Hakkuut kasvavat, ja kestävä hakkuutaso ylitetään monessa maakunnassa

Alkuvuodesta kirjoitin, kuinka vuonna 2016 kestävä hakkuutaso saavutettiin tai ylitettiin jo viidessä maakunnassa. Tänään LUKE julkaisi tiedotteen viime vuodesta: hakkuut ovat edelleen kasvaneet pari prosenttia. Tiedotteen innoittamana kaivoin tarkemmat luvut Luken tilastotietokannasta.

Kestävä teollisuuspuun (tukki ja kuitupuu, ei energiapuu) hakkuutaso Suomessa  ajalle 2011-2020 on arvioitu olevan 74,9 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Viime vuonna hakattiin noin 62,7 miljoonaa kuutiometriä. Kokonaisuus ei ehkä (vielä) näytä pahalta, mutta neljässä maakunnassa hakkuut ovat jo maksimissa: Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa kestävä hakkuutaso on ylitetty, ja Kanta-Hämeessä ollaan juuri maksitasolla. Yli 90 % hakkuukapasiteetista on käytössä Päijät-Hämeessä, Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa.

Kaakonkulman maakunnissa hakkuut ovat olleet jo vuosia järjettömällä tasolla. Sen sijaan Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa on syytä olla huolissaan; uudet ja suunnitellut tehtaat tulevat vain lisäämään puun tarvetta.

Hakkuut_2016-2017.png

Arvioitu kestävä teollisuuspuun hakkuutaso 2011-2020 ja teollisuuspuun hakkuut vuosina 2016 ja 2017. Lähde: Luken tilastotietokanta.

 

Kestävän hakkuutason ylittäminen tarkoittaa, että pitkällä tähtäimelle puusto keski-ikä laskee, ja hakattavan puun määrä pienenee. Kyseessä on siis puhtaasti taloudellinen kestävyys, eikä taso kerro mitään luonnon monimuotoisuudesta; luonnon kannalta kestävä hakkuutaso on jo aikaa sitten ylitetty, mistä kertoo mm. uhanalaisten metsälajien ja luontotyyppien määrä.

Tilanne ei vaikuta ollenkaan hyvältä, kun huomioidaan tavoitteet lisätä hakkuita vielä lähes 15 %. Tulevina vuosina kestävä taso tullaan ylittämään yhä useammassa maakunnassa. Lisäksi näyttää siltä, että puuteollisuuden jalostusaste on entisestään laskussa, kun yhä suurempi osa puusta viedään jalostamattomana selluna ulkomaille.

Lisähakkuiden ja uusien tehtaiden hyöty kansantaloudelle näyttää melko köykäiseltä; suurin arvonnousu tapahtuu ulkomailla, mutta haitat mm. luonnon monimuotoisuudelle ja vesistöille säilyvät kotimaassa. Lisääntyvät hakkuut tarkoittavat pienempää hiilinielua, ja pahimmillaan Suomi saattaa joutua ostamaan päästöoikeuksia ulkomailta — Kiinalaisten WC-paperin takia.

Näinkö tämän piti mennä, vai olisiko aika vaatia muutosta?

Mainokset
Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Avohakkuut historiaan

Luontojärjestöt käynnistivät viime viikolla Avohakkuut historiaan -kampanjan ja kansalaisaloitteen. Tätä kirjoittaessa kansalaisaloite on kerännyt jo yli 22.000 allekirjoittajaa. Aloitteen kirjoittajien määrä on viime päivinä hiipunut, mutta todennäköisesti aloite saavuttaa 50.000 rajan, jolloin aloite tulee ottaa eduskunnan käsittelyyn.

Kansalaisaloitteen tarkoituksena on kieltää avohakkuut valtion omistamilla mailla. Valtion maita hallinnoiva Metsähallitus ilmoitti heti perään, että avoin keskustelu metsien hoidosta on tärkeää; rivien välistä voi tietenkin lukea että aloitetta vastustetaan. Luonnollisesti aloitetta vastustavat myös mm. Metsäteollisuus ry, Suomen metsäyhdistys sekä MTK (joko suoraan tiedotteissa tai toimihenkilöinä Twitterissä), vaikka aloitteella ei tavoitella rajoituksia yksityismaille.

En itsekään usko täydellisen avohakkuukiellon toimivuuteen tai järkevyyteen. Jatkuva kasvatusta tai peitteistä metsätaloutta ei tule pitää ihmelääkkeenä, joka pelastaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Sillä on varmasti positiivisia vaikutuksia monimuotoisuuteen, esim. jo sitä kautta että ”tarve” kaivaa ojia vähenee. Mutta samalla on syytä huomata, että avohakkuita puolustetaan mitä kummallisimmin väittein: esim. kasvitieteilijä ja tietokirjailija Seppo Vuokko rientää aina muistuttamaan, miten nykyisen kaltainen metsätalous on niin luonnonmukaista.

Tässä kirjoituksessa heitän joitain pohdittavia ajatuksia, onko avohakkuiden puolustajat ajatelleet asiaa aivan loppuun saakka, ja ovatko väitteet loogisesti perusteltuja.

1. Avohakkuut jäljittelevät metsien luontaista uudistumista

Tämä on ehkä useimmin kuultu väite. Väitteen mukaan luontaisesti metsät uudistuisivat jonkinlaisen katastrofin – metsäpalon tai myrskyn – seurauksena. Totuus on kuitenkin paljon tarua ihmeellisempää. Suomessa puita tappavat latvapalot ovat hyvin harvinaisia, ja yleensä metsäpalot ovat yleensä vain pintakasvillisuuden kuloja. Isot puut – varsinkin männyt – kestävät pintapaloja erittäin hyvin. Palot myös keskittyvät kuiville paikoille, ja mitä rehevämpään tai kosteampaan metsätyyppiin mennään, palojen määrä vähenee. Soistuneet metsät palavat tuskin koskaan. Metsäpaloja on ollut tänä keväänä runsaasti, mutta huvittavaa kyllä, uutiskatsauksen perusteella metsäpalot näyttävät tapahtuneen lähinnä hakkuualoilla tai taimikoissa (esim. 1, esim. 2, esim. 3, esim. 4). Nykykäsityksen mukaan metsäpalojen yleisyyttä onkin huomattavasti liioiteltu, ja varsinkin kuusikoissa palot ovat olleet harvinaisia. Lisäksi viimeisten parin sadan vuoden aikana tapahtuneet metsäpalot ovat suurelta osin ihmistoiminnan (esim. kaskenpolton) aiheuttamia, joten vertailu luontaiseen tilanteeseen on hankalaa.

Suuria myrskyjä taas on vieläkin harvemmassa kuin metsäpaloja, eivätkä myrskytuhot juuri koskaan ole totaalisia: esim. vuoden 2010 Asta-myrky teki isot mutta vaihtelevat tuhot: pahimmillakin alueilla puita jäi runsaasti pystyyn. Metsä voi siis uudistua totaalisen tuhon kautta, mutta yhtä lailla pienaukkodynamiikan avulla: ison kuolleen puun jättämään aukkoon kasvaa uutta sukupolvea. Yksi merkittävä ero avohakkuilla on luontaiseen metsätuhoon: avohakkuissa kaikki puu viedään tehtaalla. Luonnontuhossa kuollut puu jäisi niille sijoilleen; lajiston kannalta ero on aika merkittävä.

2. Avohakkuut lisäävät luonnon monimuotoisuutta

Tätäkin väitettä kuulee yleisesti, ja siihen voi vastata vain yhdellä tavalla: kysymällä, että mitkä uhanalaiset lajit vaativat avohakkuita? Eivät mitkään, on oikea vastaus. Avohakkuista kieltämättä hyötyvät mm. monet kasvit, hyönteiset ja linnut. Kyseessä ovat kuitenkin lajit, jotka eivät ole harvinaisia tai eivät ainakaan uhanalaisia. Itse asiassa avointen alueiden lajisto on köyhtynyt nimenomaan metsätalouden takia. Luontaisesti Suomessa olisi paljon aukeita alueita esim. linnulle; avoimia ja harvapuustoisia soita sekä soiden reunoja, paahdealueita tai kallioisia ”joutomaita” – eli ympäristöjä jotka metsätalous on pyrkinyt vuosikymmeniä hävittämään. Metsätalouden seurauksena Suomen metsät ovat myöskin tihentyneet, mistä tehometsätalouden puolustajat usein muistuttavat. Argumentti luonnon monimuotoisuuden lisääntymisestä onkin vähän kuin omaan jalkaan ampuisi: avohakkuut korkeintaan korvaavat joitakin niistä ympäristöistä, jotka metsätalous on hävittänyt.  Seppo Vuokon mukaan mustikka hyötyy avohakkuista. Jännä juttu kun mustikan määrä pudonnut puoleen 50-luvulta… Maatalousympäristöjen lajisto on sitten oma luku sinänsä. Avohakkuu on kuitenkin aika huono korvike niitylle.

Kun huomioidaan väite numero yksi, olettamus avohakkuiden monimuotoisuushyödystä on entistäkin epäloogisempi. Jos kerran luontaiset häiriöt uudistavat metsiä, niin tokihan sitä tapahtuisi ilman avohakkuita? Vaikka avohakkuut kiellettäisiin, niin eikö aukkoja joka tapauksessa pitäisi syntyä metsäpalojen ja myrskyjen seurauksena? Niinpä huoli avohakkuista luonnon monimuotoisuuden turvaajana onkin aivan turha.

3. Jatkuvassa kasvatuksessa ei synny lehtipuustoa

Tämänkin väitteen olen kuullut. On totta että kuusi uudistuu jatkuvassa kasvatuksessa helpoiten, mutta kyllä aukkoisissa metsissä näkee aivan yleisesti myös männyn ja lehtipuiden taimia. Väitteen esittäjä on vähän kuin se raamatun mies, joka näkee roskan veljen silmässä, mutta ei näe hirttä omassa silmässä. Nimenomaan nykyisen kaltainen metsätalous johtaa lehtipuun vähenemiseen, koska taimikon raivauksista lähtien valtaosa lehtipuista poistetaan joka käsittelyssä. On täysin normaalia, että kasvatusmetsän harvennuksissa viimeisetkin lehtipuut kaadetaan, jolloin jäljelle jää puhdas havupuumetsä (kannattaa tarkkailla harvennusmetsiköiden lehtipuun määrää). Jos lehtipuusta oltaisiin oikeasti huolissaan, pitäisi keskittyä ennen kaikkea nykysiin metsätalouskäytäntöihin, sillä jatkuva kasvatus on vielä täysin marginaalipuuhaa.

Ja sekapuustoisuus on nimenomaan yksi luonnonkaltaisen metsän keskeinen rakennepiirre. Luonnonmetsän, ei talousmetsän.

4. Jatkuvassa kasvatuksessa juurikääpä on ongelma

Väitteen mukaan jatkuvassa kasvatuksessa puustoon tulee koneiden jäljiltä vaurioita, jotka lisäävät juurikäävän riskiä. Avohakkuukierrossa juurikääpä torjutaan hakkaamalla metsä aukeaksi ja vaihtamalla puulajia, tai esim. torjunta-ainekäsittelyllä. Huolessa saattaa olla perää, tai sitten ei. Juurikääpä on toki metsätalouden ongelma jo nyt ja kääpä selviää hakkuuaukkojen kannoissa pitkään, joten välttämättä jatkuva kasvatus ei juurikääpäongelmaa pahentaisi. Asiasta ei ole tutkimustietoa, joten tällä hetkellä voi vain arvailla. Tietenkin kantojen käsittelyn kasvinsuojeluaineella voi tehdä myös jatkuvassa kasvatuksessa.

5. Jatkuvassa kasvatuksessa menetetään taimien jalostushyöty

Istutustaimia on jalostettu pitkään, ja ne kasvavat luonnontaimia nopeammin. Kun jatkuvassa kasvatuksessa ideana on metsikön luontainen taimettuminen, niin väitteen mukaan jalostushyöty menetetään. Tämä on ehkä vähän outo olettamus: ensinnäkin mikä estää käyttämästä myös jalostettuja taimia jatkuvan kasvatuksen metsässä luonnontaimien lisänä? Ja vaikka jalostetut taimet kasvavat nopeammin, ei se tarkoita että puuta syntyy enemmän. Metsän kasvu on pitkä prosessi, ja puiden lihoaminen ja tuloksen syntyminen alkaa todella vasta 30 vuoden kieppeillä. Metsästä saatavaan puun määrään vaikuttaa moni muukin asia kuin taimen kasvunopeus.

6. Harsintahakkuut (eli jatkuva kasvatus) pilaavat puuston perimän, kun hakataan aina vain suurimpia puita

Tämä väite tekisi mieli ohittaa vain hymähdyksellä, sillä se on hämmästyttävän typerä. Toivoisin, että sen esittäminen jo lopetettaisiin. Henkilöllä täytyy olla todella kummallinen ajatusjuoksu, jos kaikkien puiden avohakkaaminen (ja viljelytaimien istuttaminen) on geneettisesti hyväksi, ja kun vain osa hakataan, on se huono juttu. Jatkuvassa kasvatuksessa poistetaan suurimpia eli vanhimpia puita. Ne ovat ehtineet siementää runsaasti, ja nuoret puut ovat todennäköisesti juuri näiden vanhojen jälkeläisiä.

7. Jatkuva kasvatus tuottaa vähemmän kuin avohakkuut

Esim. Metsäyhdistyksen artikkelissa kerrotaan, että avohakkuut tuottavat enemmän puuta ja jatkuvassa kasvatuksessa kustannukset voivat olla isommat, mm. koska sama hakkuukertymä pitää hankkia laajemmalta alalta. Toisaalta samaan aikaan esitetään, että avohakkuut suosivat teollisuutta mutta eivät metsänomistajia. Jatkuvan kasvatuksen kustannusten sanotaan taas olevan pienemmät, kun taimien istutus ja maanpinnan muokkaus jäävät pois. En tiedä mikä on totuus, mutta kun samaan aikaan esitetään täysin päinvastaisia väitteitä, on hyvinkin mahdollista että totuus löytyy jostain väliltä: puuntuoton kannalta hakkuutavoilla ei ole merkittävää eroa.

8. Suomessa on maailman paras metsätalous, ja jos Suomessa hakataan vähemmän, jossain muualla hakataan enemmän.

Tämä väite on samaa sarjaa kuin mikä tahansa ”Suomi on maailman paras…” -hehkutuksista, joita riittää. Mitään faktaa Suomen metsätalouden suhteesta muihin maihin ei koskaan esitetä, koska sellaista tuskin on. Suomessa toimii varmasti yksi maailman tehokkaimpia metsätalouskoneistoja. Se on kuitenkin eri asia kuin ekologisessa mielessä paras. Kyseessä on siis uskon asia, puhdasta lobbausta ja mielipidevaikuttamista. Ja vaikka Suomessa olisikin paras metsätalous, paljon on vielä tehtävää: siitä kertovat mm. sadat uhanalaiset metsälajit.

Entä jos Suomessa hakattaisiin vähemmän, siirtyisivätkö hakkuut vain muualle? En tiedä. Toisaalta maailman metsäkadon suurin syy on viljelymaan raivaaminen ja erinäisten plantaasien perustaminen. Tähän kehitykseen Suomen hakkuilla tuskin on mitään vaikutusta. Eikä suomalainen puu edes välttämättä kilpaile trooppisten puulajien kanssa. Ja yhtä lailla Suomen tulee huolehtia metsäluonnon monimuotoisuudesta; Suomen rooli maailmantaloudessa ei voi olla sellun tuottaminen ulkomaille.

9. Kiellot ovat pahasta, maanomistaja tietää mikä on hänelle sopivin käsittelytapa

Suurin osa maanomistajista on täysin amatöörejä metsäasioissa. Kun asiantuntijat eivät pääse yksimielisyyteen siitä mikä on metsille parasta, kuinka maanomistaja voisi ”tietää” mikä on hyväksi juuri hänelle? Tosiasiassa valtaosa maanomistajista tekee juuri niin kuin metsäammattilainen neuvoo, tai kuten on aina ennenkin tehty. Koska moni metsäammattilainen ei edelleenkään hyväksy jatkuvaa kasvatusta, eivät heidän asiakkaansa tule sitä ”valitsemaan”. Lisäksi metsäammattilaisilla on omat tavoitteensa, esim. saada mahdollisimman paljon puuta tehtaalle tai myydä muuta palvelua. He eivät välttämättä ajattele maanomistajan etua, ja pahimmassa tapauksessa pimittävät tietoa.

Ja jos kerran jokainen maanomistaja tietää mikä on hänelle sopivinta, niin mihin niitä metsäneuvojia sitten tarvitaan?

IMG_3088.jpg

En usko hetkeäkään, että kansalaisaloite menisi läpi. Se on jo nyt ollut hyvä muistutus, että avohakkuille on vaihtoehtoja, ja iso joukko kansalaisia ei hyväksy nykytilannetta. Itse olisin tyyvyväinen, jos aloite poikisi edes yhden laajamittaisen, pitkän aikavälin kokeilun; esim. avohakkuut lopetetaan kokonaan valtion metsissä yhden kunnan alueella, tai jokin muu suuri maanomistaja lähtisi toteuttamaan kokonaan jatkuvaa kasvatusta. Jo se olisi suuri voitto.

Avohakkuita puolustetaan osittain puhtaasti ideologisin perustein, mutta monella on mitä ilmeisemmin aitoa. Laajamittaisessa kokeessa saataisiin faktatietoa niin jatkuvan kasvatuksen toimivuudesta kuin tuotosta. Tutkittu tieto on ainut keino vakuuttaa suurin osa epäilijöistä; kaikki eivät tietenkään vakuutu mitenkään.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Pedoilla punkkeja vastaan

Viime vuosina on uutisoitu, että punkkien eli puutiaisten määrä on jatkuvasti kasvanut. Kyseessä näyttäisi olevan yleismaailmallinen ilmiö, sillä samaa on raportoitu niin Euroopasta kuin Pohjois-Amerikasta. Punkit ovat paitsi inhottavia, niin myös potentiaalisesti vaarallisia: punkit mm. levittävät borrelioosia eli Lymen tautia sekä puutiaisaivokuumetta. Molemmat ovat hoitamattomana vakavia tauteja, ja ilmeisesti niiden esiintymisalue Suomessa on laajenemassa puutiaisten runsastuessa. Lisäksi uusia puutiaisten levittämiä tauteja on saapumassa myös Manner-Suomeen. Puutiaisaivokuumetta vastaan on rokote, mutta borrelioosi on hankalasti hoidettava bakteeritauti.

Puutiaisten runsastumiseen on useita syitä. Ilmeisesti ilmaston lämpeneminen ja lauhtuvat talvet helpottavat punkkien selviämistä talvesta. Myös hirvieläinten runsastumisesta on ollut selvästi hyötyä punkeille. Mahdollisesti punkkeja avittavat myös ihmisten matkassa kulkevat lemmikkieläimet. Ehkä punkkien suhteen viime vuosikymmenet on kuitenkin eletty epänormaalin hyvää aikaa; voi olla että punkkien määrä oli viime vuosisadan alkupuolella huomattavasti isompi kun karja laidunsi yleisesti metsissä. On pohdittu, että Aleksis Kiven kuolema vain 38 vuotiaana saattoi olla borrelioosin aiheuttama (se lienee todennäköisempi kuin ”loukattu kirjailijakunnia”).

Punkkien elinkierto on jossain määrin monimutkainen. Punkki tarvitsee kaksi veriateriaa aikuistuakseen ja naaras kolmannen lisääntymiseen. Ensimmäisen kesän punkki viettää pienenä, vain millin kokoisena toukkana, joka useimmiten tarttuu jyrsijöihin. Veriaterian saatuaan toukka kasvaa parin millin kokoiseksi nymfiksi, joka tarvitsee jälleen verta kasvaakseen aikuiseksi punkiksi. Nymfi uhriksi valikoituu useimmiten pienet nisäkkäät kuten jänikset, mutta nymfi voi tulla myös ihmisen iholle. Punkeille on kärsivällisyyttä odottaa tilaisuuttaan: ne saattavat elää kaksikin kesää ilman veriateriaa. Useimmiten ihmiseen tarttuvat aikuiset punkit, jotka kiipeävät ruohoihin ja varvikkoon odottamaan ohi kulkevaa nisäkästä.

Punkkien määrää saattaa olla hankalaa rajoittaa. Luonnollisesti hirvieläinten väheneminen voi olla ratkaisu, mutta monilla alueilla niin Suomessa kuin etelämpänä Euroopassa eri kokoisia, punkkien isännäksi sopiviä nisäkkäitä on hyvin runsaasti. Tosin tutkimuksissa on ristiriitaisia tuloksia: välttämättä punkkien määrä ei korreloi hirvieläinten määrän kanssa. Lisäksi punkkeja näyttää esiintyvän myös alueilla missä isoja nisäkkäitä on vähän, kuten kaupungeissa (kukapa ei olisi nyppinyt punkkeja kaupunkikissoista- ja koirista).

Hollantilaistutkijoiden mukaan pedot saattaisivat olla ratkaisu punkkien levittämien tautien torjunnassa. Ensimmäisen veriateriansa punkkien esiasteet saavat yleensä jyrsijöistä. Pienpedot — kuten ketut ja näätäeläimet — rajoittavat jonkin verran jyrsijöiden määrää, mutta tutkijoiden mukaan petojen vaikutus punkkeihin oli selvästi merkittävämpi. Tutkijat arvelevat, että petojen läsnäolo tekee jyrsijöistä varovaisempia ja muuttaa niiden käyttäytymistä: ne liikkuvat vähemmän ja törmäävät punkkien toukkiin harvemmin. On myös mahdollisesti että pedot saalistavat todennäköisimmin eniten liikkuvia jyrsijöitä, ja sitä kautta vähentävät punkkien määrää. Tutkijoiden mukaan heidän työnsä on tiettävästi ensimmäinen, jossa petojen yhteys punkkien torjuntaan osoitetaan kokeellisesti.

Niin pienet kuin suuret pedot, lentävät ja nelijalkaiset, ovat olleet vihan kohteena jo pitkään, ja varsinkin suurpetojen määrä maailmassa on ollut rajussa laskussa. Petojen merkittävä rooli ekosysteemeissä aletaan kuitenkin tunnustaa yhä laajemmin. Susien palauttaminen Yellowstonen kansallispuistoon lienee kuuluisin tarina suurpetojen positiivisesta roolista, mutta samankaltaisia esimerkkejä löytyy paljon muitakin (niistä voi lukea esim. tästä Science-lehden pdf-artikkelista).

Ja jos pedoista saattaa olla hyötyä myös ihmisten terveydelle, alkaa petoviha näyttää yhä typerämmältä; junttimaiselta. Ilmeisesti petovihaan tarvitaan täydellistä ymmärtämättömyys luonnon kiertokulusta ja lainalaisuuksista.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Mikä vaivaa vesilintuja?

Viimeisetkin järvien jäät ovat Etelä- ja Keski-Suomessa sulaneet, ja vesilinnut ovat pääosin palanneet. Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinoima, valtaosin harrastajavoimin tehtävä vesilintulaskenta alkaa rannikolla huhti-toukokuun vaihteessa, ja sisämaassa viikkoa myöhemmin. Ilman harrastajien työpanosta tieto Suomen vesilinnustosta olisi aika hataralla pohjalla.

Vesilintuseurannan tulokset ovat karua luettavaa. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa vesilinnuilla ei näyttänyt olevan mitään hätää, on tilanne parissa vuosikymmenessä muuttunut radikaalisti. Monien lajien kanta on ollut jyrkässä laskussa: väheneminen on ollut erityisen voimakasta puna- ja tukkasotkalla, haapanalla, jouhisorsalla, heinätavilla ja nokikanalla, jotka kaikki ovat päätyneet vuosikymmenessä uhanalaisiksi lajeiksi. Myös mm. koskelot (varsinkin tukkakoskelo) ovat selvästi taantuneet. Vain sinisorsalla näyttää menevän hyvin, ja kanta on ollut hienoisessa kasvussa.

Mitään yhtä selittävää syytä ei lukuisien vesilintulajien romahdukseen voi antaa. Osittain muutokset saattavat johtua talvehtimisalueiden heikentyneestä tilanteesta, mutta kotoisat syyt lienevät merkittävämpiä. Yhdistävä tekijä näyttää olevan rehevät lintujärvet. Erityisesti rehevissä vesissä viihtyvät lajit ovat taantuneet. Sen sijaan monenlaiseen elinympäristöön sopeutuvat yleissorsat – esim. sinisorsa tai tavi – eivät näytä samalla tavoin kärsineen. Taantuminen näyttääkin johtuvan ennen kaikkea lintujen elinympäristöissä tapahtuneista muutoksista. Pääasiallinen syy näyttäisi olevan ylirehevöityminen, minkä seurauksena mm. särkikalat lisääntyvät ja avoimet vesialueet sekä luhdat umpeutuvat. Varsinkin särkikalojen kilpailu samasta ravinnosta (mm. pohjaeläimet) vesilintujen kanssa on ilmeisesti merkittävä tekijä. Rehevien vesien tilaa heikentää myös kiintoainekuormitus ja sitä kautta järvien madaltuminen. Myös järvien vesikasvillisuudessa on tapahtunut muutoksia, esim. haapanoille tärkeät järvikortekasvustot ovat selvästi vähentyneet. Samoin vesisammalet ovat runsastuneet, mikä haittaa mm. sukeltajasorsien ravinnonsaantia. Osa vesilintujen taantumisesta saattaa liittyä myös naurulokkien vähenemiseen ja lokkikolonioiden harvinaistumiseen ja kutistumiseen. Varsinkin sotkien pesimämenestys on vahvasti sidoksissa naurulokkeihin, jotka suojaavat muita lintuja käymällä ärhäkästi petojen päälle.

Osaltaan rehevien lintujärvien heikkeneminen on luontaista kehitystä. Monet arvokkasta lintukosteikoista – kuten esim. Parikkalan Siikalahti tai Forssan Koijärvi – ovat syntyneet järvenlaskun seurauksena. Järvien vedenpinnan lasku oli yleistä aina 1800-luvulta sotien jälkeiselle vuosikymmenelle saakka; tavoitteena oli useimmiten raivata lisää maata viljelykseen. Pinnanlaskun seurauksena syntyneet matalat järvet ovat suunnilleen 50-150 vuotta vanhoja, ja niiden kasvillisuuden luontainen sukkessio johtaa väistämättä järvien umpeenkasvuun ilman hoitotoimia. Osin kosteikkojen taantuminen liittyy myös maatalouden muutokseen; aiemmin monet rantaluhdat toimivat karjan laitumena, ja laidunnus ylläpiti kasvillisuuden avoimuutta ja esti pensoittumista.

Lintuvesien hoito on taas monesti hankalaa. Tehokkain hoitokeino olisi vedenpinnan nosto, mutta se yleensä törmää järveä ympäröivien maanomistajien vastustukseen. Kasvillisuuden niitosta tai tehokalastuksesta ei välttämättä ole hyötyä kuin muutaman vuoden. Ruoppaus on toimenpiteenä työläs ja kallis ja vaatii mm. sedimenttitutkimuksia. Kosteikkojen kunnostustarpeet ja kunnostusrästit ovat hyvin tiedossa, ja menetelmät selvillä. Vain rahoitus ja suunnittelua tekevät henkilöt puuttuvat. (lintuvesien kunnostukseen liittyviä esitelmiä voi katsoa tämän linkin takaa).

Omituista kyllä, monet voimakkaasti taantuneista vesilinnuista ovat edelleen riistalajeja: tukkasotka, punasotka, jouhisorsa, heinätavi ja nokikana on kaikki luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta siitä huolimatta niitä metsästetään vuosittain. Vaikka metsästys ei olekaan lajien uhanalaisuuden pääasiallinen syy, on epärehellistä väittää ettei sillä olisi haitallista vaikutusta. Taantuvalla lajilla kuolleisuus ylittää syntyvyyden, ja metsästys on yksi kuolleisuutta lisäävä tekijä – tekijä, joka olisi periaatteessa välittömästi poistettavissa laji rauhoittamalla. Toki rauhoitettuja lajeja ammutaan ”epähuomiossa” osana metsästystä, mutta lennossa olevien sorsalintujen tunnistamisen hankaluus ei voi olla mikään peruste olla laajentamatta rauhoitusta uusiin lajeihin.

Punasotkan kannankehitys 1994-2017

Punasotka on yksi pahiten taantuneista vesilinnuista Suomessa, ja onkin valittu BirdLife:n vuoden 2018 lajiksi, josta pyydetään kattavasti harrastajahavaintoja. Talvella eduskunnassa tehtiinkin esitys punasotkan, tukkasotkan ja jouhisorsan rauhoittamiseksi. Vähemmät yllättäen esitys ei saanut vastakaikua keskustalaiselta maa- ja metsätalousministeriltä. Ministerin vastaus on ympäripyöreää lupausta uusien kosteikkojen toimintamallien kehittämisestä. Puhetta ja lupauksia maailmaan mahtuu, sillä toteutuessaan keskustan ajama maakuntauudistus tulee entisestään vaikeuttamaan vesien hoitoa ja kosteikkojen kunnostamista, sillä maakuntauudistus hajottaa tehtäviä hoitavan henkilöstön ja vaikeuttaa rahoitusta ennestään. Konkreettisin ja erikoisin esitys löytyy ministerin vastauksen lopusta: metsästysasetusta esitetään muutettavaksi siten, että mm. haapanan, jouhisorsan, heinätavin, lapasorsan, punasotkan, tukkasotkan, isokoskelon, tukkakoskelon ja nokikanan metsästyksestä olisi tehtävä pakollinen saalisilmoitus!

Tämä lienee sitä erityistä suomalaista (tai keskustalaista) luontosuhdetta; sen sijaan että rauhoitetaan erittäin uhanalaiset lajit, lasketaan vuosittain kuinka monta niitä ammuttiin.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Vaikka metsävaratieto vapautuu, tiedot valtion maista ovat ikuisesti salaisia?

Maaliskuun alussa tapahtui pieni ihme: valtion metsäviranomaisen eli metsäkeskuksen metsävaratieto muuttui suurelta osin julkiseksi. Hivutustaistelu tämän valtion varoin hankitun aineiston julkisuudesta kesti pari vuosikymmentä; aiemmin metsävaratiedon tulkittiin olevan henkilötietoa ja sitä kautta ei-julkista. Tulkinta oli absurdi: samalla perusteella minkä tahansa paikkatiedon (joka on yhdistettävissä maanomistajaan) voisi katsoa olevan henkilötietoa. Metsäkeskuksen metsävaratietoa on maaliskuun alusta saakka voinut ladata Metsään.fi -verkkopalvelusta. Palveluun on ilmeisesti myös kehitteillä karttasovellus.

Metsävaratietojen julkisuus on tärkeää. Ensinnäkin se on osa avointa yhteiskuntaa: viranomaisen hallussa olevia dokumentteja tulee lähtökohtaisesti pitää julkisina, ellei jokin erityinen syy puolla niiden salaamista. Metsävaratietojen kohdalla tällaista syytä ei todellisuudessa ollut, sillä metsävaratietoon itsessään ei sisältynyt mitään henkilötietoa. Toiseksi metsävaratiedon ympärillä oleva kiista koski metsälain valvontaa — ennen kaikkea metsälain 10 §:n erityisen tärkeitä elinympäristöjä, jotka tulee metsien käsittelyssä turvava. Metsäkeskus, jonka tehtävänä on edistää metsätaloutta, on ollut huono ja haluton valvomaan metsälakia. Mutta koska aiemmin metsälain turvaamat elinympäristöt olivat ei-julkista tietoa, eivät esim. luontojärjestötkään pystyneet lakirikkomuksia toteamaan. Oikeusvaltion kannalta julkisuus on positiivinen asia. Maanomistajien etujärjestö MTK luonnollisesti vastusti tietojen avautumista. Tietenkin tietojen avautumisesta on apua myös metsäalan toimijoille, jotka voivat hyödyntää niin metsäkeskuksen puustotietoja kuin luontotietoja omassa toiminnassaan (toisaalta tämä saattaa johtaa vanhojen metsien lisähakkuisiin, minkä seurauksena metsäluonto köyhtyy entisestään).

Metsävaratietojen vanavedessä Suomen ympäristökeskus julkisti tänään Zonation-analyysit Suomen metsistä. Zonation on Helsingin yliopistossa kehitetty ohjelmisto mm. luonnonsuojelun suunnitteluun. Zonation-työkalun avulla voidaan arvottaa isoja alueita ennalta määrättyjen parametrien perusteella.   Suomen metsille on Zonationin avulla laskettu suojelupisteet, ja nämä tiedot ovat olleet viranomaisten käytössä jo useita vuosia. Koska analyyseissa keskeisessä osassa on ollut metsäkeskuksen metsävaratieto, eivät Zonation-analyysit ole olleet julkisia.

Zonationin toimintaperiaatetta en lähde tässä tarkemmin avaamaan, vaan siitä voi lukea vaikka Syken projektin loppuraportista. Analyysissa koko Suomi on jaettu noin hehtaarin soluihin, joille ohjelma laskaa suojelupisteen asteikolla 0…1; nollaa lähellä olevat solut ovat erittäin heikkoja, ja yli 0,9 pisteen saavat solut ovat erittäin hyviä. Pisteytyksessä ohjelma hyödyntää useita eri parametreja, joita ovat mm. metsän kasvupaikkatyyppi, puulajisto, puuston järeys, metsänhakkuut ja ojitukset. Kytkeytyvyys on Zonation-analyyseissä keskeinen kysymys; eli miten erillään olevat suojelualueet saataisiin tehokkaimmin kytkettyä toisiinsa.

Itse olen Zonation-työkalun suhteen hieman skeptinen. Se on kieltämättä tehokas keino arvottaa isoja alueita, mutta siinä on samalla ohjelman heikkous: se murskaa ison kasan dataa yhteen pistearvoon. Zonation-analyysien lopputulokseen vaikuttaa aineistojen laatu ja määrä; esim. metsävaratietoa on vain osasta metsätiloja, ja näiden ulkopuolisien alueiden arvo perustuu monilähde-VMI:n dataan, joka on selvästi heikompaa. Näin ollen lähekkäisten metsätilojen pisteet saattavat poiketa toisistaan huomattavasti pelkästään aineiston laadun seurauksena. Zonation vaatii myös käytettyjen muuttujien arvottamista etukäteen, jotta ohjelma tietää mitä tekijöitä ja minkä verran analyysissa painottaa. Tämä on jossain määrin subejktiivista asiantuntijatyötä, ja sitä kautta altista henkilöiden omille mieltymyksille. Zonation-analyysit myös vanhenevat nopeasti: periaatteessa jokaisen avohakkuun jälkeen analyysit pitäisi laskea uudelleen. Osittain Zonation tuottaa lähinnä ”nice to know” -tietoa, jolla ei loppujen lopuksi ole käytännön hyötyä. Luonnonsuojelussa tällä hetkellä vapaaehtoisuus on kova sana, ja se tarkoittaa sitä että välttämättä suojeluarvot ja -halukkuus eivät kohtaa. Zonation-analyyseissä on myös edelleen (minun nähdäkseni) selkeitä virheitä: jostain syystä analyysit tuppaavat antamaan korkeita pisteitä ojitetuille rämeille. Todellisuudessa nämä elinympäristöt ovat suojelumielessä kaikkein kurjimpia. (Veikkaan, että rämeiden korkeisiin pisteisiin vaikuttaa yhdistelmä: karu kasvupaikka, puuston ikä tai koko, ja lehtipuun esiintyminen)

Vaikka lopulta yksityismetsien osalta metsävaratieto ja Zonation-analyysit on saatu avoimiksi, yksi asia ei koskaan muutu: valtion metsämaiden tiedot ja Zonation-analyysit ovat edelleen salaisia. Tämä on täysin käsittämätöntä, mutta osoittaa Metsähallituksen Metsätalous Oy:n huomattavan suuren vallan maa- ja metsätalousministeriössä. On uskomaton ajatus, että on helpompaa saada tietoja yksityisten maanomistajien metsäalueista kuin yhteisesti omistetuista valtion maista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Metsähallitus ei halua alistaa hallinnoimiaan maita julkiseen tarkasteluun niiden sisältämistä suojeluarvoista. Virallisestihan Metsähallituksen mailla ei enää ole suojelun arvoisia kohteita (mikä ei ole lähelläkään totta), mutta julkinen Zonation-aineisto voisi osoittaa jotain muuta. Tämän takia julkistetussa aineistossa on valtion maiden kohdalla tyhjää.

Vielä on avoimuuden suhteen tehtävää. Metsähallituksen viimeinen linnake pitäisi saada murrettua.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Punaisen listan rinnalle vihreä lista?

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on arvioinut jo pitkään lajien uhanalaisuutta. Listaa uhanalaisista lajeista kutsutaan Punaiseksi listaksi, ja se on yksi luonnonsuojelun keskeisistä työvälineistä. IUCN lista on globaali, mutta periaatteessa samoilla kriteereillä voidaan arvioida myös paikallista uhanalaisuutta. Suomessa uhanalaisarvio laaditaan IUCN:n ohjeiden mukaan, ja lopputulosta kutsutaan Punaiseksi kirjaksi. Seuraava Suomen uhanalaisarvio on työn alla, ja valmistuu vuonna 2019. Uhanalaisuusarviota ja siihen liittyviä harhaluuloja on pyritty selventämään blogin aiemmassa kirjoituksessa.

Punainen lista on tärkeä työkalu mm. suojelupanoksia kohdennettaessa, mutta siitä kieltämättä jää negatiivinen kuva: punaiselle listalle päätyvät vain lajit, joilla menee huonosti. Punaisen listan lajit ovat lähes kaikki sellaisia, että niiden suojelutyössä on epäonnistuttu. Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten mitataan onnistumista. Äskettäin julkaistussa artikkelissa tutkijat esittävätkin Vihreän listan perustamista: vihreälle listalle pääsisivät lajit, joiden suojelutyössä on onnistuttu ja lajien populaatiot ovat elpyneet. Vihreä lista ei sinällään ole uusi ajatus, mutta Vihreän listaa ei ole voitu julkaista, koska yhteneväisiä kriteerejä ei ole ollut olemassa. Julkaistussa artikkelissa tutkijat ovat nyt ensimmäistä kertaa esittäneet kriteeristöä Vihreän listan lajien arvioimiseksi. Tarkemmin perusteista voi lukea esim. artikkelin käsikirjoituksesta (pdf-tiedosto).

Vihreän listan virallinen lanseeraaminen on vielä kaukana, ja ajatuksen kehittäminen vaatii vielä paljon työtä ja testaamista. Artikkeli onkin julkaistu nimenomaan keskustelua herättämään, työ on selvästi keskeneräinen. Työn lopullisena tavoitteena on saada Vihreä lista IUCN:n Punaisen listan rinnalle. Vihreän listan olisi selvästi tarpeellinen: ensinnäkin se kertoisi suojelutyön onnistumisista maailmassa, jossa biodiversiteetin tila on suurelta osin heikkenevä; esim. WWF:n elävän planeetan indeksi (Living planet Index) on laskemassa pahannäköistä mahalaskua. Positiivisia uutisia kaivataan kaiken negatiivisen rinnalle. Toisaalta Punaiseen listaan liittyy myös yksi merkittävä ongelma: nykyään lajit jotka suojelutoimien ansiosta elpyvät ja poistuvat Punaiselta listalta, tuntuvat jäävän oman onnensa nojaan. Vihreä lista voisi olla apuväline tähän epäkohtaan. Se kertoisi että elpyminen on tapahtunut suojelutoimien ansiosta, eikä Vihreän listan lajeja tule siinä suhteessa unohtaa.

Valitettavasti edelleen yksi ongelma on ratkaisematta. Jos lajeja aletaan suojella vasta kun ne ovat muuttuneet uhanalaisiksi, ollaan jo liian myöhässä. Tulevaisuudessa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota vielä yleisiin mutta taantuviin lajeihin, ennen kuin ne ajautuvat varsinaisesti uhanalaisiksi. Yksi esimerkki tällaisesta omituisesta tapauksesta on kotoinen liito-orava, joka vuonna 2015 poistui uhanalaisten lajien listalta vaikka on edelleen voimakkaasti taantuva.

Mutta vieläkin hullumpia asioita on nähty: Suomessa erittäin uhanalaiset punasotka, tukkasotka ja jouhisorsa ovat edelleen metsästettäviä lajeja. Lajien rauhoittamista vaadittiin viimeksi alkuvuonna, mutta maa- ja metsätalousministeriö vastasi tylysti ei. Tämä tapaus ansaitsisi ehkä peräti oman kirjoituksen.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Suomessa hakkuut ylittävät kestävän tason

Vuosi sitten keväällä kirjoitin blogissa, kuinka Suomen hakkuumäärät ovat menossa överkisi. Nyt sama asia on noussut esiin Metsälehden artikkelissa. Metsälehti uutisoi, että vuonna 2016 kestävä hakkuutaso ylitettiin jo viidessä maakunnassa: Kanta-Hämeessä, Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa. Pahin tilanne on juuri Kaakkois-Suomen (Kymenlaakso ja Etelä-Karjala) isojen tehtaiden ympäristössä, missä kestävä hakkuutaso ylitettiin liki 15 prosentilla. Tiedot perustuvat Luonnonvarakeskuksen (Luke) tilastoihin, jotka ovat jokaisen julkisesti selailtavissa.

Luonnonvarakeskuksen laskema kestävä hakkuutaso tarkoittaa kestävyyttä puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta;  ekologinen kestävyys Suomen metsätaloudessa on ylitetty jo vuosikymmeniä sitten. Tässä yhteydessä kestävyys tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon metsistä voi hakata puuta niin etteivät tulevaisuuden hakkuumahdollisuudet vaarannu. Kysymys on merkittävä jo metsätalouden tulevaisuuden kannalta: lyhytnäköiset, ylimitoitetut hakkuut johtavat metsien ikärakenteen nuorentumiseen, ja lopulta (parissa vuosikymmenessä) hakkuumahdollisuuksien romahtamiseen.

Tätä taustaa vasten metsäammattilaisten suhtautuminen on ihmeen välinpitämätöntä tai vähättelevää. Kestävän tason ylittävät hakkuut nähdään jonkinlaisena väliaikaisena tilanteena, joka muutaman vuoden päästä loppuu ja hakkuut palautuvat kestävälle, normaalille tasolle. Samalla jaksetaan muistuttaa hakkuusäästöistä, kun aiempina vuosina hakkuut eivät ole olleet aivan maksimitasolla.

Tosiasiassa vuoden 2016 hakkuumäärä on uusi normaali, sillä se on seurausta metsäteollisuuden investoinneista ja valtakunnallisesta tavoitteesta lisätä puun käyttöä. Vuonna 2016 runkopuun hakkuumäärä saavutti uuden ennätyksen, noin 70 miljoonaa kuutiometriä.  Kansallisen metsästrategian (pdf tästä) mukaan runkopuun hakkuita on  tarkoitus lisätä 80 miljoonaan kuutioon vuoteen 2025 mennessä. Tämä tarkoittaa peräti 15 % lisäystä vuoden 2016 hakkuumäärään. Hiljalleen jokaisen olisi syytä pohtia, mihin lisääntyneet hakkuut aiotaan suunnata; ainakaan ne eivät enää voi kohdistua em. viiteen maakuntaan. Tulevaisuudessa kestävä hakkuutaso tullaan ylittämään yhä useammalla alueella.

Tässä on huomattava myös yksi asia: kyseisissä viidessä maakunnassa metsien hiilinielu on mennyttä (ja on täysin mahdollista, että metsät ovat muuttuneet hiilidioksidin lähteeksi). Suomi on jatkuvasti paukuttanut henkseleitään metsien hiilinielusta, ja kuinka hiilinielun takia Suomen tulisi selvitä ilmastotavoitteista helpommalla. Hiilinielut on Suomessa yleisesti ymmärretty virheellisesti tai vähintään yksinkertaistetusti, ja koko ajatus ilmastotavoitteiden saavuttamisesta metsien hakkuulla on ollut todellisuudesta vieraantunut, mutta nyt tuokin tekosyy on pakko alkaa unohtaa.

 


Vuoden 2017 metsätilastoja ei ole vielä julkaistu, mutta alustavasti mitään hakkuumäärän alenemaa ei ole nähtävillä. Aion kertoa vuoden 2017 tilanteen heti kun tilastot Luken tilastotietokantaan ilmaantuvat. Pahoin pelkään, ettei tilastoista löydy mitään hyvää.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti