Kirja: Monimuotoisuus

Kirjoitan nyt urani ensimmäisen kirja-arvostelun. Sain lopulta kirjastosta käsiini Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista. Muissa medioissa kirjaa on arvioitu mm. vuoden tärkeimmäksi julkaisuksi, eikä syyttä. Kirja on erinomainen.

Ensin Kauppinen käy kirjassa läpi sen, mitä monimuotoisuus tarkoittaa: populaatioita. Ennen kuin laji muuttuu uhanalaiseksi tai häviää, lukemattomat yksilöt ja populaatiot katoavat. Ja jokainen kadonnut populaatio vie mennessään osan luonnon monimuotoisuutta, muuttaa luonnon yhä vain homogeenisempaan suuntaan.

Suomen köyhtyvää luontoa Kauppinen käy läpi muutamien esimerkkilajien kautta. Kultasirkku on laji, jonka katoaminen on seurausta lintujen massapyynnistä Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa. Kuukkeli taas kertoo synkän tarinan Suomen metsäluonnon tilasta; vanhojen metsien häviämisestä ja elinympäristöjen pirstoutumisesta. Ruusuruohomaamehiläisen avulla käsitellään hupenevia paahdeympäristöjen sekä pölyttäjien tilaa yleisemminkin. Isonuijasammal on vaatelias suolaji, joka on miltei kadonnut Etelä-Suomesta; suomaan soidensuojeluverkosto ei riitä ylläpitämään suolajistoa. Taimen on pienten ja suurenpien virtavesien indikaattori, johon ovat vaikuttaneet niin voimalaitosrakentaminen kuin purojen perkaukset ja soiden ojitukset. Jääleinikki on ilmastonmuutoksen seurauksena katoava artinen laji. Ja pikkusinisiivet ovat esimerkki harjuympäristöistä, perhosista ja metapopulaatiodynamiikan romahtamisesta.

Kirjan viesti on melko synkkä. Suomi on ollut kaunis ja monimuotoinen maa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana suurelta osin hävitetty. Hyviä esimerkkejä monimuotoisuudesta saa hakea, ja tämä blogi jakaa saman ajatuksen. Toki meillä on muutamia onnistumisia, kuten suurten petolintujen elpyminen, mutta yleisesti monimuotoisuuden suunta on alaspäin. Kirjan mukaan ongelma edelleen se, että monesti luonnonarvot nähdään välttämättömänä pahana, joka haittaa elinkeinotoimintaa. Tästä hyvä esimerkki on Viiankiaapa, yksi koko Euroopan tärkeimmistä soidensuojelualueista. Viiankiaapan tilannetta käsitellään isonuijasammalen yhteydessä: suoalue on vaarassa Anglo American -kaivosyhtiön kaivoshankkeen takia. Jos Viiankiaapa – korvaamaton suojelualue – ei ole turvassa luonnonvarojen hyödyntämiseltä, miten mikään vähempi kohde olisi? Ajatus on hyytävä: ei ole mitään luontoarvoa, joka ei rahan edessä olisi uhattuna.

Luonnonsuojelubiologiassa sateenvarjolajiksi sanotaan lajia, jonka suojelu auttaa lukuisaa määrää muita lajeja. Kirjan esimerkkilajit on valittu tästä näkökulmasta: jos kultasirkulla, kuukkelilla, ruusuruohomaamehiläisellä, isonuijasammalella, taimenella, jääleinikillä ja pikkusinisiivellä menisi hyvin, olisi iso osa luonnon monimuotoisuutta turvattu. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä.

Kirjan viimeinen viesti on suunnattu ihmiskunnalle: ihminen on riippuvainen luonnosta, ja monimuotoisuuden hupeneminen vaarantaa ihmisen tulevaisuuden. Itseäni tämä ajatustapa hieman häiritsee. Kuten olen kirjoittanut, ihminen harvoin osaa kaivata jotain, mikä on hävinnyt jo vuosikymmeniä tai -satoja sitten. Monimuotoisuuden huvetessa ekosysteemit saattavat muuttua epävakaammiksi, mutta se nähdään mormaalina olotilana kun tietoa muusta ei ole. Ihminen tulee sinnittelemään tällä pallolla vielä hyvin pitkään, vaikka kaikki kirjan lajit olisivat kadonneet.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään uutta ja yllättävää. Tarinat ovat tuttuja jokaisella, joka on luonnon tilaa intensiivisesti seurannut. Joka tapauksessa kirjaa ei voi olla suosittelematta. Kauppinen on tehnyt mittavan tutkimustyön kirjaa valmistellessa, ja työ kesti muutaman vuoden. Kirja on hyvä ja perusteellinen läpileikkaus Suomen luonnon tilasta. Sen pitäisi olla jokaisen päättäjän lukulistalla. Valitettavasti tämän kaltaiset kirjat eivät taida olla poliitikkojen iltalukemista.

Mainokset
Kategoria(t): Kirjat, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Esimerkki kompensaatiokusetuksesta

Netissä tuli vastaan sivusto Act4Planet, joka vuokraa hiilinieluja. Halvan näköisillä sivuilla mainostetaan, miten 10 €/kk voi kompensoida päästöjä vuokraamalla hiilinielua suomalaisesta metsästä. Samalla sivustolla metsänomistajat voivat tarjota tilaansa hiilinielun vuokraukseen.

Toistaiseksi palvelussa näyttää olevan vain muutama pieni metsätila Lapualta, liekö perustajan omaa metsää. Tilojen tunnuksia ei kerrota, ja sivustolla olevat ilmakuvat on värjätty niin, ettei puusto näy — jo tämä herättää vahvoja epäilyjä, että kyseessä puhdas kusetus. Pienellä salapoliisityöllä selvisi nopeasti, että kyseessä on neljä kiinteistöä, joiden tunnukset ovat (408-404) -13-176, -12-68, 15-181 ja -13-76. Metsätilojen ilmakuvia on sen verran tullut katseltua, että näin heti kyseessä olevan puhtaasti talouskäytössä olevat metsät. Neljästä palstasta kahdella on lähes yksinomaan peltoa ja äskettäinen avohakkuu, kolmas palsta on suurimmaksi osaksi nuorta kasvatusmetsää. Neljäs palsta on rämesuota ja pieneltä osin peltoa.

Kun lukee vuokrausehdot, huomaa että kyseessä on puhdas rahastus. Metsänomistajalle ei ehtojen mukaan tule mitään rajoitteita, ja irtisanomisaika on 1 vuosi. Metsänomistaja voi siis kerätä rahaa taimikoista tai nuorista kasvatusmetsistä vaikkapa pari vuosikymmentä, ja sen jälkeen irtisanoa sopimuksen ja laittaa metsä hakkuuseen. Ilmaston kannalta tässä ei ole mitään mieltä. Nuori metsä kasvaa tekemättä mitään, ja maksamatta siitä mitään.

Tämän tyyppinen toiminta sopii MTK:n agendaan, jossa metsänomistajat halutaan esittää ilmastosankareina ja hakkuut ilmastotekona. Kumpikaan ei ole totta. Suomen metsätaloudessa ei ole ilmastoa mietetty lainkaan. Metsien puumäärän kasvu on suurimmaksi osaksi seurausta soiden ojittamisesta ja ilmaston lämpenemisestä. Metsänhoidolla on tähdätty vain puuston kuutiomäärän maksimointiin, ei metsien hiilivaraston säilyttämiseen. Nyt sitten yritetään paukutella henkseleitä ja kehua, miten metsänhoito on ilmastoteko. Oikea ilmastoteko on kuitenkin jotain muuta, kuin metsien intensiivinen talouskäyttö.

Kompensaatiota voi hyvillä perustein kritisoida, mutta vakavasti otettavat toimijat lienevät kuitenkin vilpittömiä ja pyrkivät oikeasti aitoon kompensaatioon. Act4Planet:in kaltainen yrittäjä on taas selvästi vain rahastamassa normaalilla talousmetsällä. Pysykää tällaisista kaukana.

 

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | 7 kommenttia

Synkkä kesä saimaannorpalle

Saimaan verkkokalastuskielto päättyi kesäkuun lopussa, ja kolmessa päivässä pyydyksiin hukkui neljä kuuttia. Viides kuutti hukkui viime viikolla. Lisäksi heinäkuun alussa löytyi jo viime vuonna kangaskatiskaan kuollut nuori norppa. Ja aivan kuin tässä ei olisi riittävästi, niin Puumalasta löytyi huonokuntoinen kuutti, joka oli vammoista päätellen ollut verkkoon sotkeutuneena. Kuutti ei välttämättä koskaan pääse takaisin Saimaaseen vaikka se täysin toipuisikin (herää kysymys, mitä eläimelle sitten tapahtuu).

Vapaa-ajan kalastus verkoilla on saimaannorpan ehkä merkittävin uhkatekijä ilmastonmuutoksen ohella. Kalastamista isolla osalla Saimaata on rajoitettu ajallisesti (verkkokalastuskielto 15.4.-30.6.), ja tietyt, norpalle vaarallisimmat pyydystyypit on kielletty kokonaan. Vuosien mittaan kieltoaluetta on laajennettu norppien levittäytyessä, viimeisimpänä Puruveden eteläosa tuli mukaan kalastuskieltoalueeseen, kun viime vuosina alueella on syntynyt muutama kuutti. Halpaa lystiä kalastuskiellot eivät valtiolle ole, vuosittain osakaskunnille maksetaan kielloista satojen tuhansien korvaukset.

Heinäkuun alussa neljän kuuttikuoleman jälkeen heräsi jälleen vahva halu saada koko Saimaa pysyvän verkkokalastuskiellon piiriin. Kansalaisaloite Saimaan verkkokalastuskiellosta sai hetkessä vaadittavat 50.000 nimeä, eli aloite päätyy eduskunnan käsiteltäväksi. Läpi aloite ei tule menemään, sillä keskustapuolue vastustaa kalastuskieltoa; se ei kuulemma ole ”hallitusohjelman mukainen”. Toistaiseksi norpalle ei ole siis luvassa suuremmin apuja ainakaan poliitikoilta, mitä nyt toiveita välttää verkkokalastusta ja lupaus työryhmän perustamisesta.

Osa paikallisista asukkaista näkee verkkokalastuksen erittäin tärkeänä pyyntimuotona, ja änkyrät vastustavat kaikkia rajoituksia kiivaasti. Verkoilla pyydettävät tärkeimmät saaliskalat ovat muikku ja kuha. Muikkua eivät yksityishenkilöt ilman verkkoja pysty juuri pyytämään. Kuhaa voisi uistella, mutta se nähdään liian vaivaloisena ja saalis epävarmana. Viranomaiset ovat vaikeassa välikädessä, ja lausunnot ovat sen mukaisia. Kuolemia voivotellaan, mutta ne nähdään jonkinlaisena välttämättömänä pahana; se käy hyvin ilmi ELY-keskuksen kalastusviranomaisen tiedotteesta.

Viisi norppaa alle kuukaudessa on iso luku, vaikka sitä yrittäisi miten selitellä. Viime vuosina pyydyksiin kuolleita norppia on löytynyt 2-7 yksilöä vuosittain, joten tänä vuonna on pelkona ennätyssaalis. Tai voi olla että heinäkuussa on vain ollut huonoa tuuria, eikä yksikään norppa enää tänä vuonna jää verkkoihin. Toki tässä on huomioitava, että verkkoihin kuolee enemmän norppia kuin tulee yleiseen tietoon. Kaikki ihmiset eivät ilmoita verkkoon jääneestä norpasta, tai norppa saattaa verkkoa nostettaessa irrota ja vajota pohjaan.

Norppakanta on jatkuvasti hiljalleen kasvanut ja sinällään kestää muutaman ylimääräisen kuoleman vuodessa. Toisaalta talvien lämpeneminen ja pesimäolosuhteiden heikkeneminen pahenee vuosi vuodelta. Voi olla, että jatkossa jokainen norppakuolema tulee välttää, jos norppa on tarkoitus Saimaalla säilyttää. Silloin se tarkoittaa myös verkkokalastuksen kieltämistä. Verkkokalastuksen puolustajat pitävät verkkokalastusta kestävänä tapana hankkia ruokaa luonnosta. Herää kysymys, miten kestävää toiminta oikeasti on, jos se uhkaa uhanalaisen eläimen olemassaoloa?

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Metsästys hävittämässä merihanhen Suomesta?

Sipilän hallitus on jo historiaa, mutta sen huonojen päätösten korjaaminen ei ole vielä kunnolla ehtinyt alkaa. Nähtävästi yksi korjattava asia on metsästyslain muutos, joka mahdollisti hanhien metsästyksen pelloilta 10.8. alkaen. Metsästyksen aikaistamista perusteltiin hanhien runsastumisella sekä niiden aiheuttamilla tuhoilla viljelyksille.

Birdlife ry:n tiedotteen mukaan merihanhien määrä on romahtamassa. Kesän laskennoissa tärkeimmiltä sulkimisalueilta on tavattu vain murto-osa aiempien vuosien hanhimäärästä. Mitä ilmeisimmin suurin syy hanhimäärän romahtamiseen on metsästys: vuonna 2017 saaliiksi saatiin 8700 merihanhea, mikä oli sekin yksi parhaimmista hanhisaaliista. Julkaisemattoman tiedon mukaan lakimuutoksen jälkeen vuonna 2018 merihanhia ammuttiin huimat 15000 lintua! Metsästyksen lisäksi ahdinkoa on pahentanut heikosti onnistunut pesintä; monet vesilinnut ovat alttiita esim. myrskyille.

On täysin selvää, ettei merihanhi kestä holtitonta metsästystä. Hanhet ovat melko hitaita lisääntymään. Vaikka hanhipari saa kerralla puolenkymmentä poikasta, tulevat ne sukukypsäksi vasta 3-vuotiaana. Suomessa pesivien merihanhien määrä on 5000-9000 paria, (eri lähteet antavat hieman eri arvioita. Kun tätä vertaa saalismäärään, huomataan että lajin metsästyspaine on melko suuri, eikä yksittäisellä linnulla ole erityisen hyvä mahdollisuus selvitä pesimäikään.

Hitaasti lisääntyvien lajien metsästystä on pakko säännellä. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa sääntelyn tai metsästyksen rajoittamisen, mutta sitä ei haluta liiemmälti käyttää. Herää väistämättä kysymys, ovatko Riistakeskuksen viranomaistehtäviä hoitavat tai maa- ja metsätalousministeriön vastaavat virkamiehet jäävejä päättämään metsästysasioista. Nimittäin veikkaan, että heistä aika moni on itsekin metsästäjä, ja on samalla päättämässä omasta ja kavereiden metsästyksestä. Jos luonnonsuojeluvirkamies osallistuisi aktiivisesti luonnonsuojelujärjestöjen toimintaan, sitä ei taatusti hyväksyttäisi. Riista-asioissa suhtautuminen näyttää olevan toinen.

Vastuu kestävästä metsästyksestä jääkin usein yksittäisen metsästäjän harteille, eikä minulla ole suurta luottoa että keskivertometsästästä on sitä vastuuta kantamaan; jo sen takia, ettei yksittäisellä metsästäjällä voi olla käsitystä riistalajien yleisestä kannankehityksestä. Satapäinen hanhiparvi näyttää isolta ja metsästystä kestävältä, vaikka se todellisuudessa olisi seudun ainut parvi.

Ja luotto ei myöskään ole kovin suuri sen takia, että keskivertosuomalaisilla on erityinen luontosuhde: erityisen huono sellainen…

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Hakkuut uuteen ennätykseen, ja kestävä taso saavutettu useassa maakunnassa

Luonnonvarakeskus (LUKE) julkaisi eilen vuoden 2018 hakkuumäärät. Kuten arvata saattoi, hakkuut saavuttivat jälleen uuden ennätyksen: runkopuuta hakattiin kaikkiaan 78 miljoonaa kuutiometriä. Hakkumäärät kasvoivat edellisvuoteen verrattuna lähes kuudella miljoonalla kuutiometrillä.

LUKE:n uutisen sävy on tietenkin positiivinen, vaikka tekstissä todetaankin, että hakkuut lähestyvät puutuotannollisesti kestävää hakkuutasoa. Lähestyvät, ja useassa maakunnassa jo ylittävätkin: maakuntien murheenkryynit Kymenlaakso, Etelä-Karjala ja Etelä-Savo ylittivät jälleen kestävän hakkuutason melko reippaasti; Kaakkois-Suomessa liikkuessa tätä ei voi olla havaitsematta. Käytännössä 100 % hakkuutason saavuttivat Kanta-Häme, Päijät-Häme ja Pohjois-Savo, ja lisäksi yli 90 % hakkuutaso ylittyi Pohjois-Karjalassa ja Keski-Suomessa.

Hakkuutaso_2018.jpg

Teollisuuspuun hakkuut vuosina 2016-2018 ja kestävä hakkuutaso. Tiedot on koottu LUKE:n tilastotietokannasta

 

Uutinen on huono useammallakin tavalla. Ensinnäkin metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta hakkuut eivät vuosiin ole olleet kestävällä tasolla, ja lisähakkuiden myötä tilanne on vain huonontumassa. Toiseksi, kestävän tason ylittyminen tarkoittaa sitä, että metsien hiilinielu on menetetty – ja hiilinielun pieneneminen näkyy selvästi Suomen nettopäästöissä. Lisäksi ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta hakatusta puusta tulisi valmistaa pitkäikäisiä tuotteita; kuitenkin yli puolet hakatusta puusta päätyy energian tuotantoon. Metsäteollisuuden lobbareiden väitteet, että puu korvaa mm. puuvillaa tai muovia, ovat ainakin vielä pelkkää sanahelinää.

Vuonna 2018 hakattiin noin 90 % puutuotannollisesti kestävästä hakkuutasosta. Siitä huolimatta jotkut kuvittelevat, että Suomeen on mahdollista perustaa yhä uusia sellutehtaita. Asiasta on saatu aikaan jopa pieni hallituskriisi, ainakin mediassa. Tuore ympäristöministeri Krista Mikkonen totesi – aivan oikein – etteivät kaikki suunnitellut tehtaat voi toteutua. Siitäkös moni keskustan poliitikko veti herneen nenään. Jännä juttu, sillä onhan metsäteollisuus itsekin todennut, ettei puuta riitä kaikkiin hankkeisiin. Kaikkiaan suunnittelussa tai selvityksessä on viisi uutta sellutehdasta, jotka lisäisivät puun käyttöä ainakin 15 miljoonalla kuutiolla, edes teoriassa tästä ei voi toteutua kuin puolet.

LUKE:n ennusteen mukaan hakkuiden huippu on toistaiseksi nähty, ja tänä vuonna teollisuuspuun hakkuut jäisivät 65 miljoonaan kuutiometriin. Sekin ylittää selvästi vuoden 2017 hakkuutason. Pahasti näyttää kuitenkin siltä, että nimenomaan sahatavaran kysyntä hiipuu, ei niinkään sellun. Luvattuja innovaatioita yhä odotellessa Suomen paljon kehuttu metsäteollisuus osaa näköjään tuottaa vain bulkkikamaa.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Suomen nettopäästöt kasvavat kohisten

Viikolla Tilastokeskus julkaisi ennakon Suomen kasvihuonekaasupäästöistä vuodelta 2018. Noin vuosikymmenen kestänyt päästöjen laskeva trendi taittui muutama vuosi sitten, ja viime vuonna päästöt kasvoivat noin 2 % edellisvuoteen verrattuna. Yhteensä Suomen kasvihuonekaasupäästöt ovat 56,5 miljoonaa tonnia hiilidioksiekvivalenttina. Suomen väestö on noin 5,5 miljoonaa henkeä, joten jokaista Suomalaista kohti päästöjä syntyy noin 10 tonnia. Muutamassa vuosikymmenessä kasvihuonekaasuista pitäisi leikata henkeä kohti 70 %, joten suunta on väärä.

Tosiasiassa tilanne on vieläkin huonompi, kun mukaan lasketaan maankäyttö- ja metsäsektorin (LULUCF) muutokset. Suomen metsät ovat huomattava hiilinielu, mutta lisääntyneiden hakkuiden seurauksena hiilinielu supistui merkittävästi vuonna 2018. Kun nielu oli vielä pari vuotta sitten 20 miljoonaa tonnia, oli nielu 2018 enää 14 miljoonaa tonnia. Nielut huomioiden Suomen nettopäästöt kasvoivat viime vuonna noin viidenneksen (20,5 %), 35 miljoonasta tonnista aina 42 miljoonaan tonniin. Tämä luku kannattaa sanoa uudelleen: Suomen nettopäästöt kasvoivat viime vuonna 20,5 %.

Metsien lisähakkuut tarkoittavat hiilinielun pienentymistä, ja ilmastotavoitteiden kannalta se on iso ongelma. Julkinen keskustelu metsistä kulkee useimmiten väärillä poluilla. Metsälobbarit muistuttavat, että lisähakkuista huolimatta metsät säilyvät nieluina. Se on totta, mutta oleellista onkin se, kuinka suuri metsien nielu on; määritelmän mukaan metsä on hiilinielu, vaikka sinne jäisi vain yksi kuutio puuta enemmän kuin mikä on poistuma. Eihän tällaisessa ajattelussa ole mitään järkeä.

Kemiin suunniteltu uusi sellutehdas on saanut poliitikoilta lähes yksinomaan suitsutusta. Hallitusneuvotteluja vetävä Antti Rinnekin lupasi jo valtion rahoja Kemin tehtaan vaatimille liikenneinvestoinneille. Yllättävän vähälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että jos hakkuut kasvavat ja metsien hiilinielu pienenee, pitää yhteiskunnan muiden sektoreiden vähentää päästöjä entistä enemmän. On täysin mahdollista – ja itse asiassa todennäköistä – että tulevaisuudessa metsäteollisuuden (siis selluntuotannon) voitot maksetaan muun yhteiskunnan kustannuksella. Asiaa on avattu hyvässä Suomen kuvalehden artikkelissa. Ei ole lainkaan selvää, että uudet sellutehtaat ovat yhteiskunnan kokonaisedun kannalta järkeviä, vaikka ne toisivatkin muutama sata uutta työpaikkaa.

Kirjoitin jo pari vuotta sitten, että biotalouskupla on puhkeamassa. Ylimitoitetut hakkuut ovat romuttamassa Suomen ilmastotavoitteet ja samalla luonnon monimuotoisuuden. Uudet tehtaat voivat tuoda jokusen työpaikan lisää, mutta kustannukset muulle yhteiskunnalle saattavat olla miljardiluokkaa. Valitettavasti johtavat poliitikot eivät näytä vieläkään näkevän metsää puilta, enkä Rinteen hallitukselta osaa odottaa juuri mitään. Toivottavasti olen väärässä ja hallitusohjelmasta tulee ympäristön kannalta kelvollinen. Epäilen sitä vahvasti, sillä näyttää että Keskusta pääsee likipitäen sanelemaan omat tavoitteensa, eikä se tiedä ympäristön kannalta hyvää.

 


Aiempia metsäaiheisia kirjoituksia blogissa, mm.:

Bioenergia, hiilinielut ja hiilivarastot

Hakkuut kasvavat, ja kestävä hakkuutaso ylitetään monessa maakunnassa

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Autioituvat trooppiset metsät

Trooppisten metsien biodiversiteetti on maapallon rikkainta. Samalla trooppiset metsät ovat nopeasti katoamassa. Myös jäljellä oleviin metsiin kohdistuu merkittäviä uhkatekijöitä — vaikka ne näyttäisivät olevan luonnontilassa.

Uunituoreessa tutkimuksessa selvitettiin trooppisten metsien eläinpopulaatioiden tilaa. Tulokset ovat hälyttäviä, joskaan eivät yllättäviä. Metsästys vaikuttaa olevan uhka eläinlajistolla läpi trooppisen alueen, ja valtaosassa trooppisista metsistä eläinpopulaatiot ovat taantuneet metsästyksen seurauksena. Pahin tilanne on Länsi-Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Indonesiassa yleisesti sekä Väli-Amerikassa ja Andien ympäristössä Etelä-Amerikassa.

Metsästys kohdistuu ennen kaikkea suuriin nisäkkäisiin, maassa eläviin kasvinsyöjiin ja petoeläimiin (joko suoraan tai saaliseläinten hupenemisen kautta). Mikä pahinta, metsästyksen vaikutukset ulottuvat jopa koskemattomiin metsiin ja suojelualueille; eläinpopulaatiot saattavat olla taantuneet jopa 50 % koskemattomista trooppisista metsistä, ja 20 % suojelualueista.

Asia ei varsinaisesti ole mitenkään uusi. Villilihan (bushmeat) pyynnin on pitkään tiedetty olevan merkittävä uhka eläinpopulaatioille. Jo alkuperäiskansojen harjoittama metsästys on monin paikoin autioittanut kylien ympäristöt laajoilta alueilta villieläimistä, ja ongelma on pahentunut modernien aseiden, teiden rakentamisen ja metsien pirstoutumisen seurauksena. Esim. Länsi-Afrikassa villilihan pyynti on ammattimaista toimintaa. Metsiin tunkeutuvat pyytäjät apuvat kaiken mahdollisen, mikä tulee vastaan. Toiminta on useimmissa maissa laitointa, mutta keinoja valvoa pyyntiä ei ole. Metsästys voi olla myös häikäilemätöntä rikollista toimintaa, jossa pyydetään eläimiä esim. kiinalaisen lääketieteen tarpeisiin. Ja villilihan pyynti saattaa olla äärimmäisen vaarallista myös ihmisille: esim. Länsi-Afrikan ebolaepidemia lähti 2013 mahdollisesti liikkeelle ruuaksi pyydetyistä lepakoista.

Eläinten liiallisella metsästyksellä voi olla kauaskantoiset seuraukset. Isojen eläinten ja petoeläinten pyynti muuttaa lajiston koostumusta, lisäten esim. jyrsijöiden ja muiden pienikokoisten eläinten määrää. Tämän on havaittu mm. vaikuttavan kasvillisuuden koostumukseen ja mahdollisesti jopa puulajiston muutokseen. Liiallisella metsästyksellä saattaa olla myös taloudellisia seurauksia, jos arvopuiden määrä trooppisissa metsissä vähenee. Metsät muuttuvat köyhiksi niin ihmiselle kuin muullekin eliöstölle.

Trooppisten metsien eläinpopulaatioiden tila vaikuttaisi vieläkin huonommalta, jos perspektiivinä olisi vuosituhannet. Esim. valtaosa Etelä-Amerikan isoista eläimistä hävisi sukupuuttoon jo yli 10.000 vuotta sitten; todennäköisesti megafaunan katoamista seurasi merkittävä ekosysteemin muutos, mistä ei enää ole jäljellä juurikaan merkkejä. Nyt ihminen on tekemässä samaa uudelleen, koko maailman mittakaavassa.

Äskettäinen biodiversiteettiraportti oli karua luettavaa. Lajiston hupenemisen tahti on ennakoitua nopeampaa, ja miljoona lajia on vaarassa hävitä lähivuosikymmeninä. Ilmastonmuutos pahentaa tilannetta ennestään. Työnsarka on valtava, ja vaatii toimia aina valtiotasolta yksityisiin ihmisiin.

Valitettavasti mikään raportti tuskin kääntää kehitystä. Nykymaailmassa raha ratkaisee, ja suojelutyö maksaa — vaikka epäsuorat hyödyt olisivat paljon kustannuksia suuremmat, kvartaalitaloudessa katsotaan vain lyhytnäköisesti lähitulevaisuutta. Siinä on syy miksi biodiversiteettikriisiä tai ilmastonmuutosta ei tulla ratkaisemaan nykyisten päättäjien tai talousjärjestelmän voimin.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi