Pedoilla punkkeja vastaan

Viime vuosina on uutisoitu, että punkkien eli puutiaisten määrä on jatkuvasti kasvanut. Kyseessä näyttäisi olevan yleismaailmallinen ilmiö, sillä samaa on raportoitu niin Euroopasta kuin Pohjois-Amerikasta. Punkit ovat paitsi inhottavia, niin myös potentiaalisesti vaarallisia: punkit mm. levittävät borrelioosia eli Lymen tautia sekä puutiaisaivokuumetta. Molemmat ovat hoitamattomana vakavia tauteja, ja ilmeisesti niiden esiintymisalue Suomessa on laajenemassa puutiaisten runsastuessa. Lisäksi uusia puutiaisten levittämiä tauteja on saapumassa myös Manner-Suomeen. Puutiaisaivokuumetta vastaan on rokote, mutta borrelioosi on hankalasti hoidettava bakteeritauti.

Puutiaisten runsastumiseen on useita syitä. Ilmeisesti ilmaston lämpeneminen ja lauhtuvat talvet helpottavat punkkien selviämistä talvesta. Myös hirvieläinten runsastumisesta on ollut selvästi hyötyä punkeille. Mahdollisesti punkkeja avittavat myös ihmisten matkassa kulkevat lemmikkieläimet. Ehkä punkkien suhteen viime vuosikymmenet on kuitenkin eletty epänormaalin hyvää aikaa; voi olla että punkkien määrä oli viime vuosisadan alkupuolella huomattavasti isompi kun karja laidunsi yleisesti metsissä. On pohdittu, että Aleksis Kiven kuolema vain 38 vuotiaana saattoi olla borrelioosin aiheuttama (se lienee todennäköisempi kuin ”loukattu kirjailijakunnia”).

Punkkien elinkierto on jossain määrin monimutkainen. Punkki tarvitsee kaksi veriateriaa aikuistuakseen ja naaras kolmannen lisääntymiseen. Ensimmäisen kesän punkki viettää pienenä, vain millin kokoisena toukkana, joka useimmiten tarttuu jyrsijöihin. Veriaterian saatuaan toukka kasvaa parin millin kokoiseksi nymfiksi, joka tarvitsee jälleen verta kasvaakseen aikuiseksi punkiksi. Nymfi uhriksi valikoituu useimmiten pienet nisäkkäät kuten jänikset, mutta nymfi voi tulla myös ihmisen iholle. Punkeille on kärsivällisyyttä odottaa tilaisuuttaan: ne saattavat elää kaksikin kesää ilman veriateriaa. Useimmiten ihmiseen tarttuvat aikuiset punkit, jotka kiipeävät ruohoihin ja varvikkoon odottamaan ohi kulkevaa nisäkästä.

Punkkien määrää saattaa olla hankalaa rajoittaa. Luonnollisesti hirvieläinten väheneminen voi olla ratkaisu, mutta monilla alueilla niin Suomessa kuin etelämpänä Euroopassa eri kokoisia, punkkien isännäksi sopiviä nisäkkäitä on hyvin runsaasti. Tosin tutkimuksissa on ristiriitaisia tuloksia: välttämättä punkkien määrä ei korreloi hirvieläinten määrän kanssa. Lisäksi punkkeja näyttää esiintyvän myös alueilla missä isoja nisäkkäitä on vähän, kuten kaupungeissa (kukapa ei olisi nyppinyt punkkeja kaupunkikissoista- ja koirista).

Hollantilaistutkijoiden mukaan pedot saattaisivat olla ratkaisu punkkien levittämien tautien torjunnassa. Ensimmäisen veriateriansa punkkien esiasteet saavat yleensä jyrsijöistä. Pienpedot — kuten ketut ja näätäeläimet — rajoittavat jonkin verran jyrsijöiden määrää, mutta tutkijoiden mukaan petojen vaikutus punkkeihin oli selvästi merkittävämpi. Tutkijat arvelevat, että petojen läsnäolo tekee jyrsijöistä varovaisempia ja muuttaa niiden käyttäytymistä: ne liikkuvat vähemmän ja törmäävät punkkien toukkiin harvemmin. On myös mahdollisesti että pedot saalistavat todennäköisimmin eniten liikkuvia jyrsijöitä, ja sitä kautta vähentävät punkkien määrää. Tutkijoiden mukaan heidän työnsä on tiettävästi ensimmäinen, jossa petojen yhteys punkkien torjuntaan osoitetaan kokeellisesti.

Niin pienet kuin suuret pedot, lentävät ja nelijalkaiset, ovat olleet vihan kohteena jo pitkään, ja varsinkin suurpetojen määrä maailmassa on ollut rajussa laskussa. Petojen merkittävä rooli ekosysteemeissä aletaan kuitenkin tunnustaa yhä laajemmin. Susien palauttaminen Yellowstonen kansallispuistoon lienee kuuluisin tarina suurpetojen positiivisesta roolista, mutta samankaltaisia esimerkkejä löytyy paljon muitakin (niistä voi lukea esim. tästä Science-lehden pdf-artikkelista).

Ja jos pedoista saattaa olla hyötyä myös ihmisten terveydelle, alkaa petoviha näyttää yhä typerämmältä; junttimaiselta. Ilmeisesti petovihaan tarvitaan täydellistä ymmärtämättömyys luonnon kiertokulusta ja lainalaisuuksista.

Mainokset
Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Mikä vaivaa vesilintuja?

Viimeisetkin järvien jäät ovat Etelä- ja Keski-Suomessa sulaneet, ja vesilinnut ovat pääosin palanneet. Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinoima, valtaosin harrastajavoimin tehtävä vesilintulaskenta alkaa rannikolla huhti-toukokuun vaihteessa, ja sisämaassa viikkoa myöhemmin. Ilman harrastajien työpanosta tieto Suomen vesilinnustosta olisi aika hataralla pohjalla.

Vesilintuseurannan tulokset ovat karua luettavaa. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa vesilinnuilla ei näyttänyt olevan mitään hätää, on tilanne parissa vuosikymmenessä muuttunut radikaalisti. Monien lajien kanta on ollut jyrkässä laskussa: väheneminen on ollut erityisen voimakasta puna- ja tukkasotkalla, haapanalla, jouhisorsalla, heinätavilla ja nokikanalla, jotka kaikki ovat päätyneet vuosikymmenessä uhanalaisiksi lajeiksi. Myös mm. koskelot (varsinkin tukkakoskelo) ovat selvästi taantuneet. Vain sinisorsalla näyttää menevän hyvin, ja kanta on ollut hienoisessa kasvussa.

Mitään yhtä selittävää syytä ei lukuisien vesilintulajien romahdukseen voi antaa. Osittain muutokset saattavat johtua talvehtimisalueiden heikentyneestä tilanteesta, mutta kotoisat syyt lienevät merkittävämpiä. Yhdistävä tekijä näyttää olevan rehevät lintujärvet. Erityisesti rehevissä vesissä viihtyvät lajit ovat taantuneet. Sen sijaan monenlaiseen elinympäristöön sopeutuvat yleissorsat – esim. sinisorsa tai tavi – eivät näytä samalla tavoin kärsineen. Taantuminen näyttääkin johtuvan ennen kaikkea lintujen elinympäristöissä tapahtuneista muutoksista. Pääasiallinen syy näyttäisi olevan ylirehevöityminen, minkä seurauksena mm. särkikalat lisääntyvät ja avoimet vesialueet sekä luhdat umpeutuvat. Varsinkin särkikalojen kilpailu samasta ravinnosta (mm. pohjaeläimet) vesilintujen kanssa on ilmeisesti merkittävä tekijä. Rehevien vesien tilaa heikentää myös kiintoainekuormitus ja sitä kautta järvien madaltuminen. Myös järvien vesikasvillisuudessa on tapahtunut muutoksia, esim. haapanoille tärkeät järvikortekasvustot ovat selvästi vähentyneet. Samoin vesisammalet ovat runsastuneet, mikä haittaa mm. sukeltajasorsien ravinnonsaantia. Osa vesilintujen taantumisesta saattaa liittyä myös naurulokkien vähenemiseen ja lokkikolonioiden harvinaistumiseen ja kutistumiseen. Varsinkin sotkien pesimämenestys on vahvasti sidoksissa naurulokkeihin, jotka suojaavat muita lintuja käymällä ärhäkästi petojen päälle.

Osaltaan rehevien lintujärvien heikkeneminen on luontaista kehitystä. Monet arvokkasta lintukosteikoista – kuten esim. Parikkalan Siikalahti tai Forssan Koijärvi – ovat syntyneet järvenlaskun seurauksena. Järvien vedenpinnan lasku oli yleistä aina 1800-luvulta sotien jälkeiselle vuosikymmenelle saakka; tavoitteena oli useimmiten raivata lisää maata viljelykseen. Pinnanlaskun seurauksena syntyneet matalat järvet ovat suunnilleen 50-150 vuotta vanhoja, ja niiden kasvillisuuden luontainen sukkessio johtaa väistämättä järvien umpeenkasvuun ilman hoitotoimia. Osin kosteikkojen taantuminen liittyy myös maatalouden muutokseen; aiemmin monet rantaluhdat toimivat karjan laitumena, ja laidunnus ylläpiti kasvillisuuden avoimuutta ja esti pensoittumista.

Lintuvesien hoito on taas monesti hankalaa. Tehokkain hoitokeino olisi vedenpinnan nosto, mutta se yleensä törmää järveä ympäröivien maanomistajien vastustukseen. Kasvillisuuden niitosta tai tehokalastuksesta ei välttämättä ole hyötyä kuin muutaman vuoden. Ruoppaus on toimenpiteenä työläs ja kallis ja vaatii mm. sedimenttitutkimuksia. Kosteikkojen kunnostustarpeet ja kunnostusrästit ovat hyvin tiedossa, ja menetelmät selvillä. Vain rahoitus ja suunnittelua tekevät henkilöt puuttuvat. (lintuvesien kunnostukseen liittyviä esitelmiä voi katsoa tämän linkin takaa).

Omituista kyllä, monet voimakkaasti taantuneista vesilinnuista ovat edelleen riistalajeja: tukkasotka, punasotka, jouhisorsa, heinätavi ja nokikana on kaikki luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta siitä huolimatta niitä metsästetään vuosittain. Vaikka metsästys ei olekaan lajien uhanalaisuuden pääasiallinen syy, on epärehellistä väittää ettei sillä olisi haitallista vaikutusta. Taantuvalla lajilla kuolleisuus ylittää syntyvyyden, ja metsästys on yksi kuolleisuutta lisäävä tekijä – tekijä, joka olisi periaatteessa välittömästi poistettavissa laji rauhoittamalla. Toki rauhoitettuja lajeja ammutaan ”epähuomiossa” osana metsästystä, mutta lennossa olevien sorsalintujen tunnistamisen hankaluus ei voi olla mikään peruste olla laajentamatta rauhoitusta uusiin lajeihin.

Punasotkan kannankehitys 1994-2017

Punasotka on yksi pahiten taantuneista vesilinnuista Suomessa, ja onkin valittu BirdLife:n vuoden 2018 lajiksi, josta pyydetään kattavasti harrastajahavaintoja. Talvella eduskunnassa tehtiinkin esitys punasotkan, tukkasotkan ja jouhisorsan rauhoittamiseksi. Vähemmät yllättäen esitys ei saanut vastakaikua keskustalaiselta maa- ja metsätalousministeriltä. Ministerin vastaus on ympäripyöreää lupausta uusien kosteikkojen toimintamallien kehittämisestä. Puhetta ja lupauksia maailmaan mahtuu, sillä toteutuessaan keskustan ajama maakuntauudistus tulee entisestään vaikeuttamaan vesien hoitoa ja kosteikkojen kunnostamista, sillä maakuntauudistus hajottaa tehtäviä hoitavan henkilöstön ja vaikeuttaa rahoitusta ennestään. Konkreettisin ja erikoisin esitys löytyy ministerin vastauksen lopusta: metsästysasetusta esitetään muutettavaksi siten, että mm. haapanan, jouhisorsan, heinätavin, lapasorsan, punasotkan, tukkasotkan, isokoskelon, tukkakoskelon ja nokikanan metsästyksestä olisi tehtävä pakollinen saalisilmoitus!

Tämä lienee sitä erityistä suomalaista (tai keskustalaista) luontosuhdetta; sen sijaan että rauhoitetaan erittäin uhanalaiset lajit, lasketaan vuosittain kuinka monta niitä ammuttiin.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Vaikka metsävaratieto vapautuu, tiedot valtion maista ovat ikuisesti salaisia?

Maaliskuun alussa tapahtui pieni ihme: valtion metsäviranomaisen eli metsäkeskuksen metsävaratieto muuttui suurelta osin julkiseksi. Hivutustaistelu tämän valtion varoin hankitun aineiston julkisuudesta kesti pari vuosikymmentä; aiemmin metsävaratiedon tulkittiin olevan henkilötietoa ja sitä kautta ei-julkista. Tulkinta oli absurdi: samalla perusteella minkä tahansa paikkatiedon (joka on yhdistettävissä maanomistajaan) voisi katsoa olevan henkilötietoa. Metsäkeskuksen metsävaratietoa on maaliskuun alusta saakka voinut ladata Metsään.fi -verkkopalvelusta. Palveluun on ilmeisesti myös kehitteillä karttasovellus.

Metsävaratietojen julkisuus on tärkeää. Ensinnäkin se on osa avointa yhteiskuntaa: viranomaisen hallussa olevia dokumentteja tulee lähtökohtaisesti pitää julkisina, ellei jokin erityinen syy puolla niiden salaamista. Metsävaratietojen kohdalla tällaista syytä ei todellisuudessa ollut, sillä metsävaratietoon itsessään ei sisältynyt mitään henkilötietoa. Toiseksi metsävaratiedon ympärillä oleva kiista koski metsälain valvontaa — ennen kaikkea metsälain 10 §:n erityisen tärkeitä elinympäristöjä, jotka tulee metsien käsittelyssä turvava. Metsäkeskus, jonka tehtävänä on edistää metsätaloutta, on ollut huono ja haluton valvomaan metsälakia. Mutta koska aiemmin metsälain turvaamat elinympäristöt olivat ei-julkista tietoa, eivät esim. luontojärjestötkään pystyneet lakirikkomuksia toteamaan. Oikeusvaltion kannalta julkisuus on positiivinen asia. Maanomistajien etujärjestö MTK luonnollisesti vastusti tietojen avautumista. Tietenkin tietojen avautumisesta on apua myös metsäalan toimijoille, jotka voivat hyödyntää niin metsäkeskuksen puustotietoja kuin luontotietoja omassa toiminnassaan (toisaalta tämä saattaa johtaa vanhojen metsien lisähakkuisiin, minkä seurauksena metsäluonto köyhtyy entisestään).

Metsävaratietojen vanavedessä Suomen ympäristökeskus julkisti tänään Zonation-analyysit Suomen metsistä. Zonation on Helsingin yliopistossa kehitetty ohjelmisto mm. luonnonsuojelun suunnitteluun. Zonation-työkalun avulla voidaan arvottaa isoja alueita ennalta määrättyjen parametrien perusteella.   Suomen metsille on Zonationin avulla laskettu suojelupisteet, ja nämä tiedot ovat olleet viranomaisten käytössä jo useita vuosia. Koska analyyseissa keskeisessä osassa on ollut metsäkeskuksen metsävaratieto, eivät Zonation-analyysit ole olleet julkisia.

Zonationin toimintaperiaatetta en lähde tässä tarkemmin avaamaan, vaan siitä voi lukea vaikka Syken projektin loppuraportista. Analyysissa koko Suomi on jaettu noin hehtaarin soluihin, joille ohjelma laskaa suojelupisteen asteikolla 0…1; nollaa lähellä olevat solut ovat erittäin heikkoja, ja yli 0,9 pisteen saavat solut ovat erittäin hyviä. Pisteytyksessä ohjelma hyödyntää useita eri parametreja, joita ovat mm. metsän kasvupaikkatyyppi, puulajisto, puuston järeys, metsänhakkuut ja ojitukset. Kytkeytyvyys on Zonation-analyyseissä keskeinen kysymys; eli miten erillään olevat suojelualueet saataisiin tehokkaimmin kytkettyä toisiinsa.

Itse olen Zonation-työkalun suhteen hieman skeptinen. Se on kieltämättä tehokas keino arvottaa isoja alueita, mutta siinä on samalla ohjelman heikkous: se murskaa ison kasan dataa yhteen pistearvoon. Zonation-analyysien lopputulokseen vaikuttaa aineistojen laatu ja määrä; esim. metsävaratietoa on vain osasta metsätiloja, ja näiden ulkopuolisien alueiden arvo perustuu monilähde-VMI:n dataan, joka on selvästi heikompaa. Näin ollen lähekkäisten metsätilojen pisteet saattavat poiketa toisistaan huomattavasti pelkästään aineiston laadun seurauksena. Zonation vaatii myös käytettyjen muuttujien arvottamista etukäteen, jotta ohjelma tietää mitä tekijöitä ja minkä verran analyysissa painottaa. Tämä on jossain määrin subejktiivista asiantuntijatyötä, ja sitä kautta altista henkilöiden omille mieltymyksille. Zonation-analyysit myös vanhenevat nopeasti: periaatteessa jokaisen avohakkuun jälkeen analyysit pitäisi laskea uudelleen. Osittain Zonation tuottaa lähinnä ”nice to know” -tietoa, jolla ei loppujen lopuksi ole käytännön hyötyä. Luonnonsuojelussa tällä hetkellä vapaaehtoisuus on kova sana, ja se tarkoittaa sitä että välttämättä suojeluarvot ja -halukkuus eivät kohtaa. Zonation-analyyseissä on myös edelleen (minun nähdäkseni) selkeitä virheitä: jostain syystä analyysit tuppaavat antamaan korkeita pisteitä ojitetuille rämeille. Todellisuudessa nämä elinympäristöt ovat suojelumielessä kaikkein kurjimpia. (Veikkaan, että rämeiden korkeisiin pisteisiin vaikuttaa yhdistelmä: karu kasvupaikka, puuston ikä tai koko, ja lehtipuun esiintyminen)

Vaikka lopulta yksityismetsien osalta metsävaratieto ja Zonation-analyysit on saatu avoimiksi, yksi asia ei koskaan muutu: valtion metsämaiden tiedot ja Zonation-analyysit ovat edelleen salaisia. Tämä on täysin käsittämätöntä, mutta osoittaa Metsähallituksen Metsätalous Oy:n huomattavan suuren vallan maa- ja metsätalousministeriössä. On uskomaton ajatus, että on helpompaa saada tietoja yksityisten maanomistajien metsäalueista kuin yhteisesti omistetuista valtion maista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Metsähallitus ei halua alistaa hallinnoimiaan maita julkiseen tarkasteluun niiden sisältämistä suojeluarvoista. Virallisestihan Metsähallituksen mailla ei enää ole suojelun arvoisia kohteita (mikä ei ole lähelläkään totta), mutta julkinen Zonation-aineisto voisi osoittaa jotain muuta. Tämän takia julkistetussa aineistossa on valtion maiden kohdalla tyhjää.

Vielä on avoimuuden suhteen tehtävää. Metsähallituksen viimeinen linnake pitäisi saada murrettua.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Punaisen listan rinnalle vihreä lista?

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on arvioinut jo pitkään lajien uhanalaisuutta. Listaa uhanalaisista lajeista kutsutaan Punaiseksi listaksi, ja se on yksi luonnonsuojelun keskeisistä työvälineistä. IUCN lista on globaali, mutta periaatteessa samoilla kriteereillä voidaan arvioida myös paikallista uhanalaisuutta. Suomessa uhanalaisarvio laaditaan IUCN:n ohjeiden mukaan, ja lopputulosta kutsutaan Punaiseksi kirjaksi. Seuraava Suomen uhanalaisarvio on työn alla, ja valmistuu vuonna 2019. Uhanalaisuusarviota ja siihen liittyviä harhaluuloja on pyritty selventämään blogin aiemmassa kirjoituksessa.

Punainen lista on tärkeä työkalu mm. suojelupanoksia kohdennettaessa, mutta siitä kieltämättä jää negatiivinen kuva: punaiselle listalle päätyvät vain lajit, joilla menee huonosti. Punaisen listan lajit ovat lähes kaikki sellaisia, että niiden suojelutyössä on epäonnistuttu. Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten mitataan onnistumista. Äskettäin julkaistussa artikkelissa tutkijat esittävätkin Vihreän listan perustamista: vihreälle listalle pääsisivät lajit, joiden suojelutyössä on onnistuttu ja lajien populaatiot ovat elpyneet. Vihreä lista ei sinällään ole uusi ajatus, mutta Vihreän listaa ei ole voitu julkaista, koska yhteneväisiä kriteerejä ei ole ollut olemassa. Julkaistussa artikkelissa tutkijat ovat nyt ensimmäistä kertaa esittäneet kriteeristöä Vihreän listan lajien arvioimiseksi. Tarkemmin perusteista voi lukea esim. artikkelin käsikirjoituksesta (pdf-tiedosto).

Vihreän listan virallinen lanseeraaminen on vielä kaukana, ja ajatuksen kehittäminen vaatii vielä paljon työtä ja testaamista. Artikkeli onkin julkaistu nimenomaan keskustelua herättämään, työ on selvästi keskeneräinen. Työn lopullisena tavoitteena on saada Vihreä lista IUCN:n Punaisen listan rinnalle. Vihreän listan olisi selvästi tarpeellinen: ensinnäkin se kertoisi suojelutyön onnistumisista maailmassa, jossa biodiversiteetin tila on suurelta osin heikkenevä; esim. WWF:n elävän planeetan indeksi (Living planet Index) on laskemassa pahannäköistä mahalaskua. Positiivisia uutisia kaivataan kaiken negatiivisen rinnalle. Toisaalta Punaiseen listaan liittyy myös yksi merkittävä ongelma: nykyään lajit jotka suojelutoimien ansiosta elpyvät ja poistuvat Punaiselta listalta, tuntuvat jäävän oman onnensa nojaan. Vihreä lista voisi olla apuväline tähän epäkohtaan. Se kertoisi että elpyminen on tapahtunut suojelutoimien ansiosta, eikä Vihreän listan lajeja tule siinä suhteessa unohtaa.

Valitettavasti edelleen yksi ongelma on ratkaisematta. Jos lajeja aletaan suojella vasta kun ne ovat muuttuneet uhanalaisiksi, ollaan jo liian myöhässä. Tulevaisuudessa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota vielä yleisiin mutta taantuviin lajeihin, ennen kuin ne ajautuvat varsinaisesti uhanalaisiksi. Yksi esimerkki tällaisesta omituisesta tapauksesta on kotoinen liito-orava, joka vuonna 2015 poistui uhanalaisten lajien listalta vaikka on edelleen voimakkaasti taantuva.

Mutta vieläkin hullumpia asioita on nähty: Suomessa erittäin uhanalaiset punasotka, tukkasotka ja jouhisorsa ovat edelleen metsästettäviä lajeja. Lajien rauhoittamista vaadittiin viimeksi alkuvuonna, mutta maa- ja metsätalousministeriö vastasi tylysti ei. Tämä tapaus ansaitsisi ehkä peräti oman kirjoituksen.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Suomessa hakkuut ylittävät kestävän tason

Vuosi sitten keväällä kirjoitin blogissa, kuinka Suomen hakkuumäärät ovat menossa överkisi. Nyt sama asia on noussut esiin Metsälehden artikkelissa. Metsälehti uutisoi, että vuonna 2016 kestävä hakkuutaso ylitettiin jo viidessä maakunnassa: Kanta-Hämeessä, Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa. Pahin tilanne on juuri Kaakkois-Suomen (Kymenlaakso ja Etelä-Karjala) isojen tehtaiden ympäristössä, missä kestävä hakkuutaso ylitettiin liki 15 prosentilla. Tiedot perustuvat Luonnonvarakeskuksen (Luke) tilastoihin, jotka ovat jokaisen julkisesti selailtavissa.

Luonnonvarakeskuksen laskema kestävä hakkuutaso tarkoittaa kestävyyttä puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta;  ekologinen kestävyys Suomen metsätaloudessa on ylitetty jo vuosikymmeniä sitten. Tässä yhteydessä kestävyys tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon metsistä voi hakata puuta niin etteivät tulevaisuuden hakkuumahdollisuudet vaarannu. Kysymys on merkittävä jo metsätalouden tulevaisuuden kannalta: lyhytnäköiset, ylimitoitetut hakkuut johtavat metsien ikärakenteen nuorentumiseen, ja lopulta (parissa vuosikymmenessä) hakkuumahdollisuuksien romahtamiseen.

Tätä taustaa vasten metsäammattilaisten suhtautuminen on ihmeen välinpitämätöntä tai vähättelevää. Kestävän tason ylittävät hakkuut nähdään jonkinlaisena väliaikaisena tilanteena, joka muutaman vuoden päästä loppuu ja hakkuut palautuvat kestävälle, normaalille tasolle. Samalla jaksetaan muistuttaa hakkuusäästöistä, kun aiempina vuosina hakkuut eivät ole olleet aivan maksimitasolla.

Tosiasiassa vuoden 2016 hakkuumäärä on uusi normaali, sillä se on seurausta metsäteollisuuden investoinneista ja valtakunnallisesta tavoitteesta lisätä puun käyttöä. Vuonna 2016 runkopuun hakkuumäärä saavutti uuden ennätyksen, noin 70 miljoonaa kuutiometriä.  Kansallisen metsästrategian (pdf tästä) mukaan runkopuun hakkuita on  tarkoitus lisätä 80 miljoonaan kuutioon vuoteen 2025 mennessä. Tämä tarkoittaa peräti 15 % lisäystä vuoden 2016 hakkuumäärään. Hiljalleen jokaisen olisi syytä pohtia, mihin lisääntyneet hakkuut aiotaan suunnata; ainakaan ne eivät enää voi kohdistua em. viiteen maakuntaan. Tulevaisuudessa kestävä hakkuutaso tullaan ylittämään yhä useammalla alueella.

Tässä on huomattava myös yksi asia: kyseisissä viidessä maakunnassa metsien hiilinielu on mennyttä (ja on täysin mahdollista, että metsät ovat muuttuneet hiilidioksidin lähteeksi). Suomi on jatkuvasti paukuttanut henkseleitään metsien hiilinielusta, ja kuinka hiilinielun takia Suomen tulisi selvitä ilmastotavoitteista helpommalla. Hiilinielut on Suomessa yleisesti ymmärretty virheellisesti tai vähintään yksinkertaistetusti, ja koko ajatus ilmastotavoitteiden saavuttamisesta metsien hakkuulla on ollut todellisuudesta vieraantunut, mutta nyt tuokin tekosyy on pakko alkaa unohtaa.

 


Vuoden 2017 metsätilastoja ei ole vielä julkaistu, mutta alustavasti mitään hakkuumäärän alenemaa ei ole nähtävillä. Aion kertoa vuoden 2017 tilanteen heti kun tilastot Luken tilastotietokantaan ilmaantuvat. Pahoin pelkään, ettei tilastoista löydy mitään hyvää.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Amerikan laiskat jättiläiset

Etelä-Amerikka erosi Afrikasta noin 100 miljoonaa vuotta sitten, minkä jälkeen manner jäi pitkäksi aikaa muusta maailmasta eristyksiin. Eristys ei ollut täydellinen varsinkaan aluksi, vaan vuosimiljoonien aikana Etelä-Amerikkaan levisi Afrikasta mm. apinoiden alkumuotoja sekä jyrsijöitä. Eristys oli kuitenkin riittävä siihen, että mantereella syntyi varsin omintakeista eläimistöä. Etelä-Amerikan lahja maailman faunaan ovat mm. vyötiäiset, laiskiaiset ja muurahaiskarhut, jotka kaikki kuuluvat jokseenkin primitiiviseen Xanarthra-nisäkäslahkoon.

Nykyisen Etelä-Amerikan lajiston yksi merkillepantava piirre on isojen maaeläinten totaalinen puuttuminen (jonka minäkin huomasin jo lapsena selaillessa kotonta löytynyttä Kodin suuri eläinkirja -kirjasarjaa). Etelä-Amerikan suurin maaeläin on amerikantapiiri, joka voi kasvaa noin 300 kg painoiseksi. Tapiiri jää siis kovin kauas vaikkapa Pohjois-Amerikan biisoneista tai pohjoisista hirvistä, puhumattakaan Afrikan tai Aasian norsuista ja sarvikuonoista. Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että nykytila on normaali: Etelä-Amerikka oli kauan todellinen jättiläisten maailma.

Blogissa on aiemmin kerrottu glyptodonista, joka oli vyötiäisten jättikokoinen sukulainen. Toinen eteläamerikkalainen eläinryhmä on laiskiaiset, joka on saanut alkunsa kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Nykyiset kuusi laiskiaislajia ovat puissa hitaasti kiipeileviä yöeläimiä. Kaikki lajit ovat vain muutaman kilon painoisia, vaatimattomia otuksia, ja niille on vaikea kuvitella mitään erikoisempaa historiaa. Puissa kiipeilevät lajit ovat kuitenkin aikanaan suuren lajiryhmän viimeiset rippeet, ja laiskiaiset ovat läpi historiansa olleet ennen kaikkea maaeläimiä – eikä vain mitä tahansa maaeläimiä, vaan laiskiaisiin kuului aikanaan Amerikan mantereen suurimpia eläinlajeja.

Fossiiliaineistosta maalaiskiaisia on tunnistettu ainakin kuusi eri heimoa, joihin kuuluu kymmeniä sukuja. Vaikka esiintyminen onkin hajaantunut ainakin 30 miljoonan vuoden ajalle, niin kyseessä on ollut erittäin runsas lajiryhmä. Laiskiaiset olivat pitkään Etelä-Amerikan lajistoa, kunnes Etelä- ja Pohjois-Amerikka alkoivat lähestyä, ja ensimmäiset laiskiaiset siirtyivät pohjoiseen, todennäköisesti saarten muodostamia ketjuja myöten. Lopulta maalaiskiaiset asuttivat koko Pohjois-Amerikkan aina mantereen pohjoisosiin saakka. Kukaan tuskin tietää tarkalleen, kuinka monta maalaiskiaislajia Amerikassa esiintyi pleistoseenikauden lopulla — osittain siksi, että miltei jokainen hyvin säilynyt fossiili on aikanaan nimetty omaksi lajikseen, mutta uusia lajeja on kuvattu vielä 2000-luvulla. Joka tapauksessa ihmisten saapuessa mantereelle Amerikassa eli useita valtavan kokoisia laiskiaislajeja.

Pleistoseenikauden lopun jättiläislaiskiaisia kuului lukuisiin sukuihin. Megalonyx on ehkä tunnetuin Pohjois-Amerikan laiskaisista, ja suvun nimikkolaji (M. jeffersonii) on saanut nimensä presidentti Thomas Jeffersonin mukaan. Jeffersoninlaiskiainen oli vain keskikokoinen laji, joka kasvoi suurimmillaan noin tonnin painoiseksi (sekin olisi siis suurempi kuin biisoni). Lajin levinneisyysalue oli hyvin laaja, sillä fossiileja on löytynyt Väli-Amerikasta aina Alaskaan ja Yukoniin saakka, eli laiskiaiset eivät olleet vain lämpimien seutujen lajeja. Harlaninlaiskiainen oli toinen samankokoinen laji, jota eli jeffersoninlaiskiaisen tapaan laajalla alueella Väli- ja Pohjois-Amerikassa, ei kuitenkaan aivan yhtä pohjoisessa. Muita tonnikaisia löytyi Etelä-Amerikasta mm. Glossotherium- ja Mylodon- suvuista.

Osa maalaiskiaisista kasvoi huomattavasti edellä mainittuja kookkaammiksi. Esim. Eremotherium oli jättiläislaiskiaisten suku, jota esiintyi niin Pohjois-Amerikassa (ainakin Yhdysvaltojen eteläosissa) ja laajalti Keski- ja Etelä-Amerikassa. Eremotheriumista tiedetään aika vähän, mutta ilmeisesti tämän ryhmän lajit kasvoivat jopa parin-kolmen tonnin painoiseksi. Ne olivat isoja ja raskasrakenteisia eläimiä. Eremotherium-laiskiaisia säilyi aivan pleistoseenikauden lopulle ainakin Etelä-Amerikassa.

Etelä-Amerikassa laiskiaiset kasvoivat kaikkein suurimmiksi. Lestodon-suvun laiskiaiset saavuttivat kahden ja puolen tonnin painon. Ehkä maalaiskiaisista kuuluisin – ja samalla suurin – on eteläamerikkalainen Megatherium. Ne olivat kirjaimellisesti norsun kokoisia laiskiaisia: suurimmat lajit saattoivat painaa neljä tonnia, suuret yksilöt vieläkin enemmän (nykyiset aasiannorsut ovat suunnilleen saman kokoisia). Pituutta eläimillä oli 6 metriä, ja seisoessaan kahdella jalalla Megatherium oli varmasti huikea näky – ja ylettyi miltei yhtä korkealle lehvästöön kuin Afrikan kirahvit.

Koska jättiläislaiskiaisia esiintyi lukuisia lajeja ympäri Amerikan mannerta, on lajeihin liittyviä yleistyksiä on hankala kuvata. Kaikki olivat toki kasvinsyöjiä. Joskus Megatheriumin on väitetty olleen sekasyöjä tai raadonsyöjä, mutta nämä jutut on parempi kuitata fiktiona: kaikilla laiskiaisilla on kasvinsyöjän purukalusto. Siihen yhtäläisyydet sitten päättyvätkin, ja maalaiskiaiset näyttävät olleen elintavoiltaan hyvin vaihtelevia. Osa lajeista oli selvästi trooppisia, ja eli trooppisissa metsissä tai puustoisilla savanneilla. Osa eli lauhkeilla ruohomailla tai jopa puoliaavikoilla; esim. Megatherium viihtyi ilmeisesti puoliavoimilla ruohomailla. Pohjoisin lajeista jeffersoninlaiskiainen on yhdistetty vuoristojen havumetsiin. Osa lajeista söi ruohovartisia kasveja maan rajassa, osa taas (kuten Megatherium) puiden ja pensaiden lehtiä ja mahdollisesti hedelmiä. Lestodon-suvun lajien on arveltu jopa kaivaneen kasvien juuria maan alta, mikä selittäisi eläimen hyvin kulutusta kestävät, vahvat hampaat. Koska monien lajien levinneisyysalue oli hyvin laaja, niin oletettavasti lajien elinympäristövaatimukset olivat melko väljät, ja lajit tulivat toimeen hyvin monenlaisessa ympäristössä.

Jos maalaiskiaisten ravintokin on osin arvailujen varassa, niin vielä vähemmän tiedetään niiden muista elintavoista. Sukulaisiin vertailukaan ei tässä tapauksessa onnistu, kun nykyiset laiskiaiset ovat hyvin kaukana entisaikojen maassa kulkevista serkuistaan. Ei edes tiedetä sitä, olivatko maalaiskiaiset yksineläjiä vai laumaeläimiä – molempia on ehdotettu. On mahdollista, että ainakin osa laiskiaisista eli pienissä ryhmissä tai perhekunnittain, sillä Iowasta on samalta fossiilipaikalta löytynyt jeffersoninlaiskiaisemon ja kahden eri-ikäisen poikasen jäänteet.

Ehkä yksi yhteinen piirre yhdistää nykyisiä laiskiaisia ja entisaikojen jättejä: maalaiskiaiset olivat todennäköisesti yhtä loivaliikkeisiä kuin puissa kiipeilevät sukulaisensa. Useimmat maalaiskiaiset olivat erittäin raskastekoisia, joten oletettavasti ne eivät olleet hyviä juoksemaan; usein ne saattoivat jopa liikkua kahdella jalalla seisten. Neljällä jalalla kulkisessa etujalkojen rystyset ottivat maahan, suuret kynnet oli käännetty piiloon. Laiskiaiset ja niiden nykyiset lähisukulaiset ovat jossain määrin primitiivisiä nisäkkäitä, joiden metabolia ja esim. lämmönsäätely eivät ole kovin tehokkaita. Koska eläinten metabolian taso on ollut alhainen ja kasviperäinen ravinto on energiaköyhää, maalaiskiaiset tuskin ovat liikkuneet kovin laajalti tai nopeasti. Todennäköisesti niiden ei ole tarvinnut, sillä kun elopaino vaihtelee tonnista neljään, ei luontaisia petoja enää esiinny. Korkeintaan sapelihammaskissat ovat saattaneet saalistaa nuoria yksilöitä, ja nekin ovat tehneet sitä oman henkensä uhalla; loivaliikkeiset laiskiaiset olivat kaikesta huolimatta tavattoman vahvoja, ja niillä oli suuret ja terävät kynnet.

Maalaiskiaisiin liittyy yksi eriskummallinen piirre: ainakin osa lajeista näyttää kaivaneen säännöllisesti luolia suoraan kallioon, eikä kukaan tiedä miksi. Laiskiaisten (ja muun megafaunan, esim. glyptodonien) kaivamia tunneleita on löytynyt Argentiinasta ja Brasiliasta yli 1500 kappaletta. Kyse on todellakin eläinten kaivamista tunneleista, sillä mitkään geologiset prosessit eivät ole luolia muodostaneet. Osa tunneleista on niin tilavia, että ihmiset pystyvät kävelemään niiden sisällä vaikeuksitta; osa tunneleista on taas selvästi pienempiä, mikä viittaa vahvasti siihen, että niitä ovat kaivaneet monet, eri kokoiset lajit. Vaikka ei olekaan täyttä varmuutta mitkä kaikki eläimet luolia kaivoivat, niin laiskiaisista kyseessä lienevät ainakin Lestodon- ja Glossotherium-sukujen eläimet. Luolien seinissä on edelleen nähtävillä kynsien jälkiä, mutta kynnenjäljen yhdistäminen sukupuuttoon kuolleeseen lajiin on osoittautunut hankalaksi. Megatherium-jättiläiset on suljettu pois tunneleita kaivavien listalta, sillä tutkijat ovat päätelleet ettei niiden ruumiinrakenne soveltunut kaivamiseen.

Laiskiaisten sukulaisista vyötiäiset ovat innokkaita pesäonkaloiden kaivajia, ja toisinaan myös muurahaiskarhut saattavat kaivaa itselleen suojakolon. Laiskiaisten kaivamien tunneleiden merkitystä ei kuitenkaan tiedetä: pesäonkaloita ne eivät näytä olleen, sillä luolista ei ole löytynyt mitään pesintään viittaavaa tai esim. kuolleita eläinyksilöitä (vain yhdestä tunnelista on löydetty kuolleen laiskiaisen jäänteet, mutta sekin on jäänyt loukkuun luolan romahdettua). Ne ovat saattaneet toimia väliaikaisina suojapaikkoina, mutta luolan kaivaminen kallioon ei ole kovin tehokas keino saada suoja huonolta säältä. Toisaalta osa onkaloista ja tunneleista on niin laajoja, että niiden tekemiseen ja laajentamiseen on mennyt vuosikymmeniä ellei vuosisatoja, ja laiskiaiset ovat kaivelleet niitä sukupolvesta toiseen. Yksi hypoteesi onkin, että onkalot ovat olleet jonkinlaisia laiskiaisten lemmentunneleita, eli onkaloiden kaivaminen liittyisi lajien lisääntymiseen. Toistaiseksi voidaan vain arvailla tunnelien merkitystä, yksikään sukupuuttoon kuollut eläin ei enää ole meille vastausta antamassa. Pohjois-Amerikasta laiskiaisten kaivamia tunneleita ei ole löytytynyt. Joko pohjoisamerikkalaiset lajit eivät tunneleita kaivaneet, niitä ei ole vain osattu etsiä, tai tunnelit on kaivettu pehmeämpään maaperään ja ne ovat vuosituhansien myötä sortuneet. Jos laiskiaiset tosiaan kaivoivat tunneleita suojapaikoiksi tai pesiksi, niin voisi olettaa että esim. Alaskassa ja Yukonissa esiintynyt jeffersoninlaiskiainen olisi sellaisia tarvinnut.

Sääli, ettei yksikään maalaiskiainen ei selvinnyt näihin päiviin saakka. Suurin osa maalaiskiaisista lienee ollut puoliavointen ympäristöjen lajeja, ja varsinkin Etelä-Amerikassa niiden kulta-aikaa saattoi olla jääkausiaika, jolloin tiheitä metsiä oli vähiten. Ilmasto- ja kasvillisuusmallinnuksia tehneet tutkijat esittävät, että Etelä-Amerikan jättiläislaiskiaisten elinympäristö kutistui selvästi nykyiselle holoseenikaudelle tultaessa. Viimeiset maalaiskiaiset hävisivät Amerikan mantereelta pleistoseeni-holoseenikauden vaihteessa: Pohjois-Amerikasta maalaiskiaiset näyttävät hävinneen noin 11.000 radiohiilivuotta (vastaa noin 13.000 kalenterivuotta) sitten, ja Etelä-Amerikasta hieman tämän jälkeen. Etelä-Amerikan eteläkärjessä, Patagoniassa, Mylodon-suvun laiskiaisten sukupuutto vaikuttaisi tapahtuneen noin 12.000 vuotta takaperin; tuolloin alueelta tiedetään jo merkkejä ihmisasutuksesta. Huomattavasti nuoremmaksikin väitettyjä ajoituksia maalaiskiaisten fossiileista on olemassa, mutta ne ajoitukset eivät ole yleisesti hyväksyttyjä. Etelä-Amerikan lajiston sukupuuttojen ajankohta on vielä hieman arvoitus, koska ajoituksia on toistaiseksi niukasti. Todennäköisesti Amerikan mantereella Patagonia oli kuitenkin viimeisiä paikkoja, missä maalaiskiaisia esiintyi.

Maalaiskiaiset hävisivät melko pian sen jälkeen, kun ihminen saapui Amerikkaan. Vaikka ihmisiä ja maalaiskiaisia esiintyi jonkin aikaa samoilla alueilla, niin ihmiset ovat ainakin osasyyllisiä laiskiaisten sukupuuttoon. Hitaasti liikkuvina eläiminä ne olivat helposti saavutettavaa saalista avoimessa maastossa, vaikka tonnien painoisen vahvan eläimen tappaminen ei ollut helppo tehtävä. Varsinkin arkeologit tuntuvat epäilevän ihmisen osuutta suurten eläinten sukupuuttoon, sillä vain harvoissa fossiileissa on ihmisten aiheuttamia vammoja. Ilmastolla lienee ollut osansa laiskiaisten katoamisessa, ja nykyisin moni tutkijoista on sitä mieltä että megafaunan häviäminen oli ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutusta.

Ilmaston merkitys asettuu kuitenkin kyseenalaiseksi, kun tarkastellaan Isojen Antillien saaria, missä maalaiskiaisia eli tuhansia vuosia kauemmin kuin mantereella. Esim. Kuubasta ja Hispaniolasta maalaiskiaiset hävisivät vain noin 5000 vuotta sitten; ne eivät varsinaisesti olleet jättiläisiä, mutta saarilla harvoin kovin suuria eläimiä. Maalaiskiaisten katoaminen Isoilta Antilleilta tapahtui vasta sen jälkeen kun ihminen saapui saarille. Tässäkin tapauksessa jäljet näyttävät johtavan sylttytehtaalle. Ilmastoselitys ontuu pahasti, jos laiskiaiset hävisivät ensin mantereilta, missä niillä oli mahdollisuus siirtyä muuttuvien ilmastovyöhykkeiden mukana, mutta säilyivät rajallisilla saarilla. Eikä pidä unohtaa, että maalaiskiaiset oli miljoonia vuosia vanha eläinryhmä, joka selvisi lukuisista ilmaston vaihteluista ja pleistoseenikauden jääkausiajasta.

Muistona laiskoista jättiläisistä on jäljellä enää Etelä-Amerikan tunnelit, sekä metrien korkeuksiin kohoavat laiskiaisten luurangot (tai luurankojen kopiot) maailman luonnontieteellisissä museoissa.

(Tähän oli tarkoitus laittaa oma valokuva Megatheriumin luurangosta Skotlannin kansallismuseossa, mutta kuvan laatu onkin sen verran heikko että lukijan pitää tyytyä vaikka tähän nettikuvaan)

Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Geneettinen puhtaus, onko sellaista oikeasti?

Geneettinen puhtaus uhanalaisten lajien suojelussa nähdään tärkeäksi tekijäksi. Kun lajeja palautetaan luontoon, tulisi niiden olla geneettisesti puhtaita lajinsa edustajia. Puhtaudesta on väännetty kättä Suomessa mm. kiljuhanhen osalta, ja riita on käynyt aina korkeimmassa hallinto-oikeudessa saakka. Geneettinen puhtaus näyttää olevan tärkeä tekijä myös susien suojelussa, kun salametsästäjät vetosivat oikeudessa ampuneensa vain koiran ja suden risteymiä, jotka ovat lainsuojattomia. Maailmalla geneettinen puhtaus tulee ilmi monien uhanalaisten lajien osalta; asiaa on puitu mm. kaksikyttyräisten kamelien, biisonien, bantengien ja monien muiden lajien yhteydessä.

Kieltämättä geneettisesti puhtaan luonnonkannan käyttö luonnonsuojelussa on monessa yhteydessä perusteltua. On tietenkin järkevämpää pyrkiä palauttamaan luontoon mahdollisimman alkuperäisiä eläinyksilöitä, kuin kotieläinten kanssa risteytyneitä kantoja. Toisaalta geneetinen puhtaus tai alkuperäiskanta on monesti pelkkä ihmisen määritelmä, joka kertoo enemmän arvottajasta kuin kohteesta. Luonnossa asiat ovat harvoin mustavalkoisia, eivätkä helposti sovi ihmisen määrittelemiin muotteihin. Esim. Euroopan suurin maaeläin visentti onkin itse asiassa kahden lajin – pleistoseenikauden arovisentin ja alkuhärän – hybridi. Visentti sai alkunsa, kun arovisenttisonni harjoitti lajien välistä ystävyyttä alkuhärkälehmän kanssa. Millainen on siis puhdas visentti? Jos visentti saisi alkunsa nyt, risteymät teurastettaisiin säälimättä. Onneksi tästä hybridistä on kulunut aikaa jo kymmeniä tuhansia vuosia…

Geenitekniikan yleistyminen ja käytön helpottuminen tuo väistämättä eteen samanlaisia ongelmia. Viime viikolla uutisoitiin, että mongolianvillihevosen (vanhalta nimeltään przewalskinhevonen) geneettiset juuret ovatkin villiintyneissä kesyhevosissa. Viimeisenä aitona villihevosena pidetty mongolianvillihevonen menetti kerralla villihevosen statuksensa – onko laji siis vähemmän arvokas? Ei taatusti, onhan kyseessä edelleen perimältään täysin poikkeuksellinen laji. Uunituore tutkimus kertoo, että norsut ne vasta ovat harrastaneet lajien välisiä suhteita, ja risteytyminen eri lajien välillä on ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Geenitekniikka piirtää uusiksi paitsi lajien välisiä suhteita, myös lajien välisiä rajoja. Ajatuksen puhtaista kannoista voisi kääntää jopa päälaelleen: lajien väliset risteymät on mahdollista nähdä ongelman sijasta evoluutiota edistävänä voimana, lajien välillä tapahtuvana geenivirtana.

Nykyihminen itse on oiva esimerkki tähän aihepiiriin. Eurooppalaisten perimässä on  2 % neandertalinihmisen geenejä, ja Itä-Aasiassa prosenttiluku voi olla vielä vähän korkeampi. Malanesialaisten perimästä vieläkin suurempi osuus on peräisin mystisiltä denisovanihmisiltä, joista on toistaiseksi vain löytynyt muutamia luita mutta erittäin hyvin säilynyttä DNA:ta. Lisäksi nykyihmisen perimässä saattaa edelleen piillä geenejä toistaiseksi tuntemattomasta ihmislajista tai -rodusta. Itsemme kohdalla emme edes mieti geneettistä kelvottomuutta, vaan entisaikojen risteymät on otettu vastaan enemmänkin mielikuvitusta kutkuttavana faktana ihmisen historiasta.

Kun valmistellaan eläinten palautuksia tai siirtoja, pitäisi geneettisten seikkojen rinnalla miettiä yhtä lailla eläinten roolia ekosysteemissä. Myös muut kuin puhdasrotuiset eläimet voivat täyttää tyhjänä olevan ekologisen lokeron, ja parantaa ekosysteemin toimintaa. On täysin mahdollista että ruohomaiden ja arojen monimuotoisuus säilyy vain laiduntamalla, ja laiduntajien puuttuminen on johtanut ekosysteemin köyhtymiseen. Tieteellinen väittely asiasta on jatkunut jo pitkään; osa tutkijoista liputtaa vahvasti isojen eläinten merkityksen puolesta (esim. tässä on uunituore artikkeli aiheesta).Jokaisen luonnonsuojelutyötä tekevät tulee ainakin välillä pohtia, millaista luontoa meidän tulee suojella? Jos isot eläimet ovat tärkeä osa luonnon monimuotoisuutta, ei nykytilan museoiminen ja geneettisesti puhtaat eläinyksilöt voi olla ainut oikea tapa turvata monimuotoisuutta.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi