”Juuri meidän ei kannata tehdä mitään”

Viikko sitten maanantaina IPCC julkaisi Global Warming of 1.5 ºC -erikoisraportin, joka löi maapallolle madonluvut: ilmasto lämpenee nopeasti, ja päästöjä on pakko vähentää voimakkaasti jo lähivuosina, jos maapallon lämpeneminen aiotaan rajoittaa 1,5 asteeseen. Vuoteen 2050-luvulla maapallon pitäisi olla päästöneutraali, eli kasvihuonekaasupäätöjen ja hiilinielujen eli negatiivisten päästöjen pitäisi olla samalla tasolla. Aikaa on siis noin 30 vuotta. Tällä hetkellä suunta on aivan jotain muuta.

Suomessa julkaisupäivänä poliitikot innostuivat torjumaan ilmastomuutosta, mutta hallituksessa jo tiistaina oli palattu normaaliin päiväjärjestykseen edistämään mm. autoveron laskua. Hallitus ei ole myöskään perääntymässä aikeista lisätä hakkuita, kertoivat meille niin pääministeri, elinkeinoministeri kuin ympäristöministeri. Metsät ovat kuitenkin tehokas ja ilmainen keino poistaa hiiltä ilmakehästä, ja varastoida sitä pois kierrosta. Monille tämä tuntuu kuitenkin olevan vaikea pala nieltäväksi; mm. ympäristöministeri vetoaa siihen, että lisähakkuilla korvataan fossiilisia tuotteita, ja jos Suomessa ei hakata siirtyvät hakkuut muualle. Loogisesti Suomalainen puu ei tietenkään voi korvata sekä muualla hakattavaa puuta että uusiutumattomia tuotteita…

Yleisimmin kuultu väite lienee se, että juuri Suomen ei kannata tehdä mitään, koska Suomen päästöt ovat niin pienet verrattuna Kiinaan, Intiaan, globaaleihin päästöihin jne. Tämä väite on suorastaan väsyttävä; ensinnäkin Suomen vertaaminen Kiinaan on puhdasta idiotismia, sillä Kiinassa asukkaita on yli miljardi ja Suomessa 5,5 miljoonaa. Eikä maailman ympäristöongelmat ratkea sillä, että maapallon väestö jaetaan 5 miljoonan joukkoihin ja todetaan ettei juuri tämä joukko vaikuta mihinkään. Suomen on tehtävä osansa niin kuin muidenkin maiden – ja itse asiassa vielä enemmän, sillä ilmasto-ongelma on länsimaiden aikaansaannos kun asiaa tarkastellaan 100 vuoden perspektiivillä; esim. Aasian maissa päästöt alkoivat kasvaa vasta 1970- tai 80-luvuilla, kun Eurooppa ja Yhdysvallat olivat ehtineet turputella hiiltä ilmaan jo vuosikymmeniä.

 


 

Törmäsin ”meidän ei kannata tehdä mitään” -argumenttiin myös toisessa yhteydessä menneellä viikolla. Töissä eräs lintuharrastaja kauhisteli kuhankeittäjien pyyntiä Lähi-idän maissa. Kuhankeittäjä talvehtii Afrikassa, ja lajia pyydetään laittomasti muuttoreitin varrella valtavia määriä. Suomessa kuhankeittäjä on suuresti harvinaistunut ja uhanalainen, kannan kooksi arvoidaan 2000-3000 paria. Yksi lähi-idän kuhankeittäjiä pyydystävä porukka saattaa tappaa parissa päivässä satoja lintuja, suhteessa jopa viidesosan Suomen pesimäkannasta.

”Luonnonsuojelun voisi kuulemma Suomessa lopettaa kokonaan”, oli kommentti kuhankeittäjien pyyntiin. Kuhankeittäjä on kuitenkin laajalle levinnyt laji ja parimäärä lasketaan kymmenissä miljoonissa, joten kuhankeittäjällä ei ole välitöntä uhkaa (tosin pitää muistaa tapaus kultasirkku). Suomessa kuhankeittäjän levinneisyysaluetta on ollut Järvi-Suomen alue, missä laji perii vanhoissa rantakoivikoissa. Suomessa laji on levinneisyysalueensa pohjoisreunalla, ja on toki mahdollista että massapyynti Lähi-idässä on johtanut lajin harvinaistumiseen Suomessa; populaation taantuminen näkyy usein ensimmäisenä levinneisyysalueen reunoilla.

Suomessa kuhankeittäjän uhanalaistumisen syyksi onkin arveltu tekijöitä Suomen ulkopuolella. Toisaalta kuhankeittäjän elinympäristö Suomessa on romahtanut. Kuinka moni on nähnyt viime vuosina laajoja vanhoja koivikoita esim. Saimaan alueella? En ole nähnyt minäkään. Itse kuulin kuhankeittäjän huiluttelevan viimeksi vuonna 2006.

Suomessa kuhankeittäjä on uhanalainen ja syy saattaa olla tekijöissä maamme rajojen ulkopuolella – toisaalta syy voi hyvin olla vanhojen koivikoiden katoamisessa. Hoidetaan ensin oma osuutemme, niin ilmaston kuin kuhankeittäjän suhteen.

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Herättikö hellekesä 2018 ilmastonmuutoksen todellisuuteen?

Mennyt kesä rikkoi lämpötilaennätyksiä niin Suomessa kuin maailmalla. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kulunut kesä oli Suomessa mittaushistorian lämpimin. Eurooppa on kärsinyt ennätyksellisestä kuivuudesta, mikä on näkynyt koko mantereen kasvillisuuden kuihtumisena; tästä on kertonut mm. saksalainen astronautti Alexander Gerst. Kaliforniassa riehui lukuisia metsäpaloja, joista yksi oli historian laajin. Etelä-Afrikan Kapkaupungista oli kuivuuden takia loppua vesi; maailman ensimmäisenä miljoonakaupunkina. Kuuma kesä oli käytännössä globaali ilmiö, vaikka käynnissä on La Nina -säävaihe joka yleensä tietää keskimääräistä viileämpää ilmastoa.

Joulukuussa 2015 solmittiin Pariisin ilmastosopimus, jonka tavoitteena on rajoittaa maapallon lämpeneminen 1,5 asteeseen. Sopimusta pidettiin jonkinlaisena läpimurtona ilmastonsuojelussa, mutta muutama vuosi myöhemmin voi todeta että paljon porua, vähän villoja: konkreettiset teot ovat jääneet puuttumaan. Nature-lehdessä julkaistun artikkelin mukaan alle 2 asteen lämpeneminen on erittäin epätodennäköistä, ja todennäköisesti vuonna 2100 lämpeneminen alkaa kolmosella kuin kakkosella. Vuodet 2015, 2016 ja 2017 ovat mittaushistorian kolme lämpimintä (vuoden 2016 ollessa toistaiseksi lämpimin), ja NASA:n ilmastodatan mukaan kuluva vuosi on toistaiseksi ollut vuotta 2015 lämpimämpi. Tällä hetkellä 4 asteen lämpeneminen näyttää todennäköiseltä kuin 2 astetta – ja neljän asteen lämpeneminen tarkoittaa täydellistä globaalia katastrofia: iso osa maapallosta muuttuu asuinkelvottomaksi, ja miljardit ihmiset trooppisilta alueita joutuvat pakolaisiksi.

Päästöjä pitäisi nopeasti vähentää, mutta suunta on päinvastainen: vuonna 2017 hiilidioksidipäästöt saavuttivat uuden ennätyksen. Tukalan kuumuuden, kuivuuden ja niitä seuranneiden tuhojen jälkeen moni näyttää heränneen –ainakin hetkellisesti – ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Suomessakin ilmastonmuutoksen torjuntaa kannattavat puheissa poliitikot niin oikealta kuin vasemmalta; mm. pääministeri Sipilä ilmoitti, että Suomesta pitäisi tehdä ilmastotaistelun suurvalta. Poliitikot puhuvat paljon, mutta puheita maailmaan mahtuu. Entä onko tekoja ilmaston hyväksi?

Huonolta näyttää. Esim. Etelä-Pohjanmaan maakuntakaavaan on tulossa 10.000 hehtaaria uusia turvetuotantoalueita. Turpeen hiilidioksidipäästöt ovat kivihiiltäkin suuremmat, mutta tätä järjetöntä soiden haaskausta ollaan ajamassa maakunnassa hallituspuolueiden edustajien voimin. Pääministeri Sipilä ”paras” ehdotus on toistaiseksi ollut, että autoilijat voisivat maksaa vapaaehtoisesti päästömaksua tankatessaan. Ehdotus sai osakseen kritiikkiä ja epäuskoista ihmettelyä, ja ihan aiheesta. Ei vapaaehtoisella näpertelyllä ilmastoa pelasteta. Poliitikoista pohjat taitaa vetää kuitenkin SDP:n Antti Rinne, joka Vihreän langan haastattelussa sanoo suoraan, ettei ole valmis leikkaamaan ympäristölle haitallisista tuista, kun siinä äänestäjä voi menettää työpaikan. Ympäristöministeriön selvityksen mukaan ympäristölle haitallisia tukia on noin 3 miljardin euron edestä vuosittain, mutta haitallisten tukien leikkaaminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi.

Metsät on keskeinen osa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Ensinnäkin maapallon metsät ovat valtava hiilivarasto, sitoen 800 miljardia tonnia hiiltä; yli 20 kertaa enemmän kuin vuotuiset hiilipäästöt energiantuotannosta. Metsiin onkin mahdollista sitouttaa merkittävästi enemmän hiiltä, ja aiemmin metsäisiä alueita tulisikin aktiivisesti metsittää. Suomessa metsien hiilinielu on kuitenkin pienenemässä. Hallituksen tavoittelemat mittavat lisähakkuut ovat tekemässä tyhjäksi Suomen päästövähennykset – Suomen oman ilmastosopimus-raportoinnin mukaan (raportin luku 5). Itse asiassa hakkuiden takia päästöt saattavat huomattavasti jopa kasvaa vuoteen 2030 mennessä. Suomen metsät pysyvät edelleen hiilinieluina, mutta nielu pienenee ja metsien hiilivarasto jää alhaisemmalle tasolle kuin ilman lisähakkuita. Tämä tuntuu olevan monille vaikea pala purtavaksi; kyse on siis siitä, että ilman lisähakkuita Suomen metsien sisältämä hiilimäärä olisi huomattavasti suurempi – eli ilmakehässä olisi vähemmän hiiltä. (Pitänee varmaan taas kirjoittaa uusi artikkeli metsien nieluista ja varastoista). Ja tietenkin, näin ilmastosopimuksen mukainen päästölaskenta toimii: päästöt miinus nielut; jos nielu pienenee, pitäisi päästöjä vastaavasti vähentää enemmän.

Suomen päästöt ovat siis seuraavan 15 vuoden aikana kasvamassa, johtuen metsien lisähakkuista. Mutta tätä faktaa ei saa sanoa ääneen; esim. kun BIOS-tutkimusryhmä huomautti Suomen ilmastopolitiikan järjettömyydestä, alkoi tutkijoiden vähättely sekä motiivien ja osaamisen kyseenalaistaminen, johon osallistui mm. ympäristöministeri sekä Maaseudun tulevaisuus.  Keskustelu on siis vajonnut ala-arvoiselle tasolle, jossa itse asia jää sivuosaan. Suomen ilmastopaneelin mukaan päästöjä pitäisi vähentää vuoteen 2030 mennessä 44-66 % suhteessa vuoteen 1990, mutta suunnitellulla linjalla ei päästä lähellekään. Näin ylioppilaskirjoitusten aikaan voi sanoa, että uhosta huolimatta Suomen ilmastopolitiikka vaikuttaa olevan improbatur-tasoa.

Toisaalta toistaiseksi kaikki esitetyt toimet ovat näpertelyä, nykytilanteen hienosäätöä. Globaali energiankulutus perustuu lähes yksinomaan fossiilisiin polttoaineisiin: primäärienergian kulutuksesta fossiilisten osuus on n. 85 % (uusiutuvan energian osuus on noin 10 % ja ydinvoiman 4 %). On täysin selvää, ettei fossiilisia polttoaineita pysty korvaamaan esim. puun poltolla – eikä myöskään ydinvoimalla, vaikka ydinvoimaa ollaan jälleen nostamassa salonkikelpoiseksi energiamuodoksi. Esim. ydinvoiman viisinkertaistaminen lähivuosikymmeninä (mikä on sanalla sanoen utopistista) korvaisi vain pienen osan fossiilisista polttoaineista. Itse en kategorisesti vastusta ydinvoimaa. Sillä on toki oma roolinsa ja olemassa olevien voimaloiden sulkeminen on useimmiten typerää, mutta ydinvoima ei ole ratkaisu. Alkaa olla täysin selvää, että ilmastonmuutoksen torjunta vaatii koko talousjärjestelmän perusteellista uudistamista: kapitalismi ja ympäristönsuojelu eivät vain ole yhteensopivia. Jatkuvan talouskasvun ideologiasta on yksinkertaisesti luovuttava. Valittettavasti se ei tule tapahtumaan, koska valtaa pitävät tahot ovat nykyjärjestelmän suurimpia hyötyjiä.

Neljän asteen lämpeneminen todennäköisesti tietäisi nykyisen kaltaisen sivilisaation loppua: nouseva merenpinta hukuttaa rannikkokaupunkeja, kuivuus tuhoaa maapallon nykyiset vilja-aitat ja makean veden lähteet, trooppiset metsät häviävät, piinaavat (jopa tappavat) lämpöaallot yleistyvät ja miljardit ihmiset joutuvat etsimään uutta elämää pohjoisesta (ei ole enää huolta, miten saadaan pidettyä koko Suomi asuttuna). Kuulostaako pelottavalta?

Ja aina pitää muistaa, ettei ihminen ole maapallolla yksin, vaan olemme yksi lajia miljoonien joukossa. Valtaosa maapallon biodiversiteettikeskittymistä on trooppisilla tai aavikoitumisherkillä alueilla, jotka tulevat muuttumaan totaalisesti mikäli ilmasto lämpenee neljä astetta. Lajien sukupuutto tulee vain kiihtymään, joko suoraan ilmastonmuutoksen seurauksena tai välillisesti, ihmisten yrittäessä epätoivoisesti säilyä hengissä viljelysten tuhoutuessa kuivuuden tai kuumuuden takia. Esim. suurille nisäkkäille ei ole minkäänlaista tilaa lämpenevässä maailmassa.

Mikäli ilmastonmuutosta ei hillitä nyt, seuraukset voivat olla katastrofaaliset niin ihmisille kuin maapallon luonnolle. Enää ei ole aikaa siirtää päästövähennyksiä tulevaisuuteen, riidellä muutamista prosenteista tai hienosäätää nykyistä systeemiä. Täytyy toimia.

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Kultasirkusta tulossa seuraava muuttokyyhky

Kultasirkku (Emberiza aureola) saapui Suomen linnustoon 1920-luvulla, ja vakiintui Itä- ja Kaakkois-Suomeen ja Perämeren rannikolle harvalukuiseksi pesimälinnuksi. Laji oli runsaimmillaan 70-luvulla, jolloin pesimäkannaksi arvioitiin 200-300 paria. Siitä alkoi alamäki, ja nyt laji on ilmeisesti hävinnyt Suomesta. Valitettavasti Suomi ei ole poikkeus, vaan kaikki maailman kultasirkut ovat pahassa pulassa.

Kultasirkku levinneisyysalue on laaja: lajia esiintyy koko havumetsävyöhykkeellä, Venäjän länsiosista Tyynenmeren rannikolle saakka. Kultasirkku oli aikanaan Siperian yleisimpiä lintuja, ja vielä vuonna 2000 kaikki näytti olevan hyvin. Sitten herättiin kultasirkkupopulaation romahdukseen, ja 15 vuodessa yleisestä lajista on tullut äärimmäisen uhanalainen. Populaation romahdus alkoi levinneisyysalueen länsiosista.  Siperian loppumattomilta neliökilometreiltä ei ole tarkkoja tietoja kultasirkkujen määrästä, mutta kaikki tiedot viittavat siihen että romahdus on jatkunut itään.

Kultasirkku pesii rantaniityillä, pensaikkoisilla luhdilla ja jokivarsien pusikoissa. Syksyllä lajin yksilöt kerääntyvät suuriin parviin muuttomatkaa varten. Muuttomatkalla parvet levähtävät Kiinassa Jangtse-joen laaksossa, missä tapahtuu lajin sulkasato. Varsinaista talvehtimisaluetta ovat Kaakkois-Aasia ja Kiinan eteläosien maatalousvaltaiset alueet. Parvet pysyvät koossa koko talven, ja ilmeisesti parvikäyttäytyminen on altistamassa lajin sukupuutolle.

Kultasirkun romahdukselle on oikeastaan löydettävissä vain yksi syy: pikkulintujen massiivinen pyynti Kiinassa. Levähdys- ja talvehtimisalueilla lepäilevät parvet hätistetään lentoon, ja pyydystetään verkoilla. Linnut pyydetään syötäväksi, ja yhdellä torilla saattaa päivän aikana olla myynnissä tuhansia kypsennettyjä lintuja. Aiemmin pikkulintujen pyydystys oli harvinaista touhua, mutta tapa on yleistynyt nopeasti. Toiminta on Kiinassa kiellettyä, mutta ilmeisesti tämänkin lain valvonta on retuperällä. Pyyntiä tapahtuu myös muissa talvehtimisalueen maissa. Lajin taantumiseen lienee vaikuttanut myös maatalousmenetelmien muutos, mutta pyynti on ehdottomasti merkittävin uhkatekijä. Uhka kohdistuu myös muihin sirkkulajeihin. Kultasirkkuja pyydetään paikoin myös häkkilinnuiksi.

Birdlife International on nostanut kultasirkun yhdeksi suojelutoimien kärkilajiksi. Lajin suojelusuunnitelma valmistuu ensi vuonna, mutta osa suojelutoimista on jo käynnissä. Mm. Kiinassa on kampanjoitu pikkulintujen pyyntiä vastaan ja lainsäädännön tehostamiseksi. Myös lintujen muuttokäyttäytymistä ja pesäpaikkauskollisuutta on pyritty selvittämään, samoin tarkemmin käyttäytymistä talvehtimisalueilla. Saa nähdä onko toimista helpotusta kultasirkkujen ahdinkoon.

Mikäli kannan romahdus ei pian käänny, kultasirkusta on tulossa uusi muuttokyyhky — laji joka ajautuu nopeasti hyvin yleisestä olemattomaksi massiivisen pyynnin seuraksena. Tällaiset esimerkit muistuttavat, että suojelutoimissa ei pidä unohtaa myöskään yleisiä lajeja; tämän päivän yleinen laji voi olla huomenna uhanalainen, ja pian hävinnyt. Muuttokyyhkyn suhteen suojelu myöhästyi pahasti; toivottavasti kultasirkun kanssa ei käy samoin.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Ihmiskunnan rinnalla kutistuvat eläimet

Pleistoseenikauden lopulla maapallolta hävisi iso osa suurista maanisäkkäistä, ns. megafaunasta. Erityisesti kaikkein suurimpia lajeja kohtasi lähes vääjäämätön sukupuutto. Yli tonnin painoisia eläimiä säilyi vain Afrikassa ja Aasian trooppisissa osissa. Isojen nisäkkäiden tuho oli kaikkein voimakkain Amerikan mantereella ja Australiassa. Sen sijaan Euraasiata lajeja hävisi vähemmän, ja Afrikasta vain muutamia. Sukupuuttoaallon syystä käydään edelleen debaattia; oliko syynä ilmaston nopea muuttuminen jääkauden loppuessa, vai oliko syynä nykyihmisen levittäytyminen ja metsästys.

Nykyihminen vaikuttaa ilmiselvältä syypäältä. Sukupuuttoaalto tapahtui hieman eri aikaan eri mantereilla: tuho alkoi Australiasta noin 40.000-50.000 vuotta sitten, ja eteni Euraasia ja Pohjois-Amerikan kautta viimeisenä Etelä-Amerikkaan (ja lopulta syrjäisille saarilla kuten Madagaskar ja Uusi Seelanti). Ajallisesti sukupuuttoaalto tapahtui aina nykyihmisen saapumisen jälkeen. Epäilijät kuitenkin muistuttavat, että nimenomaan ihmisen synnyinsijoilla Afrikassa suuret nisäkkäät ovat säilyneet, ja ihmisten määrä pleistoseenikauden lopulla oli sen verran vähäinen, että eläimistölle aiheutettu tuho näyttää mahdottomalta. Myöskään suoria todisteita ihmisen metsästyksestä on hyvin vähän.

Äskettäin Science-lehdessä julkaistu tutkimus tuo lisätietoa asiaan. Ensin tutkijat tarkastelivat nisäkkäiden keskikoon kehitystä fossiiliaineiston perusteella viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana. Tämän koko kenotsooisen maailmankauden ajan eläinten keskikoko näyttää kasvaneen, eivätkä ilmaston vaihtelut ole vaikuttaneet trendiin tai lajiston sukupuuttotodennäköisyyteen mitenkään erityisesti. Pleistoseenikauden loppu on kuitenkin selkeä poikkeus tästä kehityskulusta. Vuosimiljoonien aikana vaihteleva ilmasto ei näytä olleen merkittävä, erityisesti isoja eläimiä sukupuuttoon ajava tekijä, vaan sukupuutot ovat kohdistuneet tasaisesti kaiken kokoisiin lajeihin. Viimeisen sadan tuhannen vuoden aikana tilanne kuitenkin muuttui.

Nykyihminen kehittyi Afrikassa, ja aiemmin on ajateltu että suuria nisäkkäitä säilyi Afrikassa (ja Aasian trooppisissa osissa) juuri siksi, että näillä alueilla lajit olivat kehittyneet nykyisten ja aiempien ihmislajien rinnalla. Sen sijaan eläimet muilla mantereilla ja ihmisen alkuperäisen levinneisyysalueen ulkopuolella olivat metsästykselle alttiita, koska niille ihminen oli täysin tuntematon vihollinen. Julkaistu artikkeli kuitenkin tuo lisämausteen tähän hypoteesiin: Afrikassa suurten nisäkkäiden sukupuuttoa on saattanut tapahtua jo ennen pleistoseenikauden loppua. Teoriassa suuria eläinlajeja pitäisi olla runsaimmin pinta-alaltaan laajimmilla mantereilla: Euraasiassa eniten, ja Etelä-Amerikassa ja Australiassa vähiten. Muuten mantereet näyttävät noudattaneen tätä olettamusta, paitsi että Afrikassa oli pleistoseenikauden loppupuolella pinta-alaan suhteutettuna selvästi vähemmän suuria nisäkkäitä kuin muilla mantereilla. Mahdollisesti syynä on Homo-suvun lajien esiintyminen alueella jo yli miljoonan vuoden ajan; Afrikassa lajit jotka eivät pärjänneet älykkäille, pystyssä kulkeville ihmisapinoille, hävisivät jo aikaa sitten.

Erityisesti artikkelissa tarkasteltiin viimeistä 125.000 vuotta. Tuona aikana maanisäkkäiden keskikoko romahti ensin Australiassa ja Euraasiassa, sitten Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Tutkijoiden mukaan tapahtumaketjun syyttävä sormi osoittaa nykyihmiseen, sillä aiempina vuosimiljoonina ei vastaavan kaltaista tuhoa ole tapahtunut. Mahdollisesti kaksi tekijää vaikutti isojen nisäkkäiden tuhoon. Ensinnäkin nykyihminen kehitti tehokkaita aseita jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten: vipukeihäs oli erinomainen innovaatio verrattuna tavanomaiseen työntö- tai heittokeihääseen, ja mahdollisti norsun kokoluokkaa olevien eläinten tehokkaan metsästämisen. Vipukeihäitä on ollut varmasti käytössä 20.000 vuoden ajan, ja mahdollisesti huomattavasti kauemmin. Toinen tekijä on ollut ihmispopulaation kasvu ja nopea muuttoliike ympäri maapalloa; esim. Euroopassa neandertalinihmisten korvautuminen nykyihmisellä saattoi johtaa väestön kymmenkertaistumiseen, ja jääkauden loppuminen avasi ihmisille mahdollisuuden levittäytyä laajoille asumattomille alueille, esim. Amerikan mantereelle. Uudet tehokkaat aseet, lämpeneminen ja väestönkasvu olivat huono yhdistelmä maapallon isoille nisäkkäille.

Julkaistu artikkeli on mielestäni merkittävä, ja vahvistaa omia pohdintoja aiheesta: megafauna hävisi uusien aseiden, ihmisen levittäytymisen, väestönkasvun ja ilmaston muuttumisen yhteisvaikutuksesta. Epäilyt ihmisten roolista eivät kuitenkaan pääty tähän. Joidenkin on vaikea uskoa, että harvalukuinen nykyihminen olisi kyennyt hävittämään maapallolta vähintään 150 lajia. Tässä on huomioitava, että populaatioiden taantuminen tapahtui pitkän ajanjakson aikana; lajien sukupuuttoon meni tuhansia, joidenkin lajien kohdalla ehkä jopa yli kymmenen tuhatta vuotta. Juuri hidas tahti tekee tapahtumaketjusta uskottavan. Jos pitkällä aikavälillä keskimääräinen kuolleisuus on syntyvyyttä suurempaa, ajautuu laji vääjäämättä sukupuuttoon – vaikka ero vaikuttaisi miten vähäiseltä. Suuret eläimet lisääntyvät hitaasti ja tekevät vähän poikasia, joten kuolleisuuden pienikin lisäys voi pitkällä aikavälillä olla kohtalokas. Muutokset olivat hitaita; paleoliittinen metsästäjä tuskin huomasi mitään elinaikanaan.

Lopussa artikkeli maalaa synkän tulevaisuuskuvan. Käytännössä kaikki jäljellä olevat suuret nisäkkäät ovat uhanalaisia tai ainakin taantuneita, ja niitä uhkaa lähitulevaisuudessa sukupuutto. Seuraavan parin sadan vuoden aikana maapallo saattaa menettää loputkin megafaunasta, ja on täysin mahdollista että maapallon suurimmaksi maaeläimeksi jää kesytetty nauta. Tällöin eläinkunta taantuisi samalle tasolle kuin mitä se oli 66 miljoonaa vuotta sitten: tuhosta selviää vain joukko pienikokoisia nisäkkäitä.

Pahimmillaan ihminen on asteroidiin verrattava katastrofi.

Kategoria(t): megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Hirvi – pleistoseenikauden viimeistä todellista megafaunaa

Tänä keväänä ja alkukesästä olen nähnyt useamman kerran hirven tien poskessa. Hirven näkeminen on aina jollain tavalla sykähdyttävää – enkä tarkoita pelkästään kylmiä väreitä, mitä autoilija saa hirven ollessa tien laidalla. Hirvi on iso ja komea eläin; jossain netin syövereissä näin aikoinaan hirven kuvaan liittyvän kommentit, jossa henkilö yhdisti hirven isoon kasaan lihaa. Minä taas ajattelen, että hirvi on viimeisiä lajeja pleistoseenikauden todellista megafaunaa, joka on selvinnyt meidän päiviin saakka.

Hirvi (Alces alces) on hyvin laajalle levinnyt laji, jota tavataan sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Hirvi on hirvieläinten heimon suurin laji, eikä mikään muista nykyisistä lajeista pääse koossa ihan lähelle, vaikka esim. sambarhirvi, saksanhirvi ja barasinga ovat nekin isoja kasvinsyöjiä. Tutkijoiden kesken hirven lajistatuksesta käydään vielä vääntöä. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että hirvi tulisi jakaa kahdeksi lajiksi, joiden raja kulkisi Jenisei-jokea myötäillen. Tämän esityksen mukaan Itä-Siperian ja Pohjois-Amerikan hirvet kuuluisivat Alces americanus -lajiin. Toistaiseksi jako ei ole vielä yleisesti hyväksytty, ja esim. IUCN käsittelee hirveä yhtenä lajina. Hirvipopulaatioiden välillä on jonkin verran morfologisia ja myös geneettisiä eroja, mutta erot näyttäisivät olevan pieniä ja populaatiot ovat eriytyneet melko äskettäin, mikä puoltaisi jakoa korkeintaan alalajeihin. Sivuhuomiona voi mainita, että hirviä siirrettiin Uuteen Seelantiin 1900-luvun alussa. Eteläisen pallonpuoliskon ainoan hirvipopulaation luultiin jo hävinneen, mutta vuonna 2000 hirven olemassaolosta saatiin aukottomia DNA-todisteita. Joka tapauksessa Uuden Seelannin hirvet ovat erikoinen, piilossa pysyttelevä mysteeri.

Hirven evoluutio on hieman hämärän peitossa. Pleistoseenikauden lopulla maapallolla eli useita hyvin isoja hirvieläimiä, jotka yleensä luokitellaan Libralces ja Cervalces-sukuihin. Alces-suku lienee Cervalces-hirvien jälkeläinen. Jaottelu eri sukuihin saattaa olla teennäistä, kun Alces on varattu nykyiselle hirvelle ja Carvalces sukupuuttoon kuolleille lajeille. Joka tapauksessa hirvi on Euraasialaista alkuperää, ja levisi Pohjois-Amerikkaan pleistoseenikauden lopulla aivan äskettäin. Pian hirven saapumisen jälkeen Pohjois-Amerikasta katosi isokokoinen Cercalces scottii -hirvi, joko nykyisen hirven syrjäyttämänä tai osana muuta pleistoseenikauden lopun joukkotuhoa.

Hirvi on yksi suurimmista maaeläimistä niin Pohjois-Amerikassa kuin Euraasian pohjoisosissa. Hirvien koko vaihtelee jonkin verran levinneisyysalueen eri osissa: suurimmaksi hirvet kasvavat Alaskassa ja Yukonissa sekä Itä-Siperiassa, missä uroshirvet kasvavat usein 700 kiloisiksi. Meikäläinen hirvi on hirvien keskikokoa, mutta toisaalta täällä hirvet harvoin edes ehtivät kovin vanhoiksi, koska metsästyspaine on niin valtava. Sarvettomat naarashirvet ovat yleensä uroksia noin 20-30 % pienempiä.

Hirvi on sopeutunut hyvin pohjoisiin olosuhteisiin. Hirvellä on hyvin lämpöä eristävä kaksikerroksinen turkki, jossa pitkän päällyskarvan alla on hienoa aluskarvaa. Iso koko antaa myös suojaa kylmyyttä vastaan, koska isoilla eläimillä tilavuus suhteessa pinta-alaan on suuri. Pitkäjalkainen hirvi pärjää myös syvässä lumessa, vaikka uppoaakin hangessa syvälle. Hirvi on kiistämättä havumetsävyöhykkeen laji, mutta hirvi ei ole varsinaisesti metsässä viihtyvä eläin. Hirvet suosivat enemmän puoliavoimia ympäristöjä, missä on runsaasti niille sopivaa ravintoa. Hirvet syövät mm. pienten puiden ja pensaiden lehtiä ja oksia sekä ruohovartisia kasveja; talvisin niille saattaa kelvata myös nuorten puiden kuori. Historiallisesti hirvi on todennäköisesti ollut Suomessa suhteellisen harvalukuinen eläin, jonka elinympäristöä ovat olleet mm. soiden laidat ja vesistöjen rannat. Nykyisin hirvien määrä on huomattavan korkea, sillä avohakkuisiin perustuva metsätalous on luonut hirville loppumattoman ravintomarketin. Hirvet syövät myös vesikasveja, ja saattavat hakea ruokaa jopa sukeltamalla. Hirven kuono onkin hyvin kehittynyt vesielämään: hirvi pystyy mm. sulkemaan sieraimensa ja ruokailemaan veden alla.

Nykyisin hirvet elävät pääasiassa pohjoisilla leveyksillä, havumetsissä ja tundran rajalla, mutta hirven levinneisyysalue on ollut huomattavasti laajempi. Esim. Euroopassa hirviä esiintyi Pohjois-Italiassa ja Ranskassa saakka, mutta eteläisimmistä osista laji hävisi jo keskiajalla. Liiallisen metsästyksen takia hirven levinneisyys jatkoi kutistumistaan aina 1900-luvulle saakka; Suomestakin hirvi hävitettiin käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun vaihteessa. Vaikka hirvi on aina ollut haluttua riistaa ja sitä on liikametsästetty eri puolilla lajin levinneisyysaluetta, se ei kuitenkaan koskaan ole ollut vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Miksi hirvi selvisi, vaikka muut Euraasian pohjoisosien samaa kokoluokkaa olevat (tai pienemmätkin) eläimet hävisivät kokonaan, tai ajautuivat sukupuuton partaalle? Esim. irlanninhirvi kuoli sukupuuttoon jo tuhansia vuosia sitten, alkuhärkä 1600-luvulla ja villihevoset 1800-luvulla. Visentit välttivät sukupuuton vain eläintarhoissa, ja myskihärät Kanadan arktisilla saarilla sekä Grönlannissa. Hirven selviämiseen on nähdäkseni pari selkeää syytä. Hirvi on hyvin sopeutuvainen eläin. Siinä missä monet sukupuuttoon kuolleet eläimet olivat etupäässä aroilla viihtyviä lajeja, hirvi on metsäisten ympäristöjen eläin, joka selviää hyvin boreaalisella vyöhykkeellä. Aroilla eläneet eläimet ovat olleet helpompaa saalista metsästäjille, sillä avoimilla alueilla eläimet eivät ole päässeet piiloutumaan tai pakenemaan ja ihmisten liikkuminen on ollut helppoa (ei ole sattumaa, että viimeiset villit visentit elivät Puolan metsissä, mikä ei ole visentille lainkaan paras elinympäristö). Havumetsävyöhyke on taas tarjoaa eläimille eri tavalla pakomahdollisuuksia ja piilopaikkoja. Tietenkin boreaalinen vyöhyke on valtaosin hyvin harvaan asuttua aluetta, eli metsästyspaine on osalla aluetta ollut pieni. Sopeutuvaisuuden lisäksi hirven pelasti erinomainen lisääntymiskyky. Hirvinaaras tulee sukukypsäksi alle 2-vuotiaana, kantoaika on huomattavasti lyhempi kuin esim. hevosella (8 kk vs. 11 kk), hirvi synnyttää vasan joka vuosi, ja kaksosvasat ovat suotuisissa oloissa yleisiä. Yksinkertaisesti hirvi on pystynyt lisääntymään nopeammin kuin sitä on ehditty metsästää, vaikka paikallisesti hirvi onkin onnistuttu hävittämään.

Tulevaisuudessa ilmastonmuutos saattaa olla hirvellekin uhka. Esim. useilla alueilla Yhdysvalloissa hirvien määrä on laskenut nopeasti, ja eläinten kuolinsyy on tuntematon. Pedoilla voi olla osuutta kannan taantumiseen, mutta sudet ja karhut ovat hirvien luontaisia saalistajia ja lajien yhteisevoluutio on pitkä. Todennäköisempi selitys voi olla ilmastossa. Hirvi on sopeutunut lauhkeisiin ja kylmiin olosuhteisiin, eikä menesty lämpimässä ilmastossa. Hirvet reagoivat herkästi kuumuuteen, ja pitkät lämpökaudet saattavat olla hirville kohtalokkaita. Myös loiset – mm. punkit ja loismadot – ovat lisääntyneet, mikä saattaa selittää hirvien ahdinkoa. Näyttääkin siltä, että hirvien elinalue tulee eteläosista kaventuman, mutta pohjoisilla leveyksillä lienee tulevaisuudessakin hirville soveliasta ilmastoa ja elinympäristöä.

Suomalaisessa kulttuurissa hirvellä on aina ollut erityinen asema. Vanhoissa kalliomaalauksissa hirvi (tai peura) on ihmishahmojen jälkeen toiseksi yleisin symboli. Hirvi on edelleen arvostettu riistalaji, jota kaadetaan kymmeniä tuhansia yksilöitä vuodessa. Hirvi on toisinaan myös vihattu eläin, sillä talviaikaan se syö puiden taimia ja saattaa tehdä paikallisesti vakavaakin tuhoa. Ja liikenneonnettomuuksien takia hirvi on Suomen vaarallisin eläin, esim. vuosina 2000-2009 hirvikolareissa kuoli 76 ihmistä.

Pleistoseenikausi oli tunnettu suurista kasvinsyöjistä, megafaunasta. Hirvi on yksi viimeisistä suurista selviytyjistä, ja ihme kyllä se on löytänyt paikkansa nykymaailmasta. Pelkästään sen takia hirveä on pakko arvostaa.

Kategoria(t): megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , ,

Viimeiset sapelihampaat

Pleistoseenikauden lopun joukkotuhossa sammui lopullisesti moni eläinkunnan sukuhaara. Sukupuutto kohdistui varsinkin suurikokoisimpiin maaeläimiin (megafaunaan), ja oli kaikkein pahin Amerikan mantereella – erityisesti Etelä-Amerikasta hävisi 50 eläinsukua ja kaikki yli 300 kiloiset eläinlajit (Australian megafaunasuvuista hävisi kaksitoista neljästätoista, mutta tämä jo noin 50.000 vuotta sitten). Sukupuuttoaallosta eivät selvinneet mm. mastodontit ja muut ”primitiivisemmät” norsueläimet, glyptodontit tai maalaiskiaiset. Totaalisen tuhon kohtasivat myös sapelihammaskissat, jääkausiajan yksi tunnetuimmista eläinryhmistä.

Sapelihammaskissat on joukko lajeja ja sukuja, joiden yhteinen piirre on huomiotaherättävän suuret kulmahampaat. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään evolutiivisesti yhtenäinen ryhmä, vaan suuret kulmahampaat ovat kehittyneet useita kertoja toisistaan riippumatta; kaikki sapelihammaskissat eivät edes olleet  varsinaisia kissaeläimiä (Felidae-heimoon), vaan iso osa varhaisimmista sapelihampaista kuului Feliformia (kissamaiset eläimet) alalahkoon. Samantyyppiset hampaat kehittyivät myös Thylacosminus -suvun pussieläimelle, joka ulkoisesti oli rakenteeltaan kissamainen, mutta hyvin kaukaista sukua mille tahansa istukallisille nisäkkäälle. Tässä on jälleen esimerkki konvergenttisestä evoluutiosta.

Koska sapelihampaat kehittyivät useita kertoja toisistaan riippumatta, on ominaisuudesta täytynyt olla jotain merkittävää hyötyä. Kaikki sapelihampaat olivat todellisia lihansyöjiä, jotka eivät käyttäneet kasviperäistä ravintoa lainkaan. Todennäköisimmin sapelihampaat olivat kehittyneet suurten (tai ainakin petoa itseään suurempien) saaliseläinten saalistamiseen. Koska yhtään sapelihammaskissaa ei ole näihin päiviin asti säilynyt, hampaiden käyttötapaa voi vain arvailla: todennäköisesti suurilla hampailla on purtu saaliseläintä kurkkuu, ja ehkä vain yksi puraisu on riittänyt rikkomaan saaliin henkitorvi ja suuret valtimot. Saaliseläin on kuollut kuollut melko nopeasti – ja pedon kannalta vaivattomasti – verrattuna esim. nykyisiin leijoniin, joiden pitää useimmiten tukehduttaa saaliseläin puremalla. Sapelihammaskissat olivat epäilemättä tehokkaita petoja, mutta ne olivat myös erikoistuneet tietynlaiseen ravintoon ja saalistustapaan, eivätkä ympäristön ja saaliseläinten muuttuessa pystyneet sopeutumaan. Näin ollen sapelihammaskissojen kehityslinjoja syntyi ja sammui useita kertoja viimeisten parinkymmen miljoonan vuoden aikana.

Pleistoseenikauden lopulla sapelihammaskissoja oli jäljellä pari lajia, jotka kuuluivat Homotherium- ja Smilodon -sukuihin. Pitkään oletettiin, että Euraasiasta sapelihampaat olivat hävinneet jo pleistoseenikauden keskivaiheilla, ja sepelihampaita oli säilynyt vain Amerikan mantereella. Kuitenkin vuonna 2000 Pohjanmeren troolari nosti meren pohjasta Homotherium-suvun alaleuan, joka radiohiiliajoituksessa paljastui vain noin 28.000 vuoden ikäiseksi. Mikäli ajoitus täsmää, on Homotherium-sapelihammaskissan täytynyt olla Euraasiassa hyvin harvinainen, sillä fossiiliaineistosta laji puuttuu tyystin. Sen sijaan Amerikan mantereelta sapelihammaskissojen jäänteitä on runsaasti.

Viimeiset sapelihammaskissat olivat hyvin suurikokoisia, ja vastasivat kooltaan suunnilleen nykyisiä leijonia. Etelä-Amerikassa elänyt Smilodon populator oli vieläkin massiivisempi, ja laji on yksi kookkaimpia koskaan eläneitä kissapetoja; suuret yksilöt painoivat yli 400 kiloa (vankeudessa urostiikeri saattaa kasvaa saman kokoiseksi). Smilodon populator oli Etelä-Amerikan harvoja isoja petoja, joten ehkä suurempi koko selittyi lajien välisen kilpailun puuttumisella. Sapelihammaskissojen ruumiinrakenne poikkesi nykyisistä isoista kissapedoista. Siinä missä nykyiset kissat ovat enemmän jänteviä ja solakoita, olivat sapelihammaskissat jokseenkin tanakoita ja rotevia, ja ruumiinrakenne oli hieman hyeenamainen: etujalat olivat takajalkoja pidemmät. Sapelihammaskissojen häntä oli hyvin lyhyt, kuten ilveksellä.

Taiteilijan restauraatio Pohjois-Amerikassa eläneesta Smilodon fatalis -lajista. Turkin oikeaa väritystä ei tunneta, yleensä kissaeläinten turkki on joko täplikäs tai yksivärinen. Lähde: Daniel Reed, Creative commons 3.0

 

Viimeiset sapelihammaskissat olivat todellisia suurriistan metsästäjiä. Niiden ruokavalioon kuuluivat lähes kaikki pleistoseenikauden megafauna; ne saattoivat pyydystää jopa nuoria mammutteja. Ilmeisesti sapelihammaskissat saalistivat kyttäämällä kasvillisuuden suojassa, sillä jykevä ruumiinrakenne ja hännän puuttuminen (heikompi tasapaino juostessa) todennäköisesti haittasivat takaa-ajossa. Sapelihammaskissoja esiintyi sekä avoimilla aroilla että metsäisissä ympäristöissä. Pohjois-Amerikassa Homotherium ja Smilodon eivät välttämättä kohdanneet usein, sillä Smilodon oli enemmän sulkeutuneiden ympäristöjen ja lauhkean vyöhykkeen laji, kun taas Homotherium eli aroilla ja viihtyi myös kylmillä seuduilla. Sen sijaan sapelihammaskissat kilpailivat samasta ravinnosta muiden suurten petojen, kuten hurjasusien, amerikanleijonien ja tylppäkuonokarhujen kanssa.

Tutkijat ovat keskenään erimielisiä siitä, olivatko sapelihammaskissat laumaeläimiä, vai saalistivatko ne yksin tai pariskuntana. Valtaosin isot kissaeläimet ovat yksineläjiä, mutta leijona on tästä säännöstä poikkeus. Koska sapelihammaskissat eivät ole läheistä sukua yhdellekään nykyiselle kissalajille, ei vertailuja lähilajeihin voi tehdä. Toistaiseksi kysymys on avoin, sillä fossiilien ominaisuuksia voi tulkita kummin tahansa. Paljoa muutakaan – esim. parinmuodostuksesta, poikasten hoivaamisesta tai elintavoista – ei sapelihammaskissoista voi sanoa. Fossiilien perusteella aivojen rakenne viittaa vahvasti siihen, että sapelihammaskissoilla oli todennäköisesti hyvä kuulo, hajuaisti ja pimeänäkö. Mahdollisesti ne saalistivat öisin.

Smilodonista on säilynyt runsaasti fossiileja: pelkästään La Brean tervahaudoista on löytynyt yli kahden tuhannen Smilodon-yksilön jäänteet, ja Smilodon on toiseksi yleisin tervahautoihin juuttunut laji hurjasusien jälkeen. Oletettavasti Smilodon ei ollut Pleistoseenikauden ekosysteemissä sen yleisempi laji kuin muutkaan suuret petoeläimet, mutta jostain syystä Smilodonilla on ollut selvästi suurempi riski juuttua tervahautaan. On esitetty, että sapelihammaskissat olivat nykyisiä kissoja tyhmempiä, koska niiden aivojen koko oli suhteessa pienempi. Hurjasusien juuttumista tervahautoihin on selitetty siten, että laumassa saalistavia eläimiä on joutunut pulaan kerralla useampia yksilöitä. Ehkä sama pätee myös Smilodonin osalta, mikäli kyseessä oli laumaeläin. Yleensä La Brean kaltaisista paikoista löytyy paljon enemmän petoja kuin kasvinsyöjiä. Ilmeisesti tervahautaan juuttuneet eläimet houkuttelevat tehokkaasti petoja laajalta alueelta.

Sapelihammaskissojen lajimäärä näytti olleen pitkään laskussa. Ehkä sapelihampailta elintilaa veivät uudet suurikokoiset petoeläimet, kuten leijonat, sudet, karhut ja hyeenat (Euraasiassa), joita alkoi ilmaantua maapallolle Pleistoseenikauden puolivälissä. Viimeiset sapelihammaskissat hävisivät Pleistoseenikauden lopun joukkotuhossa, samassa rytäkässä kuin iso osa muustakin megafaunasta. Fossiiliaineiston perusteella sukupuutto ajoittuu noin 12.000-13.000 vuoden taakse; Pohjois-Amerikassa lajien sukupuutto näyttää tapahtuneen hieman aiemmin kuin Etelä-Amerikassa. Sukupuuton perimmäinen syy on epäilemättä suurten kasvissyöjien häviäminen tai populaatioiden romahtaminen. Saman kohtalon kokivat myös sapelihammaskissojen pahimmat kilpailijat; pedot yksinkertaisesti nääntyivät nälkään. Pleistoseenikauden suurista pedoista pohjoisilla leveyksillä selvisi vain muutama karhulaji – luultavasti vain siksi, että karhut ovat sekasyöjiä, eivätkä olleet niin riippuvaisia isoista saaliseläimistä.

Toisaalta ehkä on parempi, että sapelihampaat hävisivät jo vuosituhansia sitten. Nykymaailman petovihasta ne eivät olisi missään tapauksessa selvinneet. Ajatus siitä, että mahtava Smilodon olisi hävitetty vain parisataa vuotta sitten, tuntuu huomattavasti ikävämmältä.

Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Hakkuut kasvavat, ja kestävä hakkuutaso ylitetään monessa maakunnassa

Alkuvuodesta kirjoitin, kuinka vuonna 2016 kestävä hakkuutaso saavutettiin tai ylitettiin jo viidessä maakunnassa. Tänään LUKE julkaisi tiedotteen viime vuodesta: hakkuut ovat edelleen kasvaneet pari prosenttia. Tiedotteen innoittamana kaivoin tarkemmat luvut Luken tilastotietokannasta.

Kestävä teollisuuspuun (tukki ja kuitupuu, ei energiapuu) hakkuutaso Suomessa  ajalle 2011-2020 on arvioitu olevan 74,9 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Viime vuonna hakattiin noin 62,7 miljoonaa kuutiometriä. Kokonaisuus ei ehkä (vielä) näytä pahalta, mutta neljässä maakunnassa hakkuut ovat jo maksimissa: Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa kestävä hakkuutaso on ylitetty, ja Kanta-Hämeessä ollaan juuri maksitasolla. Yli 90 % hakkuukapasiteetista on käytössä Päijät-Hämeessä, Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa.

Kaakonkulman maakunnissa hakkuut ovat olleet jo vuosia järjettömällä tasolla. Sen sijaan Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa on syytä olla huolissaan; uudet ja suunnitellut tehtaat tulevat vain lisäämään puun tarvetta.

Hakkuut_2016-2017.png

Arvioitu kestävä teollisuuspuun hakkuutaso 2011-2020 ja teollisuuspuun hakkuut vuosina 2016 ja 2017. Lähde: Luken tilastotietokanta.

 

Kestävän hakkuutason ylittäminen tarkoittaa, että pitkällä tähtäimelle puusto keski-ikä laskee, ja hakattavan puun määrä pienenee. Kyseessä on siis puhtaasti taloudellinen kestävyys, eikä taso kerro mitään luonnon monimuotoisuudesta; luonnon kannalta kestävä hakkuutaso on jo aikaa sitten ylitetty, mistä kertoo mm. uhanalaisten metsälajien ja luontotyyppien määrä.

Tilanne ei vaikuta ollenkaan hyvältä, kun huomioidaan tavoitteet lisätä hakkuita vielä lähes 15 %. Tulevina vuosina kestävä taso tullaan ylittämään yhä useammassa maakunnassa. Lisäksi näyttää siltä, että puuteollisuuden jalostusaste on entisestään laskussa, kun yhä suurempi osa puusta viedään jalostamattomana selluna ulkomaille.

Lisähakkuiden ja uusien tehtaiden hyöty kansantaloudelle näyttää melko köykäiseltä; suurin arvonnousu tapahtuu ulkomailla, mutta haitat mm. luonnon monimuotoisuudelle ja vesistöille säilyvät kotimaassa. Lisääntyvät hakkuut tarkoittavat pienempää hiilinielua, ja pahimmillaan Suomi saattaa joutua ostamaan päästöoikeuksia ulkomailta — Kiinalaisten WC-paperin takia.

Näinkö tämän piti mennä, vai olisiko aika vaatia muutosta?

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi