32:sta tutkitusta yksilöstä epämuodostuneita nikamia oli viidellä eläimellä. Otos on toki pieni, mutta tutkijat vertasivat havaintoa olemassa olevien sarvikuonolajien museonäytteisiin, joista epämuodostumia ei havaittu yhdestäkään.

Kaulanikamien muutokset eivät välttämättä itsessään ole haitallisia, mutta esim. ihmisellä niihin liittyy muita poikkeavuuksia, jotka ovat usein tappavia. Nikamien poikkeavuudet liittyvät yleensä geneettisiin tekijöihin, esim. sisäsiitokseen tai populaation geneettiseen köyhtymiseen, tai mahdollisesti ympäristötekijöihin, kuten heikkolaatuiseen ravintoon sikiökehityksen aikana. Periaatteessa nikamien muutokset voisivat johtua myös käynnissä olevasta evoluutiosta, mutta se selitys tuntuu epäuskottavalta. Koska sama ilmiö on nyt havaittu sekä Pohjanmeren villamammuteissa että villasarvikuonoissa, saattaa taustalla oleva tekijä olla sama.

Valitettavasti jäänteiden tarkkaa ajoitusta ei ole mahdollista tehdä eikä myöskään fossiileista saa DNA:ta tutkittavaksi, joten johtopäätöksen ovat spekulaatioita. Villasarvikuono hävisi Doggerlandin alueelta ehkä jo 30.000 vuotta sitten. Ehkä alueella on viimeisinä vuosituhansina elänyt taantuva, pieni villasarvikuonopopulaatio, jossa on tapahtunut sisäsiitosta ja haitallisten mutaatioiden kasautumista, mikä on jättänyt jälkensä yksilöiden kaulanikamiin. Toisaalta myös ympäristöhypoteesi on mahdollinen: jääkausiajan ilmasto oli vaihteleva, ja vaihtelu on saattanut olla voimakasta juuri Länsi-Euroopan alueella. Näin ollen villasarvikuonot ovat saattaneet kärsiä lämpökausien kasvillisuuden muutoksista, tai vaihtoehtoisesti ankarista kylmistä kausista kahden mannerjäätikön puristuksissa (Skandinaavian laajan jäätikön ja Brittein saarten pohjoisosiin muodostuneen jäätikön). Oli syy kumpi tahansa, vaikuttaa että siitä kärsivät niin sarvikuonot kuin mammutit.

Tutkimuksista ei kuitenkaan kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Doggerlandin tai Länsi-Euroopan mammutti- ja villasarvikuonopopulaatiot olivat todennäköisesti jossain määrin eristyneitä itäisemmistä ja isommista populaatioista, ja suppealla alueella on mahtunut elämään suhteellisen vähän yksilöitä. Tällaisissa olosuhteissa saattaa tapahtua paikallisesti geneettistä köyhtymistä. Villasarvikuonon laajat yhtenäiset populaatiot esiintyivät mm. Uralin ja Siperian alueella, ja on vaikea kuvitella että siellä olisi havaittavissa samankaltaista ilmiötä. Epäilemättä asiaa jossain vaiheessa tutkitaan. Länsi-Euroopan tilanteesta ei voi vetää koko lajia koskevia johtopäätöksiä, tai potentiaalista sukupuuton syytä. Ja tässäkin tapauksessa on syytä pitää mielessä syy ja seuraus: populaation pieneneminen johtaa geneettiseen köyhtymiseen, eikä päin vastoin (geneettisen muuntelun häviäminen on tietenkin haitallista, ja saattaa ajaa populaation lopulta sukupuuttoon).

Tutkimustulokset ovat mielenkiintoisia, mutta dataa vaadittaisiin huomattavasti enemmän. Esim. fossiilien ajoituksen puuttumisen takia ei tiedetä, mihin ajanjaksoon epämuodostumat osuvat. Myös pienissä otoksissa sattuman merkitys voi olla suuri, ja on mahdollista että isommilla aineistomäärillä epämuodostumien määrä ei enää olekaan niin huomattava. Villasarvikuoista ei ilmeisesti myöskään ole tehty geneettisiä tutkimuksia, joissa olisi arvioitu lajilla esiintyneen muutenlun määrää. Ilman näitä tietoja on mahdotonta arvioida epämuodostumien syitä tai niiden merkitystä lajin kannalta.

Joka tapauksessa geneettinen köyhtyminen ja sisäsiitos ovat todellisia uhkia monilla uhanalaisilla eläimillä nykyään. Olisi sääli, jos nykyiset sarvikuonot tai norsut kokevat villasarvikuonojen tai mammuttien kohtalon. Harvalukuisten lajien suojelussa ensiarvoisen tärkeää olisikin saada yksilömäärät nopeasti kasvuun. Suuri määrä eläimiä turvaa parhaiten terveen geneettisen muuntelun.

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi