Hirvi – pleistoseenikauden viimeistä todellista megafaunaa

Tänä keväänä ja alkukesästä olen nähnyt useamman kerran hirven tien poskessa. Hirven näkeminen on aina jollain tavalla sykähdyttävää – enkä tarkoita pelkästään kylmiä väreitä, mitä autoilija saa hirven ollessa tien laidalla. Hirvi on iso ja komea eläin; jossain netin syövereissä näin aikoinaan hirven kuvaan liittyvän kommentit, jossa henkilö yhdisti hirven isoon kasaan lihaa. Minä taas ajattelen, että hirvi on viimeisiä lajeja pleistoseenikauden todellista megafaunaa, joka on selvinnyt meidän päiviin saakka.

Hirvi (Alces alces) on hyvin laajalle levinnyt laji, jota tavataan sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Hirvi on hirvieläinten heimon suurin laji, eikä mikään muista nykyisistä lajeista pääse koossa ihan lähelle, vaikka esim. sambarhirvi, saksanhirvi ja barasinga ovat nekin isoja kasvinsyöjiä. Tutkijoiden kesken hirven lajistatuksesta käydään vielä vääntöä. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että hirvi tulisi jakaa kahdeksi lajiksi, joiden raja kulkisi Jenisei-jokea myötäillen. Tämän esityksen mukaan Itä-Siperian ja Pohjois-Amerikan hirvet kuuluisivat Alces americanus -lajiin. Toistaiseksi jako ei ole vielä yleisesti hyväksytty, ja esim. IUCN käsittelee hirveä yhtenä lajina. Hirvipopulaatioiden välillä on jonkin verran morfologisia ja myös geneettisiä eroja, mutta erot näyttäisivät olevan pieniä ja populaatiot ovat eriytyneet melko äskettäin, mikä puoltaisi jakoa korkeintaan alalajeihin. Sivuhuomiona voi mainita, että hirviä siirrettiin Uuteen Seelantiin 1900-luvun alussa. Eteläisen pallonpuoliskon ainoan hirvipopulaation luultiin jo hävinneen, mutta vuonna 2000 hirven olemassaolosta saatiin aukottomia DNA-todisteita. Joka tapauksessa Uuden Seelannin hirvet ovat erikoinen, piilossa pysyttelevä mysteeri.

Hirven evoluutio on hieman hämärän peitossa. Pleistoseenikauden lopulla maapallolla eli useita hyvin isoja hirvieläimiä, jotka yleensä luokitellaan Libralces ja Cervalces-sukuihin. Alces-suku lienee Cervalces-hirvien jälkeläinen. Jaottelu eri sukuihin saattaa olla teennäistä, kun Alces on varattu nykyiselle hirvelle ja Carvalces sukupuuttoon kuolleille lajeille. Joka tapauksessa hirvi on Euraasialaista alkuperää, ja levisi Pohjois-Amerikkaan pleistoseenikauden lopulla aivan äskettäin. Pian hirven saapumisen jälkeen Pohjois-Amerikasta katosi isokokoinen Cercalces scottii -hirvi, joko nykyisen hirven syrjäyttämänä tai osana muuta pleistoseenikauden lopun joukkotuhoa.

Hirvi on yksi suurimmista maaeläimistä niin Pohjois-Amerikassa kuin Euraasian pohjoisosissa. Hirvien koko vaihtelee jonkin verran levinneisyysalueen eri osissa: suurimmaksi hirvet kasvavat Alaskassa ja Yukonissa sekä Itä-Siperiassa, missä uroshirvet kasvavat usein 700 kiloisiksi. Meikäläinen hirvi on hirvien keskikokoa, mutta toisaalta täällä hirvet harvoin edes ehtivät kovin vanhoiksi, koska metsästyspaine on niin valtava. Sarvettomat naarashirvet ovat yleensä uroksia noin 20-30 % pienempiä.

Hirvi on sopeutunut hyvin pohjoisiin olosuhteisiin. Hirvellä on hyvin lämpöä eristävä kaksikerroksinen turkki, jossa pitkän päällyskarvan alla on hienoa aluskarvaa. Iso koko antaa myös suojaa kylmyyttä vastaan, koska isoilla eläimillä tilavuus suhteessa pinta-alaan on suuri. Pitkäjalkainen hirvi pärjää myös syvässä lumessa, vaikka uppoaakin hangessa syvälle. Hirvi on kiistämättä havumetsävyöhykkeen laji, mutta hirvi ei ole varsinaisesti metsässä viihtyvä eläin. Hirvet suosivat enemmän puoliavoimia ympäristöjä, missä on runsaasti niille sopivaa ravintoa. Hirvet syövät mm. pienten puiden ja pensaiden lehtiä ja oksia sekä ruohovartisia kasveja; talvisin niille saattaa kelvata myös nuorten puiden kuori. Historiallisesti hirvi on todennäköisesti ollut Suomessa suhteellisen harvalukuinen eläin, jonka elinympäristöä ovat olleet mm. soiden laidat ja vesistöjen rannat. Nykyisin hirvien määrä on huomattavan korkea, sillä avohakkuisiin perustuva metsätalous on luonut hirville loppumattoman ravintomarketin. Hirvet syövät myös vesikasveja, ja saattavat hakea ruokaa jopa sukeltamalla. Hirven kuono onkin hyvin kehittynyt vesielämään: hirvi pystyy mm. sulkemaan sieraimensa ja ruokailemaan veden alla.

Nykyisin hirvet elävät pääasiassa pohjoisilla leveyksillä, havumetsissä ja tundran rajalla, mutta hirven levinneisyysalue on ollut huomattavasti laajempi. Esim. Euroopassa hirviä esiintyi Pohjois-Italiassa ja Ranskassa saakka, mutta eteläisimmistä osista laji hävisi jo keskiajalla. Liiallisen metsästyksen takia hirven levinneisyys jatkoi kutistumistaan aina 1900-luvulle saakka; Suomestakin hirvi hävitettiin käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun vaihteessa. Vaikka hirvi on aina ollut haluttua riistaa ja sitä on liikametsästetty eri puolilla lajin levinneisyysaluetta, se ei kuitenkaan koskaan ole ollut vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Miksi hirvi selvisi, vaikka muut Euraasian pohjoisosien samaa kokoluokkaa olevat (tai pienemmätkin) eläimet hävisivät kokonaan, tai ajautuivat sukupuuton partaalle? Esim. irlanninhirvi kuoli sukupuuttoon jo tuhansia vuosia sitten, alkuhärkä 1600-luvulla ja villihevoset 1800-luvulla. Visentit välttivät sukupuuton vain eläintarhoissa, ja myskihärät Kanadan arktisilla saarilla sekä Grönlannissa. Hirven selviämiseen on nähdäkseni pari selkeää syytä. Hirvi on hyvin sopeutuvainen eläin. Siinä missä monet sukupuuttoon kuolleet eläimet olivat etupäässä aroilla viihtyviä lajeja, hirvi on metsäisten ympäristöjen eläin, joka selviää hyvin boreaalisella vyöhykkeellä. Aroilla eläneet eläimet ovat olleet helpompaa saalista metsästäjille, sillä avoimilla alueilla eläimet eivät ole päässeet piiloutumaan tai pakenemaan ja ihmisten liikkuminen on ollut helppoa (ei ole sattumaa, että viimeiset villit visentit elivät Puolan metsissä, mikä ei ole visentille lainkaan paras elinympäristö). Havumetsävyöhyke on taas tarjoaa eläimille eri tavalla pakomahdollisuuksia ja piilopaikkoja. Tietenkin boreaalinen vyöhyke on valtaosin hyvin harvaan asuttua aluetta, eli metsästyspaine on osalla aluetta ollut pieni. Sopeutuvaisuuden lisäksi hirven pelasti erinomainen lisääntymiskyky. Hirvinaaras tulee sukukypsäksi alle 2-vuotiaana, kantoaika on huomattavasti lyhempi kuin esim. hevosella (8 kk vs. 11 kk), hirvi synnyttää vasan joka vuosi, ja kaksosvasat ovat suotuisissa oloissa yleisiä. Yksinkertaisesti hirvi on pystynyt lisääntymään nopeammin kuin sitä on ehditty metsästää, vaikka paikallisesti hirvi onkin onnistuttu hävittämään.

Tulevaisuudessa ilmastonmuutos saattaa olla hirvellekin uhka. Esim. useilla alueilla Yhdysvalloissa hirvien määrä on laskenut nopeasti, ja eläinten kuolinsyy on tuntematon. Pedoilla voi olla osuutta kannan taantumiseen, mutta sudet ja karhut ovat hirvien luontaisia saalistajia ja lajien yhteisevoluutio on pitkä. Todennäköisempi selitys voi olla ilmastossa. Hirvi on sopeutunut lauhkeisiin ja kylmiin olosuhteisiin, eikä menesty lämpimässä ilmastossa. Hirvet reagoivat herkästi kuumuuteen, ja pitkät lämpökaudet saattavat olla hirville kohtalokkaita. Myös loiset – mm. punkit ja loismadot – ovat lisääntyneet, mikä saattaa selittää hirvien ahdinkoa. Näyttääkin siltä, että hirvien elinalue tulee eteläosista kaventuman, mutta pohjoisilla leveyksillä lienee tulevaisuudessakin hirville soveliasta ilmastoa ja elinympäristöä.

Suomalaisessa kulttuurissa hirvellä on aina ollut erityinen asema. Vanhoissa kalliomaalauksissa hirvi (tai peura) on ihmishahmojen jälkeen toiseksi yleisin symboli. Hirvi on edelleen arvostettu riistalaji, jota kaadetaan kymmeniä tuhansia yksilöitä vuodessa. Hirvi on toisinaan myös vihattu eläin, sillä talviaikaan se syö puiden taimia ja saattaa tehdä paikallisesti vakavaakin tuhoa. Ja liikenneonnettomuuksien takia hirvi on Suomen vaarallisin eläin, esim. vuosina 2000-2009 hirvikolareissa kuoli 76 ihmistä.

Pleistoseenikausi oli tunnettu suurista kasvinsyöjistä, megafaunasta. Hirvi on yksi viimeisistä suurista selviytyjistä, ja ihme kyllä se on löytänyt paikkansa nykymaailmasta. Pelkästään sen takia hirveä on pakko arvostaa.

Mainokset
Kategoria(t): megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , ,

Viimeiset sapelihampaat

Pleistoseenikauden lopun joukkotuhossa sammui lopullisesti moni eläinkunnan sukuhaara. Sukupuutto kohdistui varsinkin suurikokoisimpiin maaeläimiin (megafaunaan), ja oli kaikkein pahin Amerikan mantereella – erityisesti Etelä-Amerikasta hävisi 50 eläinsukua ja kaikki yli 300 kiloiset eläinlajit (Australian megafaunasuvuista hävisi kaksitoista neljästätoista, mutta tämä jo noin 50.000 vuotta sitten). Sukupuuttoaallosta eivät selvinneet mm. mastodontit ja muut ”primitiivisemmät” norsueläimet, glyptodontit tai maalaiskiaiset. Totaalisen tuhon kohtasivat myös sapelihammaskissat, jääkausiajan yksi tunnetuimmista eläinryhmistä.

Sapelihammaskissat on joukko lajeja ja sukuja, joiden yhteinen piirre on huomiotaherättävän suuret kulmahampaat. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään evolutiivisesti yhtenäinen ryhmä, vaan suuret kulmahampaat ovat kehittyneet useita kertoja toisistaan riippumatta; kaikki sapelihammaskissat eivät edes olleet  varsinaisia kissaeläimiä (Felidae-heimoon), vaan iso osa varhaisimmista sapelihampaista kuului Feliformia (kissamaiset eläimet) alalahkoon. Samantyyppiset hampaat kehittyivät myös Thylacosminus -suvun pussieläimelle, joka ulkoisesti oli rakenteeltaan kissamainen, mutta hyvin kaukaista sukua mille tahansa istukallisille nisäkkäälle. Tässä on jälleen esimerkki konvergenttisestä evoluutiosta.

Koska sapelihampaat kehittyivät useita kertoja toisistaan riippumatta, on ominaisuudesta täytynyt olla jotain merkittävää hyötyä. Kaikki sapelihampaat olivat todellisia lihansyöjiä, jotka eivät käyttäneet kasviperäistä ravintoa lainkaan. Todennäköisimmin sapelihampaat olivat kehittyneet suurten (tai ainakin petoa itseään suurempien) saaliseläinten saalistamiseen. Koska yhtään sapelihammaskissaa ei ole näihin päiviin asti säilynyt, hampaiden käyttötapaa voi vain arvailla: todennäköisesti suurilla hampailla on purtu saaliseläintä kurkkuu, ja ehkä vain yksi puraisu on riittänyt rikkomaan saaliin henkitorvi ja suuret valtimot. Saaliseläin on kuollut kuollut melko nopeasti – ja pedon kannalta vaivattomasti – verrattuna esim. nykyisiin leijoniin, joiden pitää useimmiten tukehduttaa saaliseläin puremalla. Sapelihammaskissat olivat epäilemättä tehokkaita petoja, mutta ne olivat myös erikoistuneet tietynlaiseen ravintoon ja saalistustapaan, eivätkä ympäristön ja saaliseläinten muuttuessa pystyneet sopeutumaan. Näin ollen sapelihammaskissojen kehityslinjoja syntyi ja sammui useita kertoja viimeisten parinkymmen miljoonan vuoden aikana.

Pleistoseenikauden lopulla sapelihammaskissoja oli jäljellä pari lajia, jotka kuuluivat Homotherium- ja Smilodon -sukuihin. Pitkään oletettiin, että Euraasiasta sapelihampaat olivat hävinneet jo pleistoseenikauden keskivaiheilla, ja sepelihampaita oli säilynyt vain Amerikan mantereella. Kuitenkin vuonna 2000 Pohjanmeren troolari nosti meren pohjasta Homotherium-suvun alaleuan, joka radiohiiliajoituksessa paljastui vain noin 28.000 vuoden ikäiseksi. Mikäli ajoitus täsmää, on Homotherium-sapelihammaskissan täytynyt olla Euraasiassa hyvin harvinainen, sillä fossiiliaineistosta laji puuttuu tyystin. Sen sijaan Amerikan mantereelta sapelihammaskissojen jäänteitä on runsaasti.

Viimeiset sapelihammaskissat olivat hyvin suurikokoisia, ja vastasivat kooltaan suunnilleen nykyisiä leijonia. Etelä-Amerikassa elänyt Smilodon populator oli vieläkin massiivisempi, ja laji on yksi kookkaimpia koskaan eläneitä kissapetoja; suuret yksilöt painoivat yli 400 kiloa (vankeudessa urostiikeri saattaa kasvaa saman kokoiseksi). Smilodon populator oli Etelä-Amerikan harvoja isoja petoja, joten ehkä suurempi koko selittyi lajien välisen kilpailun puuttumisella. Sapelihammaskissojen ruumiinrakenne poikkesi nykyisistä isoista kissapedoista. Siinä missä nykyiset kissat ovat enemmän jänteviä ja solakoita, olivat sapelihammaskissat jokseenkin tanakoita ja rotevia, ja ruumiinrakenne oli hieman hyeenamainen: etujalat olivat takajalkoja pidemmät. Sapelihammaskissojen häntä oli hyvin lyhyt, kuten ilveksellä.

Taiteilijan restauraatio Pohjois-Amerikassa eläneesta Smilodon fatalis -lajista. Turkin oikeaa väritystä ei tunneta, yleensä kissaeläinten turkki on joko täplikäs tai yksivärinen. Lähde: Daniel Reed, Creative commons 3.0

 

Viimeiset sapelihammaskissat olivat todellisia suurriistan metsästäjiä. Niiden ruokavalioon kuuluivat lähes kaikki pleistoseenikauden megafauna; ne saattoivat pyydystää jopa nuoria mammutteja. Ilmeisesti sapelihammaskissat saalistivat kyttäämällä kasvillisuuden suojassa, sillä jykevä ruumiinrakenne ja hännän puuttuminen (heikompi tasapaino juostessa) todennäköisesti haittasivat takaa-ajossa. Sapelihammaskissoja esiintyi sekä avoimilla aroilla että metsäisissä ympäristöissä. Pohjois-Amerikassa Homotherium ja Smilodon eivät välttämättä kohdanneet usein, sillä Smilodon oli enemmän sulkeutuneiden ympäristöjen ja lauhkean vyöhykkeen laji, kun taas Homotherium eli aroilla ja viihtyi myös kylmillä seuduilla. Sen sijaan sapelihammaskissat kilpailivat samasta ravinnosta muiden suurten petojen, kuten hurjasusien, amerikanleijonien ja tylppäkuonokarhujen kanssa.

Tutkijat ovat keskenään erimielisiä siitä, olivatko sapelihammaskissat laumaeläimiä, vai saalistivatko ne yksin tai pariskuntana. Valtaosin isot kissaeläimet ovat yksineläjiä, mutta leijona on tästä säännöstä poikkeus. Koska sapelihammaskissat eivät ole läheistä sukua yhdellekään nykyiselle kissalajille, ei vertailuja lähilajeihin voi tehdä. Toistaiseksi kysymys on avoin, sillä fossiilien ominaisuuksia voi tulkita kummin tahansa. Paljoa muutakaan – esim. parinmuodostuksesta, poikasten hoivaamisesta tai elintavoista – ei sapelihammaskissoista voi sanoa. Fossiilien perusteella aivojen rakenne viittaa vahvasti siihen, että sapelihammaskissoilla oli todennäköisesti hyvä kuulo, hajuaisti ja pimeänäkö. Mahdollisesti ne saalistivat öisin.

Smilodonista on säilynyt runsaasti fossiileja: pelkästään La Brean tervahaudoista on löytynyt yli kahden tuhannen Smilodon-yksilön jäänteet, ja Smilodon on toiseksi yleisin tervahautoihin juuttunut laji hurjasusien jälkeen. Oletettavasti Smilodon ei ollut Pleistoseenikauden ekosysteemissä sen yleisempi laji kuin muutkaan suuret petoeläimet, mutta jostain syystä Smilodonilla on ollut selvästi suurempi riski juuttua tervahautaan. On esitetty, että sapelihammaskissat olivat nykyisiä kissoja tyhmempiä, koska niiden aivojen koko oli suhteessa pienempi. Hurjasusien juuttumista tervahautoihin on selitetty siten, että laumassa saalistavia eläimiä on joutunut pulaan kerralla useampia yksilöitä. Ehkä sama pätee myös Smilodonin osalta, mikäli kyseessä oli laumaeläin. Yleensä La Brean kaltaisista paikoista löytyy paljon enemmän petoja kuin kasvinsyöjiä. Ilmeisesti tervahautaan juuttuneet eläimet houkuttelevat tehokkaasti petoja laajalta alueelta.

Sapelihammaskissojen lajimäärä näytti olleen pitkään laskussa. Ehkä sapelihampailta elintilaa veivät uudet suurikokoiset petoeläimet, kuten leijonat, sudet, karhut ja hyeenat (Euraasiassa), joita alkoi ilmaantua maapallolle Pleistoseenikauden puolivälissä. Viimeiset sapelihammaskissat hävisivät Pleistoseenikauden lopun joukkotuhossa, samassa rytäkässä kuin iso osa muustakin megafaunasta. Fossiiliaineiston perusteella sukupuutto ajoittuu noin 12.000-13.000 vuoden taakse; Pohjois-Amerikassa lajien sukupuutto näyttää tapahtuneen hieman aiemmin kuin Etelä-Amerikassa. Sukupuuton perimmäinen syy on epäilemättä suurten kasvissyöjien häviäminen tai populaatioiden romahtaminen. Saman kohtalon kokivat myös sapelihammaskissojen pahimmat kilpailijat; pedot yksinkertaisesti nääntyivät nälkään. Pleistoseenikauden suurista pedoista pohjoisilla leveyksillä selvisi vain muutama karhulaji – luultavasti vain siksi, että karhut ovat sekasyöjiä, eivätkä olleet niin riippuvaisia isoista saaliseläimistä.

Toisaalta ehkä on parempi, että sapelihampaat hävisivät jo vuosituhansia sitten. Nykymaailman petovihasta ne eivät olisi missään tapauksessa selvinneet. Ajatus siitä, että mahtava Smilodon olisi hävitetty vain parisataa vuotta sitten, tuntuu huomattavasti ikävämmältä.

Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Hakkuut kasvavat, ja kestävä hakkuutaso ylitetään monessa maakunnassa

Alkuvuodesta kirjoitin, kuinka vuonna 2016 kestävä hakkuutaso saavutettiin tai ylitettiin jo viidessä maakunnassa. Tänään LUKE julkaisi tiedotteen viime vuodesta: hakkuut ovat edelleen kasvaneet pari prosenttia. Tiedotteen innoittamana kaivoin tarkemmat luvut Luken tilastotietokannasta.

Kestävä teollisuuspuun (tukki ja kuitupuu, ei energiapuu) hakkuutaso Suomessa  ajalle 2011-2020 on arvioitu olevan 74,9 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Viime vuonna hakattiin noin 62,7 miljoonaa kuutiometriä. Kokonaisuus ei ehkä (vielä) näytä pahalta, mutta neljässä maakunnassa hakkuut ovat jo maksimissa: Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa kestävä hakkuutaso on ylitetty, ja Kanta-Hämeessä ollaan juuri maksitasolla. Yli 90 % hakkuukapasiteetista on käytössä Päijät-Hämeessä, Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa.

Kaakonkulman maakunnissa hakkuut ovat olleet jo vuosia järjettömällä tasolla. Sen sijaan Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa on syytä olla huolissaan; uudet ja suunnitellut tehtaat tulevat vain lisäämään puun tarvetta.

Hakkuut_2016-2017.png

Arvioitu kestävä teollisuuspuun hakkuutaso 2011-2020 ja teollisuuspuun hakkuut vuosina 2016 ja 2017. Lähde: Luken tilastotietokanta.

 

Kestävän hakkuutason ylittäminen tarkoittaa, että pitkällä tähtäimelle puusto keski-ikä laskee, ja hakattavan puun määrä pienenee. Kyseessä on siis puhtaasti taloudellinen kestävyys, eikä taso kerro mitään luonnon monimuotoisuudesta; luonnon kannalta kestävä hakkuutaso on jo aikaa sitten ylitetty, mistä kertoo mm. uhanalaisten metsälajien ja luontotyyppien määrä.

Tilanne ei vaikuta ollenkaan hyvältä, kun huomioidaan tavoitteet lisätä hakkuita vielä lähes 15 %. Tulevina vuosina kestävä taso tullaan ylittämään yhä useammassa maakunnassa. Lisäksi näyttää siltä, että puuteollisuuden jalostusaste on entisestään laskussa, kun yhä suurempi osa puusta viedään jalostamattomana selluna ulkomaille.

Lisähakkuiden ja uusien tehtaiden hyöty kansantaloudelle näyttää melko köykäiseltä; suurin arvonnousu tapahtuu ulkomailla, mutta haitat mm. luonnon monimuotoisuudelle ja vesistöille säilyvät kotimaassa. Lisääntyvät hakkuut tarkoittavat pienempää hiilinielua, ja pahimmillaan Suomi saattaa joutua ostamaan päästöoikeuksia ulkomailta — Kiinalaisten WC-paperin takia.

Näinkö tämän piti mennä, vai olisiko aika vaatia muutosta?

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Avohakkuut historiaan

Luontojärjestöt käynnistivät viime viikolla Avohakkuut historiaan -kampanjan ja kansalaisaloitteen. Tätä kirjoittaessa kansalaisaloite on kerännyt jo yli 22.000 allekirjoittajaa. Aloitteen kirjoittajien määrä on viime päivinä hiipunut, mutta todennäköisesti aloite saavuttaa 50.000 rajan, jolloin aloite tulee ottaa eduskunnan käsittelyyn.

Kansalaisaloitteen tarkoituksena on kieltää avohakkuut valtion omistamilla mailla. Valtion maita hallinnoiva Metsähallitus ilmoitti heti perään, että avoin keskustelu metsien hoidosta on tärkeää; rivien välistä voi tietenkin lukea että aloitetta vastustetaan. Luonnollisesti aloitetta vastustavat myös mm. Metsäteollisuus ry, Suomen metsäyhdistys sekä MTK (joko suoraan tiedotteissa tai toimihenkilöinä Twitterissä), vaikka aloitteella ei tavoitella rajoituksia yksityismaille.

En itsekään usko täydellisen avohakkuukiellon toimivuuteen tai järkevyyteen. Jatkuva kasvatusta tai peitteistä metsätaloutta ei tule pitää ihmelääkkeenä, joka pelastaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Sillä on varmasti positiivisia vaikutuksia monimuotoisuuteen, esim. jo sitä kautta että ”tarve” kaivaa ojia vähenee. Mutta samalla on syytä huomata, että avohakkuita puolustetaan mitä kummallisimmin väittein: esim. kasvitieteilijä ja tietokirjailija Seppo Vuokko rientää aina muistuttamaan, miten nykyisen kaltainen metsätalous on niin luonnonmukaista.

Tässä kirjoituksessa heitän joitain pohdittavia ajatuksia, onko avohakkuiden puolustajat ajatelleet asiaa aivan loppuun saakka, ja ovatko väitteet loogisesti perusteltuja.

1. Avohakkuut jäljittelevät metsien luontaista uudistumista

Tämä on ehkä useimmin kuultu väite. Väitteen mukaan luontaisesti metsät uudistuisivat jonkinlaisen katastrofin – metsäpalon tai myrskyn – seurauksena. Totuus on kuitenkin paljon tarua ihmeellisempää. Suomessa puita tappavat latvapalot ovat hyvin harvinaisia, ja yleensä metsäpalot ovat yleensä vain pintakasvillisuuden kuloja. Isot puut – varsinkin männyt – kestävät pintapaloja erittäin hyvin. Palot myös keskittyvät kuiville paikoille, ja mitä rehevämpään tai kosteampaan metsätyyppiin mennään, palojen määrä vähenee. Soistuneet metsät palavat tuskin koskaan. Metsäpaloja on ollut tänä keväänä runsaasti, mutta huvittavaa kyllä, uutiskatsauksen perusteella metsäpalot näyttävät tapahtuneen lähinnä hakkuualoilla tai taimikoissa (esim. 1, esim. 2, esim. 3, esim. 4). Nykykäsityksen mukaan metsäpalojen yleisyyttä onkin huomattavasti liioiteltu, ja varsinkin kuusikoissa palot ovat olleet harvinaisia. Lisäksi viimeisten parin sadan vuoden aikana tapahtuneet metsäpalot ovat suurelta osin ihmistoiminnan (esim. kaskenpolton) aiheuttamia, joten vertailu luontaiseen tilanteeseen on hankalaa.

Suuria myrskyjä taas on vieläkin harvemmassa kuin metsäpaloja, eivätkä myrskytuhot juuri koskaan ole totaalisia: esim. vuoden 2010 Asta-myrky teki isot mutta vaihtelevat tuhot: pahimmillakin alueilla puita jäi runsaasti pystyyn. Metsä voi siis uudistua totaalisen tuhon kautta, mutta yhtä lailla pienaukkodynamiikan avulla: ison kuolleen puun jättämään aukkoon kasvaa uutta sukupolvea. Yksi merkittävä ero avohakkuilla on luontaiseen metsätuhoon: avohakkuissa kaikki puu viedään tehtaalla. Luonnontuhossa kuollut puu jäisi niille sijoilleen; lajiston kannalta ero on aika merkittävä.

2. Avohakkuut lisäävät luonnon monimuotoisuutta

Tätäkin väitettä kuulee yleisesti, ja siihen voi vastata vain yhdellä tavalla: kysymällä, että mitkä uhanalaiset lajit vaativat avohakkuita? Eivät mitkään, on oikea vastaus. Avohakkuista kieltämättä hyötyvät mm. monet kasvit, hyönteiset ja linnut. Kyseessä ovat kuitenkin lajit, jotka eivät ole harvinaisia tai eivät ainakaan uhanalaisia. Itse asiassa avointen alueiden lajisto on köyhtynyt nimenomaan metsätalouden takia. Luontaisesti Suomessa olisi paljon aukeita alueita esim. linnulle; avoimia ja harvapuustoisia soita sekä soiden reunoja, paahdealueita tai kallioisia ”joutomaita” – eli ympäristöjä jotka metsätalous on pyrkinyt vuosikymmeniä hävittämään. Metsätalouden seurauksena Suomen metsät ovat myöskin tihentyneet, mistä tehometsätalouden puolustajat usein muistuttavat. Argumentti luonnon monimuotoisuuden lisääntymisestä onkin vähän kuin omaan jalkaan ampuisi: avohakkuut korkeintaan korvaavat joitakin niistä ympäristöistä, jotka metsätalous on hävittänyt.  Seppo Vuokon mukaan mustikka hyötyy avohakkuista. Jännä juttu kun mustikan määrä pudonnut puoleen 50-luvulta… Maatalousympäristöjen lajisto on sitten oma luku sinänsä. Avohakkuu on kuitenkin aika huono korvike niitylle.

Kun huomioidaan väite numero yksi, olettamus avohakkuiden monimuotoisuushyödystä on entistäkin epäloogisempi. Jos kerran luontaiset häiriöt uudistavat metsiä, niin tokihan sitä tapahtuisi ilman avohakkuita? Vaikka avohakkuut kiellettäisiin, niin eikö aukkoja joka tapauksessa pitäisi syntyä metsäpalojen ja myrskyjen seurauksena? Niinpä huoli avohakkuista luonnon monimuotoisuuden turvaajana onkin aivan turha.

3. Jatkuvassa kasvatuksessa ei synny lehtipuustoa

Tämänkin väitteen olen kuullut. On totta että kuusi uudistuu jatkuvassa kasvatuksessa helpoiten, mutta kyllä aukkoisissa metsissä näkee aivan yleisesti myös männyn ja lehtipuiden taimia. Väitteen esittäjä on vähän kuin se raamatun mies, joka näkee roskan veljen silmässä, mutta ei näe hirttä omassa silmässä. Nimenomaan nykyisen kaltainen metsätalous johtaa lehtipuun vähenemiseen, koska taimikon raivauksista lähtien valtaosa lehtipuista poistetaan joka käsittelyssä. On täysin normaalia, että kasvatusmetsän harvennuksissa viimeisetkin lehtipuut kaadetaan, jolloin jäljelle jää puhdas havupuumetsä (kannattaa tarkkailla harvennusmetsiköiden lehtipuun määrää). Jos lehtipuusta oltaisiin oikeasti huolissaan, pitäisi keskittyä ennen kaikkea nykysiin metsätalouskäytäntöihin, sillä jatkuva kasvatus on vielä täysin marginaalipuuhaa.

Ja sekapuustoisuus on nimenomaan yksi luonnonkaltaisen metsän keskeinen rakennepiirre. Luonnonmetsän, ei talousmetsän.

4. Jatkuvassa kasvatuksessa juurikääpä on ongelma

Väitteen mukaan jatkuvassa kasvatuksessa puustoon tulee koneiden jäljiltä vaurioita, jotka lisäävät juurikäävän riskiä. Avohakkuukierrossa juurikääpä torjutaan hakkaamalla metsä aukeaksi ja vaihtamalla puulajia, tai esim. torjunta-ainekäsittelyllä. Huolessa saattaa olla perää, tai sitten ei. Juurikääpä on toki metsätalouden ongelma jo nyt ja kääpä selviää hakkuuaukkojen kannoissa pitkään, joten välttämättä jatkuva kasvatus ei juurikääpäongelmaa pahentaisi. Asiasta ei ole tutkimustietoa, joten tällä hetkellä voi vain arvailla. Tietenkin kantojen käsittelyn kasvinsuojeluaineella voi tehdä myös jatkuvassa kasvatuksessa.

5. Jatkuvassa kasvatuksessa menetetään taimien jalostushyöty

Istutustaimia on jalostettu pitkään, ja ne kasvavat luonnontaimia nopeammin. Kun jatkuvassa kasvatuksessa ideana on metsikön luontainen taimettuminen, niin väitteen mukaan jalostushyöty menetetään. Tämä on ehkä vähän outo olettamus: ensinnäkin mikä estää käyttämästä myös jalostettuja taimia jatkuvan kasvatuksen metsässä luonnontaimien lisänä? Ja vaikka jalostetut taimet kasvavat nopeammin, ei se tarkoita että puuta syntyy enemmän. Metsän kasvu on pitkä prosessi, ja puiden lihoaminen ja tuloksen syntyminen alkaa todella vasta 30 vuoden kieppeillä. Metsästä saatavaan puun määrään vaikuttaa moni muukin asia kuin taimen kasvunopeus.

6. Harsintahakkuut (eli jatkuva kasvatus) pilaavat puuston perimän, kun hakataan aina vain suurimpia puita

Tämä väite tekisi mieli ohittaa vain hymähdyksellä, sillä se on hämmästyttävän typerä. Toivoisin, että sen esittäminen jo lopetettaisiin. Henkilöllä täytyy olla todella kummallinen ajatusjuoksu, jos kaikkien puiden avohakkaaminen (ja viljelytaimien istuttaminen) on geneettisesti hyväksi, ja kun vain osa hakataan, on se huono juttu. Jatkuvassa kasvatuksessa poistetaan suurimpia eli vanhimpia puita. Ne ovat ehtineet siementää runsaasti, ja nuoret puut ovat todennäköisesti juuri näiden vanhojen jälkeläisiä.

7. Jatkuva kasvatus tuottaa vähemmän kuin avohakkuut

Esim. Metsäyhdistyksen artikkelissa kerrotaan, että avohakkuut tuottavat enemmän puuta ja jatkuvassa kasvatuksessa kustannukset voivat olla isommat, mm. koska sama hakkuukertymä pitää hankkia laajemmalta alalta. Toisaalta samaan aikaan esitetään, että avohakkuut suosivat teollisuutta mutta eivät metsänomistajia. Jatkuvan kasvatuksen kustannusten sanotaan taas olevan pienemmät, kun taimien istutus ja maanpinnan muokkaus jäävät pois. En tiedä mikä on totuus, mutta kun samaan aikaan esitetään täysin päinvastaisia väitteitä, on hyvinkin mahdollista että totuus löytyy jostain väliltä: puuntuoton kannalta hakkuutavoilla ei ole merkittävää eroa.

8. Suomessa on maailman paras metsätalous, ja jos Suomessa hakataan vähemmän, jossain muualla hakataan enemmän.

Tämä väite on samaa sarjaa kuin mikä tahansa ”Suomi on maailman paras…” -hehkutuksista, joita riittää. Mitään faktaa Suomen metsätalouden suhteesta muihin maihin ei koskaan esitetä, koska sellaista tuskin on. Suomessa toimii varmasti yksi maailman tehokkaimpia metsätalouskoneistoja. Se on kuitenkin eri asia kuin ekologisessa mielessä paras. Kyseessä on siis uskon asia, puhdasta lobbausta ja mielipidevaikuttamista. Ja vaikka Suomessa olisikin paras metsätalous, paljon on vielä tehtävää: siitä kertovat mm. sadat uhanalaiset metsälajit.

Entä jos Suomessa hakattaisiin vähemmän, siirtyisivätkö hakkuut vain muualle? En tiedä. Toisaalta maailman metsäkadon suurin syy on viljelymaan raivaaminen ja erinäisten plantaasien perustaminen. Tähän kehitykseen Suomen hakkuilla tuskin on mitään vaikutusta. Eikä suomalainen puu edes välttämättä kilpaile trooppisten puulajien kanssa. Ja yhtä lailla Suomen tulee huolehtia metsäluonnon monimuotoisuudesta; Suomen rooli maailmantaloudessa ei voi olla sellun tuottaminen ulkomaille.

9. Kiellot ovat pahasta, maanomistaja tietää mikä on hänelle sopivin käsittelytapa

Suurin osa maanomistajista on täysin amatöörejä metsäasioissa. Kun asiantuntijat eivät pääse yksimielisyyteen siitä mikä on metsille parasta, kuinka maanomistaja voisi ”tietää” mikä on hyväksi juuri hänelle? Tosiasiassa valtaosa maanomistajista tekee juuri niin kuin metsäammattilainen neuvoo, tai kuten on aina ennenkin tehty. Koska moni metsäammattilainen ei edelleenkään hyväksy jatkuvaa kasvatusta, eivät heidän asiakkaansa tule sitä ”valitsemaan”. Lisäksi metsäammattilaisilla on omat tavoitteensa, esim. saada mahdollisimman paljon puuta tehtaalle tai myydä muuta palvelua. He eivät välttämättä ajattele maanomistajan etua, ja pahimmassa tapauksessa pimittävät tietoa.

Ja jos kerran jokainen maanomistaja tietää mikä on hänelle sopivinta, niin mihin niitä metsäneuvojia sitten tarvitaan?

IMG_3088.jpg

En usko hetkeäkään, että kansalaisaloite menisi läpi. Se on jo nyt ollut hyvä muistutus, että avohakkuille on vaihtoehtoja, ja iso joukko kansalaisia ei hyväksy nykytilannetta. Itse olisin tyyvyväinen, jos aloite poikisi edes yhden laajamittaisen, pitkän aikavälin kokeilun; esim. avohakkuut lopetetaan kokonaan valtion metsissä yhden kunnan alueella, tai jokin muu suuri maanomistaja lähtisi toteuttamaan kokonaan jatkuvaa kasvatusta. Jo se olisi suuri voitto.

Avohakkuita puolustetaan osittain puhtaasti ideologisin perustein, mutta monella on mitä ilmeisemmin aitoa. Laajamittaisessa kokeessa saataisiin faktatietoa niin jatkuvan kasvatuksen toimivuudesta kuin tuotosta. Tutkittu tieto on ainut keino vakuuttaa suurin osa epäilijöistä; kaikki eivät tietenkään vakuutu mitenkään.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Pedoilla punkkeja vastaan

Viime vuosina on uutisoitu, että punkkien eli puutiaisten määrä on jatkuvasti kasvanut. Kyseessä näyttäisi olevan yleismaailmallinen ilmiö, sillä samaa on raportoitu niin Euroopasta kuin Pohjois-Amerikasta. Punkit ovat paitsi inhottavia, niin myös potentiaalisesti vaarallisia: punkit mm. levittävät borrelioosia eli Lymen tautia sekä puutiaisaivokuumetta. Molemmat ovat hoitamattomana vakavia tauteja, ja ilmeisesti niiden esiintymisalue Suomessa on laajenemassa puutiaisten runsastuessa. Lisäksi uusia puutiaisten levittämiä tauteja on saapumassa myös Manner-Suomeen. Puutiaisaivokuumetta vastaan on rokote, mutta borrelioosi on hankalasti hoidettava bakteeritauti.

Puutiaisten runsastumiseen on useita syitä. Ilmeisesti ilmaston lämpeneminen ja lauhtuvat talvet helpottavat punkkien selviämistä talvesta. Myös hirvieläinten runsastumisesta on ollut selvästi hyötyä punkeille. Mahdollisesti punkkeja avittavat myös ihmisten matkassa kulkevat lemmikkieläimet. Ehkä punkkien suhteen viime vuosikymmenet on kuitenkin eletty epänormaalin hyvää aikaa; voi olla että punkkien määrä oli viime vuosisadan alkupuolella huomattavasti isompi kun karja laidunsi yleisesti metsissä. On pohdittu, että Aleksis Kiven kuolema vain 38 vuotiaana saattoi olla borrelioosin aiheuttama (se lienee todennäköisempi kuin ”loukattu kirjailijakunnia”).

Punkkien elinkierto on jossain määrin monimutkainen. Punkki tarvitsee kaksi veriateriaa aikuistuakseen ja naaras kolmannen lisääntymiseen. Ensimmäisen kesän punkki viettää pienenä, vain millin kokoisena toukkana, joka useimmiten tarttuu jyrsijöihin. Veriaterian saatuaan toukka kasvaa parin millin kokoiseksi nymfiksi, joka tarvitsee jälleen verta kasvaakseen aikuiseksi punkiksi. Nymfi uhriksi valikoituu useimmiten pienet nisäkkäät kuten jänikset, mutta nymfi voi tulla myös ihmisen iholle. Punkeille on kärsivällisyyttä odottaa tilaisuuttaan: ne saattavat elää kaksikin kesää ilman veriateriaa. Useimmiten ihmiseen tarttuvat aikuiset punkit, jotka kiipeävät ruohoihin ja varvikkoon odottamaan ohi kulkevaa nisäkästä.

Punkkien määrää saattaa olla hankalaa rajoittaa. Luonnollisesti hirvieläinten väheneminen voi olla ratkaisu, mutta monilla alueilla niin Suomessa kuin etelämpänä Euroopassa eri kokoisia, punkkien isännäksi sopiviä nisäkkäitä on hyvin runsaasti. Tosin tutkimuksissa on ristiriitaisia tuloksia: välttämättä punkkien määrä ei korreloi hirvieläinten määrän kanssa. Lisäksi punkkeja näyttää esiintyvän myös alueilla missä isoja nisäkkäitä on vähän, kuten kaupungeissa (kukapa ei olisi nyppinyt punkkeja kaupunkikissoista- ja koirista).

Hollantilaistutkijoiden mukaan pedot saattaisivat olla ratkaisu punkkien levittämien tautien torjunnassa. Ensimmäisen veriateriansa punkkien esiasteet saavat yleensä jyrsijöistä. Pienpedot — kuten ketut ja näätäeläimet — rajoittavat jonkin verran jyrsijöiden määrää, mutta tutkijoiden mukaan petojen vaikutus punkkeihin oli selvästi merkittävämpi. Tutkijat arvelevat, että petojen läsnäolo tekee jyrsijöistä varovaisempia ja muuttaa niiden käyttäytymistä: ne liikkuvat vähemmän ja törmäävät punkkien toukkiin harvemmin. On myös mahdollisesti että pedot saalistavat todennäköisimmin eniten liikkuvia jyrsijöitä, ja sitä kautta vähentävät punkkien määrää. Tutkijoiden mukaan heidän työnsä on tiettävästi ensimmäinen, jossa petojen yhteys punkkien torjuntaan osoitetaan kokeellisesti.

Niin pienet kuin suuret pedot, lentävät ja nelijalkaiset, ovat olleet vihan kohteena jo pitkään, ja varsinkin suurpetojen määrä maailmassa on ollut rajussa laskussa. Petojen merkittävä rooli ekosysteemeissä aletaan kuitenkin tunnustaa yhä laajemmin. Susien palauttaminen Yellowstonen kansallispuistoon lienee kuuluisin tarina suurpetojen positiivisesta roolista, mutta samankaltaisia esimerkkejä löytyy paljon muitakin (niistä voi lukea esim. tästä Science-lehden pdf-artikkelista).

Ja jos pedoista saattaa olla hyötyä myös ihmisten terveydelle, alkaa petoviha näyttää yhä typerämmältä; junttimaiselta. Ilmeisesti petovihaan tarvitaan täydellistä ymmärtämättömyys luonnon kiertokulusta ja lainalaisuuksista.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Mikä vaivaa vesilintuja?

Viimeisetkin järvien jäät ovat Etelä- ja Keski-Suomessa sulaneet, ja vesilinnut ovat pääosin palanneet. Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinoima, valtaosin harrastajavoimin tehtävä vesilintulaskenta alkaa rannikolla huhti-toukokuun vaihteessa, ja sisämaassa viikkoa myöhemmin. Ilman harrastajien työpanosta tieto Suomen vesilinnustosta olisi aika hataralla pohjalla.

Vesilintuseurannan tulokset ovat karua luettavaa. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa vesilinnuilla ei näyttänyt olevan mitään hätää, on tilanne parissa vuosikymmenessä muuttunut radikaalisti. Monien lajien kanta on ollut jyrkässä laskussa: väheneminen on ollut erityisen voimakasta puna- ja tukkasotkalla, haapanalla, jouhisorsalla, heinätavilla ja nokikanalla, jotka kaikki ovat päätyneet vuosikymmenessä uhanalaisiksi lajeiksi. Myös mm. koskelot (varsinkin tukkakoskelo) ovat selvästi taantuneet. Vain sinisorsalla näyttää menevän hyvin, ja kanta on ollut hienoisessa kasvussa.

Mitään yhtä selittävää syytä ei lukuisien vesilintulajien romahdukseen voi antaa. Osittain muutokset saattavat johtua talvehtimisalueiden heikentyneestä tilanteesta, mutta kotoisat syyt lienevät merkittävämpiä. Yhdistävä tekijä näyttää olevan rehevät lintujärvet. Erityisesti rehevissä vesissä viihtyvät lajit ovat taantuneet. Sen sijaan monenlaiseen elinympäristöön sopeutuvat yleissorsat – esim. sinisorsa tai tavi – eivät näytä samalla tavoin kärsineen. Taantuminen näyttääkin johtuvan ennen kaikkea lintujen elinympäristöissä tapahtuneista muutoksista. Pääasiallinen syy näyttäisi olevan ylirehevöityminen, minkä seurauksena mm. särkikalat lisääntyvät ja avoimet vesialueet sekä luhdat umpeutuvat. Varsinkin särkikalojen kilpailu samasta ravinnosta (mm. pohjaeläimet) vesilintujen kanssa on ilmeisesti merkittävä tekijä. Rehevien vesien tilaa heikentää myös kiintoainekuormitus ja sitä kautta järvien madaltuminen. Myös järvien vesikasvillisuudessa on tapahtunut muutoksia, esim. haapanoille tärkeät järvikortekasvustot ovat selvästi vähentyneet. Samoin vesisammalet ovat runsastuneet, mikä haittaa mm. sukeltajasorsien ravinnonsaantia. Osa vesilintujen taantumisesta saattaa liittyä myös naurulokkien vähenemiseen ja lokkikolonioiden harvinaistumiseen ja kutistumiseen. Varsinkin sotkien pesimämenestys on vahvasti sidoksissa naurulokkeihin, jotka suojaavat muita lintuja käymällä ärhäkästi petojen päälle.

Osaltaan rehevien lintujärvien heikkeneminen on luontaista kehitystä. Monet arvokkasta lintukosteikoista – kuten esim. Parikkalan Siikalahti tai Forssan Koijärvi – ovat syntyneet järvenlaskun seurauksena. Järvien vedenpinnan lasku oli yleistä aina 1800-luvulta sotien jälkeiselle vuosikymmenelle saakka; tavoitteena oli useimmiten raivata lisää maata viljelykseen. Pinnanlaskun seurauksena syntyneet matalat järvet ovat suunnilleen 50-150 vuotta vanhoja, ja niiden kasvillisuuden luontainen sukkessio johtaa väistämättä järvien umpeenkasvuun ilman hoitotoimia. Osin kosteikkojen taantuminen liittyy myös maatalouden muutokseen; aiemmin monet rantaluhdat toimivat karjan laitumena, ja laidunnus ylläpiti kasvillisuuden avoimuutta ja esti pensoittumista.

Lintuvesien hoito on taas monesti hankalaa. Tehokkain hoitokeino olisi vedenpinnan nosto, mutta se yleensä törmää järveä ympäröivien maanomistajien vastustukseen. Kasvillisuuden niitosta tai tehokalastuksesta ei välttämättä ole hyötyä kuin muutaman vuoden. Ruoppaus on toimenpiteenä työläs ja kallis ja vaatii mm. sedimenttitutkimuksia. Kosteikkojen kunnostustarpeet ja kunnostusrästit ovat hyvin tiedossa, ja menetelmät selvillä. Vain rahoitus ja suunnittelua tekevät henkilöt puuttuvat. (lintuvesien kunnostukseen liittyviä esitelmiä voi katsoa tämän linkin takaa).

Omituista kyllä, monet voimakkaasti taantuneista vesilinnuista ovat edelleen riistalajeja: tukkasotka, punasotka, jouhisorsa, heinätavi ja nokikana on kaikki luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta siitä huolimatta niitä metsästetään vuosittain. Vaikka metsästys ei olekaan lajien uhanalaisuuden pääasiallinen syy, on epärehellistä väittää ettei sillä olisi haitallista vaikutusta. Taantuvalla lajilla kuolleisuus ylittää syntyvyyden, ja metsästys on yksi kuolleisuutta lisäävä tekijä – tekijä, joka olisi periaatteessa välittömästi poistettavissa laji rauhoittamalla. Toki rauhoitettuja lajeja ammutaan ”epähuomiossa” osana metsästystä, mutta lennossa olevien sorsalintujen tunnistamisen hankaluus ei voi olla mikään peruste olla laajentamatta rauhoitusta uusiin lajeihin.

Punasotkan kannankehitys 1994-2017

Punasotka on yksi pahiten taantuneista vesilinnuista Suomessa, ja onkin valittu BirdLife:n vuoden 2018 lajiksi, josta pyydetään kattavasti harrastajahavaintoja. Talvella eduskunnassa tehtiinkin esitys punasotkan, tukkasotkan ja jouhisorsan rauhoittamiseksi. Vähemmät yllättäen esitys ei saanut vastakaikua keskustalaiselta maa- ja metsätalousministeriltä. Ministerin vastaus on ympäripyöreää lupausta uusien kosteikkojen toimintamallien kehittämisestä. Puhetta ja lupauksia maailmaan mahtuu, sillä toteutuessaan keskustan ajama maakuntauudistus tulee entisestään vaikeuttamaan vesien hoitoa ja kosteikkojen kunnostamista, sillä maakuntauudistus hajottaa tehtäviä hoitavan henkilöstön ja vaikeuttaa rahoitusta ennestään. Konkreettisin ja erikoisin esitys löytyy ministerin vastauksen lopusta: metsästysasetusta esitetään muutettavaksi siten, että mm. haapanan, jouhisorsan, heinätavin, lapasorsan, punasotkan, tukkasotkan, isokoskelon, tukkakoskelon ja nokikanan metsästyksestä olisi tehtävä pakollinen saalisilmoitus!

Tämä lienee sitä erityistä suomalaista (tai keskustalaista) luontosuhdetta; sen sijaan että rauhoitetaan erittäin uhanalaiset lajit, lasketaan vuosittain kuinka monta niitä ammuttiin.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Vaikka metsävaratieto vapautuu, tiedot valtion maista ovat ikuisesti salaisia?

Maaliskuun alussa tapahtui pieni ihme: valtion metsäviranomaisen eli metsäkeskuksen metsävaratieto muuttui suurelta osin julkiseksi. Hivutustaistelu tämän valtion varoin hankitun aineiston julkisuudesta kesti pari vuosikymmentä; aiemmin metsävaratiedon tulkittiin olevan henkilötietoa ja sitä kautta ei-julkista. Tulkinta oli absurdi: samalla perusteella minkä tahansa paikkatiedon (joka on yhdistettävissä maanomistajaan) voisi katsoa olevan henkilötietoa. Metsäkeskuksen metsävaratietoa on maaliskuun alusta saakka voinut ladata Metsään.fi -verkkopalvelusta. Palveluun on ilmeisesti myös kehitteillä karttasovellus.

Metsävaratietojen julkisuus on tärkeää. Ensinnäkin se on osa avointa yhteiskuntaa: viranomaisen hallussa olevia dokumentteja tulee lähtökohtaisesti pitää julkisina, ellei jokin erityinen syy puolla niiden salaamista. Metsävaratietojen kohdalla tällaista syytä ei todellisuudessa ollut, sillä metsävaratietoon itsessään ei sisältynyt mitään henkilötietoa. Toiseksi metsävaratiedon ympärillä oleva kiista koski metsälain valvontaa — ennen kaikkea metsälain 10 §:n erityisen tärkeitä elinympäristöjä, jotka tulee metsien käsittelyssä turvava. Metsäkeskus, jonka tehtävänä on edistää metsätaloutta, on ollut huono ja haluton valvomaan metsälakia. Mutta koska aiemmin metsälain turvaamat elinympäristöt olivat ei-julkista tietoa, eivät esim. luontojärjestötkään pystyneet lakirikkomuksia toteamaan. Oikeusvaltion kannalta julkisuus on positiivinen asia. Maanomistajien etujärjestö MTK luonnollisesti vastusti tietojen avautumista. Tietenkin tietojen avautumisesta on apua myös metsäalan toimijoille, jotka voivat hyödyntää niin metsäkeskuksen puustotietoja kuin luontotietoja omassa toiminnassaan (toisaalta tämä saattaa johtaa vanhojen metsien lisähakkuisiin, minkä seurauksena metsäluonto köyhtyy entisestään).

Metsävaratietojen vanavedessä Suomen ympäristökeskus julkisti tänään Zonation-analyysit Suomen metsistä. Zonation on Helsingin yliopistossa kehitetty ohjelmisto mm. luonnonsuojelun suunnitteluun. Zonation-työkalun avulla voidaan arvottaa isoja alueita ennalta määrättyjen parametrien perusteella.   Suomen metsille on Zonationin avulla laskettu suojelupisteet, ja nämä tiedot ovat olleet viranomaisten käytössä jo useita vuosia. Koska analyyseissa keskeisessä osassa on ollut metsäkeskuksen metsävaratieto, eivät Zonation-analyysit ole olleet julkisia.

Zonationin toimintaperiaatetta en lähde tässä tarkemmin avaamaan, vaan siitä voi lukea vaikka Syken projektin loppuraportista. Analyysissa koko Suomi on jaettu noin hehtaarin soluihin, joille ohjelma laskaa suojelupisteen asteikolla 0…1; nollaa lähellä olevat solut ovat erittäin heikkoja, ja yli 0,9 pisteen saavat solut ovat erittäin hyviä. Pisteytyksessä ohjelma hyödyntää useita eri parametreja, joita ovat mm. metsän kasvupaikkatyyppi, puulajisto, puuston järeys, metsänhakkuut ja ojitukset. Kytkeytyvyys on Zonation-analyyseissä keskeinen kysymys; eli miten erillään olevat suojelualueet saataisiin tehokkaimmin kytkettyä toisiinsa.

Itse olen Zonation-työkalun suhteen hieman skeptinen. Se on kieltämättä tehokas keino arvottaa isoja alueita, mutta siinä on samalla ohjelman heikkous: se murskaa ison kasan dataa yhteen pistearvoon. Zonation-analyysien lopputulokseen vaikuttaa aineistojen laatu ja määrä; esim. metsävaratietoa on vain osasta metsätiloja, ja näiden ulkopuolisien alueiden arvo perustuu monilähde-VMI:n dataan, joka on selvästi heikompaa. Näin ollen lähekkäisten metsätilojen pisteet saattavat poiketa toisistaan huomattavasti pelkästään aineiston laadun seurauksena. Zonation vaatii myös käytettyjen muuttujien arvottamista etukäteen, jotta ohjelma tietää mitä tekijöitä ja minkä verran analyysissa painottaa. Tämä on jossain määrin subejktiivista asiantuntijatyötä, ja sitä kautta altista henkilöiden omille mieltymyksille. Zonation-analyysit myös vanhenevat nopeasti: periaatteessa jokaisen avohakkuun jälkeen analyysit pitäisi laskea uudelleen. Osittain Zonation tuottaa lähinnä ”nice to know” -tietoa, jolla ei loppujen lopuksi ole käytännön hyötyä. Luonnonsuojelussa tällä hetkellä vapaaehtoisuus on kova sana, ja se tarkoittaa sitä että välttämättä suojeluarvot ja -halukkuus eivät kohtaa. Zonation-analyyseissä on myös edelleen (minun nähdäkseni) selkeitä virheitä: jostain syystä analyysit tuppaavat antamaan korkeita pisteitä ojitetuille rämeille. Todellisuudessa nämä elinympäristöt ovat suojelumielessä kaikkein kurjimpia. (Veikkaan, että rämeiden korkeisiin pisteisiin vaikuttaa yhdistelmä: karu kasvupaikka, puuston ikä tai koko, ja lehtipuun esiintyminen)

Vaikka lopulta yksityismetsien osalta metsävaratieto ja Zonation-analyysit on saatu avoimiksi, yksi asia ei koskaan muutu: valtion metsämaiden tiedot ja Zonation-analyysit ovat edelleen salaisia. Tämä on täysin käsittämätöntä, mutta osoittaa Metsähallituksen Metsätalous Oy:n huomattavan suuren vallan maa- ja metsätalousministeriössä. On uskomaton ajatus, että on helpompaa saada tietoja yksityisten maanomistajien metsäalueista kuin yhteisesti omistetuista valtion maista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Metsähallitus ei halua alistaa hallinnoimiaan maita julkiseen tarkasteluun niiden sisältämistä suojeluarvoista. Virallisestihan Metsähallituksen mailla ei enää ole suojelun arvoisia kohteita (mikä ei ole lähelläkään totta), mutta julkinen Zonation-aineisto voisi osoittaa jotain muuta. Tämän takia julkistetussa aineistossa on valtion maiden kohdalla tyhjää.

Vielä on avoimuuden suhteen tehtävää. Metsähallituksen viimeinen linnake pitäisi saada murrettua.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi