Australia ennen ihmistä

Australia on kärvistellyt jo pari kuukautta ennätyshelteissä. Säätila toki vaihtelee luontaisesti, mutta nyt alkaa näyttää siltä että Australia on ensimmäisiä mantereita, mihin ilmastonmuutos tulee iskemään pahasti. Merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään, esim. lounais-Australia ja Perthin miljoonakaupunki kärsivät 2000-luvun alussa vuosia pahasta kuivuudesta. Ilmastoennusteet eivät lupaa Australialle ruusuista tulevaisuutta, vaan valtaosalle mannerta kohoavia lämpötiloja ja väheneviä sateita. Siitä huolimatta Australia on harvoja maita, jotka eivät ole valmiita juuri mihinkään ilmastotoimiin; erityisesti nykyinen hallitus näyttää keskeyttäneen kaikki ilmastotoimet.

Australiassa voikin olla edessä melkoinen mullistus vielä tämän vuosisadan aikana. Australia oli pitkään eliökunnan eräänlainen lintukoto, laaja manner joka oli eristynyt muusta maailmasta ja ihmissuvusta. Eristyksen seurauksena Australia säilytti omalaisen eläimistönsä: istukallisia nisäkkäitä Australiassa (ja läheisellä Uuden Guinean saarella) esiintyi vähän (vain lepakkoja ja jyrsijöitä), ja fauna koostui pussieläimistä, muutamasta primitiivisestä nokkaeläimestä sekä linnuista ja matelijoista. Australian kotoperäinen lajisto kehittyi vuosimiljoonien aikana monimuotoiseksi yhteisöksi.

Tänä päivänä Australia on tunnettu lähinnä kenguruista ja koalasta. Nykyisin Australian suurin maanisäkäs on punajättikenguru, mutta isokin kenguru-uros on vain ihmismiehen painoinen. Muiden mantereiden tavoin myös muinaisessa Australiassa esiintyi jättiläiskokoisia eläimiä. Mantereen suurin – ja samalla kaikkien aikojen suurin – pussieläin oli diprotodon, reilusti yli kaksitonniseksi kasvanut vompatin sukulainen. Diprotodon muistutti ehkä jossain määrin karvaista sarvikuonoa (ilman sarvea), ainakin ruumiinrakenne oli samalla tavoin jykevä. Laji oli kasvinsyöjä, jolla oli laaja levinneisyysalue. Ilmeisesti diprotodon oli norsujen tapaan laumaeläin, jossa lauman johtajana oli vanha naaras. Diprotodon-lajeja saattoi olla useampia, tai sitten lajin sisällä esiintyi huomattavaa kokovaihtelua. Diprodotonilla oli myös muutama sukulainen, jotka kuitenkin jäivät huomattavasti jättiä pienemmäksi. Zygomaturus oli kääpiövirtahevon kokoinen, ja ylöspäin suuntautuneiden sierainten perusteella sopeutunut vetisiin ympäristöihin.

Australiassa eli myös jättiläiskenguruita. Suurin Procoptodon-suvun laji (P. goliat) oli useita kertoja nykyisiä isoja kenguruita suurempi, ja painoa yksilöillä saattoi olla reilut 200 kiloa. Laji eleli Australian sisäosien kuivilla alueilla monien nykyisten kenguruiden tavoin. Suuren koon lisäksi lajin kuono oli tylppä, ja Procoptodon-suvun kenguruita onkin kutsuttu lyhytkuonokenguruiksi.

Oikeastaan hyvin monista Australian nykyeläimistä löytyi jättikokoinen vastine: siinä missä nykyiset vompatit ovat muutaman kymmenen kilon lylleröitä, olivat Phascolonut-suvun jättiläisvompatit kymmenen kertaa suurempia. Koalastakin löytyi hieman suurikokoisempi versio; jättiläiskoala-nimitys on lajille kuitenkin liioittelua, sillä isompikin koala jäi pääosin vain 10-15 kilon kokoiseksi (eikä siis kuulunut varsinaiseen megafaunaan). Aiemmin spekuloitiin että koalat olisivat samaa lajia, ja nykyinen koala olisi vain kutistinut versio pleistoseenikauden esi-isistään. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin kaksi eri lajia, jotka elivät samaan aikaan samoilla alueilla.

Australiassa ei tietenkään elänyt vain rauhallisia kasvinsyöjiä, vaan ekosysteemiin kuului myös lukuisia petoeläimiä – jopa kenguruita. Propleopus-suvun kengurulajeilla oli muista kenguruista poikkeava, lihansyöntiin soveltuva hampaisto, ja lajien oletetaan olleen sekasyöjiä. Pussihukka eli tasmaniantiikeri kuoli sukupuuttoon Tasmaniasta vasta reilut 80 vuotta sitten, mutta lajia esiintyi aiemmin koko Australian mantereella.

Australia onkin oiva esimerkki konvergenttisestä evoluutiosta, missä toisilleen kaukaista sukua oleville lajielle kehittyy hyvin samankaltaisia piirteitä, kun ne ovat joutuneet sopeutumaan samanlaiseen ekolokeroon. Australia oli pussieläinten valtakuntaa, ja pussieläimet ovat istukallisille nisäkkäille vain hyvin kaukaista sukua. Pussihukka muistutti erehdyttävästi koiraeläintä, ja Australian suurin nisäkäspeto – pussileijona – muistutti erehdyttävästi kissaeläimiä, varsinkin pleistoseenikauden lopulla Amerikan mantereella eläneitä sapelihammaskissoja. Pussileijona oli nimikaimansa kokoinen, todellinen suurpeto, joka kasvoi keskimäärin yli satakiloiseksi. Leijonista poiketen pussileijona oli kuitenkin lihaksikas ja roteva. Pussileijonan käyttäytymisestä ei voida tietää mitään varmaan, mutta oletettavasti se pyydysti saaliinsa enemmän kyttäämällä kuin takaa-ajamalla. Laji saattoi myös olla hyvä kiipeilemään. Aitojen sapelihammaskissojen tapaan pussileijona oli suurten eläinten saalistaja. Paljoa muuta ei pussileijonan käyttäytymisestä voi nykytiedolla sanoa.

Todennäköisesti hurjin Australian pedoista oli jättiläiskokoinen lisko, varaanien sukuun kuuluva megalania. Nykyisistä varaanilajeista suurin on komodonvaraani, joka kasvaa parhaimmillaan kolmimetriseksi ja satakiloiseksi. Komodonvaraani saattaa toisinaan olla ihmiselle vaarallinen, ja useita lajin aiheuttamia kuolemantapauksia on tiedossa. Megalania oli valtava lisko. Tutkijoilla on ollut vaikeuksia arvioida lajin kokoa tarkasti, koska yhtään kokonaista fossiilia ei ole säilynyt. Joka tapauksessa megalania kasvoi vähintään 300-500 kiloiseksi ja 5,5 metrin mittaiseksi, mutta huomattavasti suurempiakin arvioita on esitetty. Megalania oli Australian suurin maapeto, jos rannikkolla elänyttä suistokrokotiilia ei lasketa. Samalla megalania oli maailman suurin tunnettu lisko.

Kuten muidenkin Australian megafaunan osalta, myös jättiläisliskon elintavoista on vain vähän tietoa. Osa tutkijoista on nähnyt megalanian enemmän raadonsyöjänä kuin petona. Joskus megalanian on arveltu olleen Australian huippupeto, mutta fossiiliaineistossa laji on erittäin harvinainen, joten todennäköisesti se on ollut harvalukuinen laji verrattuna esim, pussileijonaan. Megalanian lähisukuisilla varaaneilla on myrkkyrauhaset leuoissaan, joten on mahdollista että myös megalanian puraisu oli myrkyllinen. Myrkky viittaisi vahvasti siihen, että megalania oli saalistava peto.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Australiaan arviolta noin 50.000 vuotta sitten, mahdollisesti jo 65.000 vuotta sitten. Ihmisten saapuessa Australian manner oli vielä neitseellinen, ja ihmiset tapasivat mm. hurjan megalanian ja muun megafaunan. Tarina on kuitenkin tavanomaisen surullinen: pian ihmisen saapumisen jälkeen suuret eläimet olivat sukupuutossa. Kaikki Australian yli 100 kg painavat maaeläimet näyttävät hävinneen joskus 40.000-50.000 vuotta sitten; tarkkaa ajankohtaa on vaikea selvittää, sillä aikaikkuna on sellainen ettei radiohiiliajoitus enää toimi. Kuudes massasukupuutto alkoi toden teolla Australiasta, ja manner menetti yli 80 % suurikokoisista eläimistään.

Kuten muuallakin, Australissa megafaunan tuhosta on kaksi kilpailevaa teoriaa. Osa tutkijoista on arvellut, että ilmaston kuivuminen tuhosi suuret eläimet. Toisen teorian mukaan syynä oli ihmisen saapuminen tavalla tai toisella; joko ihminen metsästi lajit sukupuuttoon, tai kulotus ja tulen käyttö muuttivat kuivan Australian ekosysteemiä eläimistölle sopimattomaksi. Ilmastoteorialla on vain vähän tukea, sillä sukupuuttojen ajankohtana Australian ilmasto oli vakaa, ja jäätiköitymismaksiminen aikainen kuivin jakso ajoittuu noin 20.000 vuotta myöhemmäksi. Ihmisen osallisuus tuhoon näyttääkin selvältä. Samalla on saatu vahvoja viitteitä siitä, että itse asiassa isojen kasvinsyöjien katoaminen edelsi palojen yleistymistä. Sukupuuttojen seurauksena ekosysteemi muuttui, kasvillisuus lisääntyi ja palokuorma kasvoi, mikä johti lisääntyviin luonnonpaloihin. Isot eläimet katosivat jo kauan sitten, mutta sukupuutot Australiassa ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Esim. dingon (villiintyneen koiran) saapuminen matereelle joitain tuhansia vuosia sitten koitui mahdollisesti useiden lajien kohtaloksi. Esim. aiemmin mainittu pussihukka katosi Australian mantereelta vasta dingon saapumisen jälkeen, mutta sinnitteli Tasmaniassa kunnes eurooppalaiset hävittivät lajin sukupuuttoon. Sittemmin Australian alkuperäislajistoa ovat kurittaneet eurooppalaisten mukana tuomat eläimet ja kasvit, mm. ketut, kissat, kaniinit ja hiiret.

Ihmisen mukana megafauna on jälleen palannut Austraaliaan. Tätä nykyä mantereella elää villiintyneenä mm. kameleja, hevosia ja aaseja, vesipuhveleita ja jopa erittäin uhanalaisia bantengeja; Australian bantengipopulaatio on itse asiassa suurempi kuin kaikki Aasiassa elävät luonnonvaraiset eläimet yhteensä. Kaikki uusi megafauna luetaan vieraslajeiksi, ja mm. hevosten ja kamelien määrä lasketaan sadoissa tuhansissa, ellei jopa miljoonissa. Lajit lisääntyvät hurjaa vauhtia, sillä isoille eläimille ei enää löydy luontaisia vihollisia. Australiassa onkin käynnissä useita hankkeita ja toimintaohjelmia vieraslajien aiheuttamien haittojen vähentämiseksi. Tavoitteena ei kuitenkaan ole hävittää villihevosia tai -kameleita, vaan rajoittaa populaatioiden kokoa ja haittoja. Linja on sinällään ihan viisas, sillä tietyssä mielessä uudet lajit ovat saattaneet ottaa vanhan ekologista roolia. Mikään vieraslaji ei kuitenkaan voi korvata menetettyä pussieläinfaunaa. Pussieläinten kohdalla sukupuutot tuntuvat erityisen pahoilta, sillä evolutiivisesti ne ovat täysin uniikkeja ja harvalukuisia verrattuna istukallisiin nisäkkäisiin.

Tänä päivänä Australia on hyvin erilainen manner kuin ennen ihmisen saapumista. Saa nähdä mihin suuntaan Australia on kehittymässä muuttuvassa ilmastossa.

Mainokset
Kategoria(t): megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Äänetön kevät, äänetön maapallo

Vuonna 1962 julkaistiin Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät. Rachel Carson oli Yhdysvaltain valtion palkoilla oleva biologi, joka kiinnostui torjunta-aineiden aiheuttamista ongelmista. Kirjassaan hän kuvaa, miten holtiton torjunta-aineiden käyttö tuhoaa ekosysteemejä; äänettömänä keväänä ei enää kuulu linnunlaulua, sillä torjunta-aineet (kuten DDT) ovat tappaneet hyönteiset ja heikentävät lintujen pesimämenestystä. Myrkyt eivät olleet haitattomia myöskään ihmisille. Äänetön kevät on yksi maailmaa muuttaneista kirjoista, ja on ympäristönsuojelun merkkiteos. Teollisuuden vastustuksesta huolimatta DDT kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1972, ja Suomessakin lopullisesti 1976. Valitettavasti Rachel Carson ei ehtinyt nähdä teoksensa muuttavan maailmaa, sillä hän kuoli pari vuotta kirjan kirjoitamisen jälkeen rintasyöpään.

Huoli torjunta-aineiden vaikutuksista ei ole hävinnyt mihinkään. Voi olla että pahimmat myrkyt on saatu kiellettyä ainakin länsimaista, mutta myrkkyjen laillinen tai laiton käyttö on edelleen yleistä kehitysmaissa; esim. Carbofuran -hyönteismyrkyn käyttö Etelä-Amerikassa on ajamassa andienkondoria sukupuuttoon. Euroopassa on väännetty jo pitkään kättä rikkakasvimyrkky glyfosaattien kieltämiseksi. Näillä näkymin Euroopassa glyfosaattien käyttö on sallittua ainakin vuoteen 2022 saakka. Suomessa näyttäisi olevan halua kylvää glyfosaatteja myös metsiin, mikä vaikuttaa melko vastuuttomalta. Neonikotinoidit sentään on saatu Euroopassa kiellettyä lähes kokonaan, mikä saattaa helpottaa pölyttäjäkriisiä – vaikka torjunta-aineet eivät olekaan ainut syy pölyttäjien katoon.

Hyönteismäärien on havaittu taantuneen monessa paikkaa. Pari vuotta sitten kerroin blogissa tutkimuksesta, jonka mukaan hyönteisten määrä Saksassa on romahtanut kolmessa vuosikymmenessä. Samanlaisia tuloksia on saatu myös mm. Skotlannista. Suomessa hyönteisseurantoja ei käytännössä ole, mutta oletettavasti tilanne on saman suuntainen. Varsinkin maatalousympäristöjen linnut ovat taantuneet kaikkialla Euroopassa. Oletettavasti monen lajin osalta taantuminen johtuu hyönteisravinnon vähäisyydestä.

Costa Rican sademetsät on viimeisin paikka, missä on havaittu dramaattinen hyönteispopulaatioiden romahdus. Hyönteisten rinnalla ovat taantuneet myös monet muut lajiryhmät, kuten liskot, sammakot ja linnut, joille hyönteiset ovat tärkeää ravintoa. Costa Ricassa hyönteispopulaatioiden romahdus on ilmeisesti seurausta ilmaston lämpenemisestä. Tilanne voi olla yhtä huono monilla muillakin trooppisilla alueilla; siitä ei vain ole tietoa, sillä trooppiset alueet ovat biodiversiteettiseurannoissa selvästi aliedustettuina.

Vuosi 2018 oli yksi mittaushistorian lämpimimmistä, ja kuumuus ja kuivuus aiheutti ongelmia niin Euroopassa kuin muillakin mantereilla. Viime kuukausina varsinkin Australia – ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun yksi pahimmista vastarannankiiskistä – on kärsinyt ennätyksellisestä kuumuudesta. Tilanne on ollut tukala paitsi ihmisille, myös luonnolle. Esim. viime marraskuussa lämpöaalto tappoi kymmeniä tuhansia lepakkoja, jotka vain yksinkertaisesti putoilivat puista kuumuuden tappamina.

Syrjäisinkään kolkka maapallolla ei näytä olevan turvassa. Viime keväänä uutisoitiin, Intian valtameren eteläosassa olevan Ile aux Cochons -saaren kuningaspingviinipopulaatiosta on kolmessa vuosikymmenessä hävinnyt 90 %. Kyseessä on maailman suurin pingviinipopulaatio, jonka pääluvun 80-luvun alussa arvioitiin olleen 2 miljoonaa pingviiniä. Tuoreiden ilmakuvien mukaan pingviinejä on enää kymmenesosa entisestä. Romahdus saattaa olla seurausta ilmastonmuutoksen voimistumisesta, eikä ilmastoennuste lupaa hyvää alueen pingviineille.

Hyönteispopulaatioiden romahdus, pingviinikato ja lepakoiden joukkokuolema ovat ilmastonmuutoksen karmeaa esinäytöstä. Ne kertovat suuntaa, mihin maapallo on menossa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ympäristönsuojeluun ei panosteta, ei meillä ole vain äänetön kevät – meillä on edessä autio ja äänetön maapallo.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Blogin neljäs vuosi

Vuosi vaihtui räntä- ja lumisateessa, ja valitettavasti edelleen raketit paukkuen. On taas aika vetää yhteen blogin vuosi 2018. Blogissa kävijämäärä (tai ainakin klikkausten määrä) jatkoi kasvuaan: vuoden aikana vierailijoita oli yli 2800 ja näyttökertoja noin tuplamäärä. Kesä oli jälleen hiljaisempaa, mutta marras- ja joulukuu olivat toistaiseksi vilkkaimmat. Pieniähän nämä kävijämäärät edelleen ovat.

Vuosi_2018.png

Blogin 24 edellisen kuukauden kävijämäärät. Hienoista kasvua on nähtävissä.

Vuonna 2018 puhutti mm. metsät ja metsänhakkuut usean kirjoituksen verran, ja ilmastonmuutos iski (ainakin hetkeksi) ihmisten tietoisuuteet hellekesän ja IPCC:n ilmastoraportin mukana. Metsät ja ilmastonmuutos ovat kytkeytyneet toisiinsa, sillä metsät ovat merkittävä hiilivarasto, ja tehokas keino poistaa ilmakehästä hiilidioksidia. Valitettavasti Suomessa kuvitellaan edelleen, että ilmastonmuutosta torjutaan lisäämällä hakkuita.

Blogissa tuli kirjoitettua mm. kahden artikkelin verran Uuden Seelannin erikoisesta lajistosta ja sen tuhosta, Amerikan mantereen jättiläislaiskiaisista, horrostavista hiiristä ja kotoisesta hirvestä. Kaikkiaan kirjoituksia syntyi 27 kappaletta. Tavoitteeseen päästiin, mutta välillä kirjoittaminen oli jo vaikeaa. Suosituin artikkeli blogissa oli edelleen vuonna 2016 kirjoitettu ”Mitä uhanalaisuus tarkoittaa”. Toivottavasti se on ollut lukijalle hyödyllinen.

Vuosi sitten tuli tehtyä uudenvuodenlupaus blogiin liittyen, mutta nyt en lupaile mitään. Neljä vuotta blogin kirjoittamista tuntuu jo hieman raskaalta; varsinkin pitempi kirjoitus vaatii aikaa ja perehtymistä. En aio blogia missään tapauksessa hylätä, mutta tänä vuonna kirjoitan enää kun siltä tuntuu, ilman tavoitetta kirjoitusten määrästä. Katsotaan mitä syntyy. Ajankohtaisia aiheita ilmenee varmasti myös tänä vuonna, ja moni pleistoseenikauden eläin on vielä itselleni tutkimatta.

Toivotan kaikille hyvää loppuvuotta 2019! Olkoon tämä vuosi parempi kuin edellinen. Ainakin joissain asioissa toivo elää; esim. keväällä on eduskuntavaalit, ja uskon vahvasti että Sipilän epäonnistunut hallitus jää surulliseksi esimerkiksi historiaan. Olemme isojen päätösten äärellä. Ilmastonmuutos tulee vääjäämättä muuttamaan maailmaa, toivottavasti se tapahtuu hallitusti eikä katastrofien kautta.

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Kaikki jaavansarvikuonot samassa korissa

Indonesiassa Jaavan ja Sumatran välillä sijaitseva Krakatau on yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Joulukuun 22. päivä voimakas purkaus romahdutti nykyisen purkauskohdan (Anak Krakatau) ja aiheutti voimakkaan tsunamin, joka iski sekä Jaavan länsirannikolle että Sumatran eteläkärkeen. Tsunami tuhosi satoja taloja, ja aiheutti yli 400 ihmisen kuoleman. Alueella on edelleen uusia purkauksia, ja paikallisia ihmisiä on kehotettu välttämään rannikkoa. Uusi tsunami on edelleen mahdollinen.

Krakatau purkautui tuhoisasti myös vuonna 1883. Tuolloin Krakataun tulivuorisaari tuhoutui massiivisessa purkauksessa. Purkaus ja sitä seuranneet tsunamit aiheutti valtavaa tuhoa lähialueilla, ja tappoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tulivuorenpurkauksen vaikutukset ulottuivat läpi maapallon, sillä tulivuoren syöksemä tuhka viilensi ilmastoa useiksi vuosiksi, ja rikkioksidin määrä ilmakehässä sai aikaan näyttäviä auringonlaskuja.

Krakataun purkaus oli Sundansalmen ihmisille katastrofi, mutta siitä seurasi jotain hyvääkin: Ujung Kulonin niemimaa Jaavan länsikärjessä autioitui ihmisasukkaista, ja siitä tuli Jaavan yksi viimeisistä turvapaikoista saaren eläimistölle. Saamme kiittää Krakataun purkausta, että maailmassa vielä esiintyy jaavansarvikuonoja. Nykyisin niemimaa on Unescon maailmanperintökohde ja kansallispuisto, ja jaavansarvikuonojen vihonviimeinen elinalue.

Jaavansarvikuono on ehkä maailman harvinaisin iso nisäkäs, sillä lajin yksilöitä arvellaan olevan jäljellä vain noin 60. Laji onkin äärimmäisen uhanalainen. Viime vuosina lajin osalta on kuitenkin saatu joitain positiivisia uutisia: kattavan kameraseurannan ansiosta yksilömäärää saatiin tarkennettua, ja kamerat ikuistivat myös poikasia. Jaavansarvikuono on sukupuuton partaalla, mutta lajilla saattaa vielä olla toivoa.

Joulukuun tsunami oli kuitenkin ikävä muistutus Ujung Kulonin haavoittuvuudesta. Tsunami iski myös kansallispuiston rannoille, mutta yhtään sarvikuonoa ei tiettävästi menetetty. Mukana saattoi olla hyvää tuuria, mutta Krakataun lähellä ei ole turvallista myöskään sarvikuonoilla. Vuoden 1883 kaltainen massiivinen purkaus saattaisi tappaa viimeisetkin jaavansarvikuonot. Lajin suojelu ei voi onnistua, ellei lajille löydy toista elinpiiriä; ilman Krakataun uhkaakin Ujung Kulon on käymässä ahtaaksi jaavansarvikuonoille, ja lajin yksilömäärän kasvattaminen vaatii uusia elinalueita.

Suojelujärjestöt ovat työskennelleet ongelman parissa pitkään, mutta tiheästi asutusta Indonesiasta näyttää olevan vaikea löytää sarvikuonoille soveliasta, riittävän laajaa, ennen kaikkea elinaluetta; Aasiassa sarvikuonojen suurin uhka on salametsästys. Ujung Kulon on tältä vitsaukselta viime vuosina säästynyt, mutta esim. sumatransarvikuonojen määrä on romahtanut nopeasti sekä Sumatralla että Borneossa salametsästyksen (ja elinympäristön tuhoutumisen) takia.

Uhanalaisia lajeja siirretään käytännössä vain niiden luontaisen levinneisyysalueen sisällä. Yleensä tämä menettely onkin perusteltua, mutta jaavansarvikuonon tapauksessa uutta elinpiiriä pitäisi hakea huomattavasti laajemmalta. Pelkästään satelliittikuvaa tarkastelemalla käy nopeasti selville, että Indonesiasta (tai ylipäätään Kaakkois-Aasiasta) on vaikea löytää laajoja, yhtenäisiä metsäalueita. Ja salametsästys on kyseisellä alueella massiivinen ongelma.

Lajin pelastaminen tulisi olla ykkösprioriteetti, ja unohtaa puhdasoppisuus edes tämän kerran. Suomalaisen sananlaskun mukaan kaikkia munia ei pidä panna samaan koriin — eikä kaikkia sarvikuonoja samaan kansallispuistoon.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018

Tänään julkaistiin uusi Suomen luontotyyppien uhanalaisarvio. Säätytalon tilaisuudessa oli tupa täynnä, mutta seurasin tilaisuuden videostriimin välityksellä. Nykyiset tietoliikenneyhteydet ovat hieno juttu, sillä ne mahdollistavat live-kuvan seuraamisen myös maakunnista, ja vähentävät aikaavievää matkustamista.

Edellinen uhanalaisarvio tehtiin kymmenen vuotta sitten. Silloin työn pohjana oli kansallinen arvio, mutta uusi arvio tehtiin nyt IUCN:n kehittämän arviointimenetelmän mukaisesti. Luontotyypeille on siis kehitetty oma uhanalaisuusarviointi, eikä sitä pidä sotkea lajien punaiseen kirjaan.

Suomi lienee ensimmäinen maa maailmassa, joka teki luontotyyppien uhanalaisarvion IUCN:n kriteerien mukaisesti. Menettelystä on syytä nostaa hattua Ympäristöministeriölle ja Suomen ympäristökeskukselle, jotka koordinoivat kolme vuotta kestänyttä hanketta. Arvioinnin tulokset taas eivät saa aikaan riemunkiljahduksia. Vaikka 2008 ja 2018 arvioinnit on tehty eri menetelmillä, niin yleinen trendi on selvä: luonnon monimuotoisuus on edelleen köyhtymässä ja luontotyyppien uhanalaiskehitys jatkuu. Yhteenvedon tuloksista voi lukea esim. Ymparisto.fi -sivulta tai YLE:n uutisesta, jos varsinaiset raportit tuntuvat raskailta. Arviossa onkin paljon asiaa ja sivuja on reilusti yli 1000. Raportti on jaettu kahteen osaan: osassa 1 esitetään menetelmä ja tulokset, ja osassa 2 on luontotyyppikohtaiset arviot.

Uhanalaisarviossa oli mukana reilut 380 luontotyyppiä, miltei sama määrä kuin vuoden 2008 arviossa. Arviot eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, sillä nyt mukana on joukko uusia Itämeren luontotyyppejä, ja metsäluontotyyppien määrä on selvästi supistunut, kun metsätyyppejä on yhdistelty (mikä on hyvä, sillä 2008 arvio oli metsäluontotyyppien osalta sekava). Arvio on tehty kolmella tasolla: koko Suomi, Etelä-Suomi ja Pohjois-Suomi. Pohjois-Suomessa uhanalaisuus on yleisesti vähäisempää, koska alueelta löytyy edelleen mm. laajoja koskemattomia soita ja erämaa-alueita. Etelä-Suomessa sen sijaan reilusti yli puolet luontotyypeistä on uhanalaisia. Koko maan osalta uhanalaisten luontotyyppien osuus on 48 %. Kaikkein heikommin menee perinnebiotoopeilla, metsillä ja soilla. Uhanalaisuus on korkeaa myös Itämeren rannikkoluontotyypeillä.

Koko maan arviossa metsistä ei löydy säilyvää (LC) luontotyyppiä, vaan kaikki metsäluontotyypit ovat ainakin jossain määrin taantuneita. Suurin syy on metsätalous. Metsät ovat taantuneet aina 1700-luvun puolesta välistä lähtien, mutta kiihtyvästi viimeisten 50 vuoden aikana. Metsien osalta käännettä parempaan ei ole näkynyt, ja tämän päivän tilaisuudessa ympäristöjärjestöt ja maa- ja metsätalousministeriön edustaja jo vähän kinasivat pian päivitettävästä metsästrategiasta; siinä kun ei kuulemma metsien monimuotoisuutta ole huomioitu mitenkään.

Soiden osalta tilanne ei ole juuri parempi. Säilyviä luontotyyppejä ovat vain karuimmat nevat ja rahkarämeet. Surkeimmin menee puustoisilla suotyypeillä, varsinkin Etelä-Suomen korvilla. Juuri näiden tilanne on selvästi heikentynyt vuoden 2008 arvion jälkeen. Soilla suurimmat uhkat ovat ojitus ja metsätalous, mutta soita raivataan edelleen myös pelloiksi. Lapissa on edelleen isoja luonnontilaisia suoalueita ja yleisesti ottaen suoluonto on pohjoisessa rikkaampaa, mutta sielläkin kaivosbuumi saattaa uhata laajojakin suoalueita. Edes suojelusuot eivät ole turvassa, sillä moni suo on suojeltu mielivaltaisena palasena, eikä rajaus riitä turvaamaan suon luontaista hydrologiaa. Eli toisin sanoen myös moni suojeltu suo on menettämässä luontoarvoaan.

Perinnebiotooppien tilanne on kurjin: lähes kaikki Suomen perinnebiotoopit ovat äärimmäisen uhanalaisia. Syynä on maatalouden muutos, jossa tehoviljely, lannoitetut laitumet ja rehuruokinta ovat korvanneet perinteiset laidunmaat. Perinnebiotoopeista ovat jäljellä enää rippeet, ja tällä hetkellä hoidossa on vain noin 30.000 hehtaaria — pelkästään uhanalaiskehityksen pysäyttäminen vaatisi kaksinkertaista pinta-alaa. Perinnebiotoopit ovat luontotyyppiryhmästä ehkä hankalin, sillä ne vaativat säännöllistä hoitoa: joko laidunnusta tai niittoa. Joku voi tietenkin sanoa, että perinnebiotoopit ovat ihmisen aikaansaamia, eivät luonnontilaisia. Ehkä niinkin, mutta perinneympäristöjä on esiintynyt vähintään koko karjanpidon historian ajan, ja ne ovat monimuotoisimpia ympäristöjä ja keskeinen osa Suomalaista maalaismaisemaa. Toisaalta voi myös väittää, että perinnebiotoopit ovat vain korvanneet luontaisten laiduntajien ylläpitämät ympäristöt samalla kun alkuhärät, villihevoset ja visentit ovat kadonneet.

Uhanalaisarvio paljasti myös merkittäviä tietopuutteita. Varsinkin Itämeren ja sisävesien luontotyypeistä huomattava osa sai luokan DD eli puutteellisesti tunnetut. Tietopuutteet vaivaavat myös muita luontotyyppejä, ja osa arvioista on jouduttu tekemään turhan vähillä tiedoilla. Ympäristön seurantaan tulisikin kaikkinensa panostaa enemmän; valitettavasti tilanne on päinvastainen, ja rahoitusta erilaisilta seurantahankkeilta on jatkuvasti vähennetty.

Raportin kirjoittaneet asiantuntijat esittävät kaikkiaan noin 70 toimenpide-ehdotusta luontotyyppien tilanteen parantamiseksi. Kaikki ovat varmasti perusteltuja, vaikka YM:n kansliapäällikkö jo patistelikin tilaisuudessa asiantuntijoita löytämään ne parhaimmat (ilmeisesti merkittäviä uusia panostuksia ei ole tulossa). Toimenpide-ehdotuksia on esitetty jo vuosien ja vuosikymmenten ajan. Sanoja maailmaan mahtuu, mutta teoilla on merkitystä. En ole toiveikas, että syksyllä julkaistu IPCC:n ilmastoraportti tai tämä luontotyyppien uhanalaisuusarvio saa aikaa mitään suurta suunnanmuutosta. Valitettavasti taloudelliset intressit tulevat edelleen jyräämään ympäristönäkökohdat.

Ympäristön tilan parantamiseen ei tarvita lisää strategioita, julistuksia tai pitkän aikavälin tavoitteita, vaan konkreettisia toimia ja rahoitusta niiden toteutukseen.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Tarpaani ja euroopanvilliaasi

Blogin edellisessä päivityksessä muistutin, että myös avoimilla alueilla on arvoa, eikä metsittämisen tule olla Euroopassa ainut keino ennallistaa ihmisen muuttamia ympäristöjä; uuden tutkimuksen mukaan Euroopassa on aina ollut avoimia tai puoliavoimia ruohomaita ja näiden lajistoa. Euroopan lajistoon ovat kuuluneet mm. euraasianvillihevonen eli tarpaani sekä euroopanvilliaasi (Equus hydruntinus). Jälkimmäisestä lajista löytyy melko vähän tietoa, mutta tarpaanista on vuosien mittaan kirjoitettu paljon; tosin kukaan ei tunnu tietävän, mikä tapraani ihan tarkalleen oikeasti on.

Historiallisesti tarpaaniksi on kutsuttu Euraasian länsiosissa ja jopa Euroopassa elänyttä villihevosta, erotuksena mongolianvillihevosesta eli przewalskinhevosesta. Tarpaanin alkuperä on kuitenkin pieni mysteeri, ja hevosen sukupuu on muutenkin vähän sekava. Kukaan ei oikeasti tietä, kuinka monta hevoslajia tai -alalajia Euraasiassa eli pleistoseenikauden lopulla. Nykyään kesytettyjä hevosia on lukuisia rotuja, joista osa pienikokoisia ja osa suurikokoisia. Hevosten ulkonäkö vaihtelee muutenkin. Rotujen vaihtelua selitettiin aikanaan sillä, että ne on kesytetty eri alalajeista. Nykyisin tiedetään, että hevonen on kesytetty käytännössä vain kerran, ehkä joskus 5000-6000 vuotta sitten. Kesytysprosessi ei kuitenkaan ollut aivan yksioikoinen: ensimmäinen kesytetty hevospopulaatio käsitti vain muutaman orin, ja kesyhevosten laumoihin on sittemmin lisätty lukuisia kertoja villejä tammoja useista eri hevospopulaatioista. Tämän seurauksena nykyisten hevosten mitokondrio-DNA (joka siirtyy jälkeläisille vain naaraalta) on hyvin monimuotoinen, mutta Y-kromosomi (joka perityy vain urokselta) on peräisin vain muutamasta yksilöstä. Hevosrotujen monimuotoisuus selittyy vain osittain eri alkuperää olevilla tammoilla. Suurelta osin rodut ovat syntyneet kesytyksen jälkeen tapahtuneella jalostuksella ja luonnonvalinnalla, kun hevoset ovat ihmisten mukana joutunee erilaisiin olosuhteisiin.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kesytetyt hevoset eivät ole peräisin przewalskinhevosista. Kyseessä on kaksi eri hevospopulaatiota, jotka ovat eriytyneet yli 100.000 vuotta sitten. Ero näkyy jopa hevosten kromosomimäärässä: przewalskinhevosella kromosomeja on 66, kun taas kesytyillä hevosilla 64. Tämä on itse asiassa hämmentävää, sillä saman lajin yksilöillä pitäisi myös olla sama määrä kromosomeja. Kyseessä ei missään tapauksessa ole eri lajit, koska kesytetyt hevoset ja przewalskinhevoset lisääntyvät keskenään ongelmitta. Przewalskinhevonen vaikuttaa olevan aito villihevonen (vaikka on mahdollista, että nykyisillä przewalskinhevosilla on kesytetty menneisyys).

Euroopassa hevoset olivat yleisiä viimeisen jääkauden aikana, ja hevonen yleisesti luolamaalauksissa kuvattu eläin. Hevonen on arojen tai ainakin avointen ruohomaiden eläin. Jääkauden aikaan Eurooppa oli valtaosin aroa tai arotundraa, eli olosuhteet hevosille olivat ihanteelliset (hevoset sietävät hyvin kylmää, kunhan lumipeite ei ole liian paksu ja ne löytävät ruokaa). Hevosia – tarpaaneja – eli Euroopassa myös historiallisella ajalla, tästä on useita kirjallisia todisteita niin antiikin ajalta kuin keskiajalta. Tarpaanin alkuperä on kuitenkin kiistanalainen: tarpaanit saattavat olla pleistoseenikauden hevosten suoria jälkeläisiä, jotka säilyivät Euroopassa läpi koko holoseenin lämpökauden; tämä tarkoittaa, että Euroopassa säilyi hevoselle sopivaa elinympäristöä myös metsien levittäytyessä. Ainakin Iberian niemimaalla hevosia lienee elänyt koko holoseenikauden. Toisaalta on yhtä mahdollista, että tarpaanit ovat villiintyneitä kesyhevosia, jotka ovat levinneet Eurooppaan ihmisten mukana jo tuhansia vuosia takaperin. Minun tietääkseni ei tällä hetkellä ole vankkoja todisteita suuntaan tai toiseen.

Kirjallisissa lähteissä tarpaaneja kuvataan harmansävyisiksi (hiirakko), eli väritys poikkeaa mm. przewalskinhevosesta, joka on enemmän kellertävänruskea (ruunihallakko). Väri ei sinällään todista mitään, mutta yleisesti harmaan ja kellertävänruskean sävyjä pidetään hevosten primitiivisinä värimuotoina. Värivaihtelut olivat jokseenkin yleisiä jo villihevosilla, ja niistä todisteet ovat jääneet sekä luolamaalauksiin että muinais-DNA:han. On myös pohdittu, että tarpaanin tummempi väri olisi sopeuma Euroopan olosuhteisiin: metsien ja ruohomaiden mosaiikkiin, jossa harmaa väri tarjoaa kellanruskeaa enemmän suojaa. Ilmeisesti tarpaani oli myös hieman przewalskinhevosta kookkaampi. Monet nykyiset hevosrodut — varsinkin ratsastus- ja työhevoset — ovat selvästi alkuperäisiä villihevosia kookkaampia.

Tarpaanin alamäki alkoi jo vuosituhansia sitten. Villihevosia metsästettiin ruuaksi, ja myöhemmin niitä pidettiin viljelyksillä haittaeläiminä. Tarpaani hävisi ensin Etelä-Euroopasta, ja myöhemmin Keski- ja Itä-Euroopasta. Viimeiset tarpaanit elivät Ukrainan aroilla 1800-luvulla, tosin nämäkin saattoivat jo olla kesyhevosten kanssa risteytyneitä. Tarpaani kuoli sukupuuttoon luonnosta 1800-luvun lopulla; viimeinen tarpaaniksi väitetty eläin säilyi tarhassa vielä 1900-luvun alkuvuosiin. Sittemmin tarpaania on pyritti palauttamaan takaisinristeyttämällä niin Puolassa, Saksassa kuin Yhdysvalloissa. Lopputuloksena on syntynyt primitiivisen näköisiä hevosrotuja kuten saksalainen Heckin hevonen tai puolalainen konik. Molemmat ovat toki harmaasävyisiä ja pienikokoisia hevosia, mutta geneettisesti ne eivät välttämättä ole lähellä alkuperäistä villihevosta. Niitä tuskin on syytä kutsua tarpaaniksi. Kesyhevosen alkuperäinen muoto on kuollut sukupuuttoon.

Entäpä sitten euroopanvilliaasi? Villiaasien fossiileja on löytynyt laajalta alueelta Etelä- ja Itä-Euroopasta sekä Lähi-Idän alueelta, ja pleistoseenikaudella laji oli mitä ilmeisimmin yleinen ja laajalle levinnyt. Lajin taksonominen asema on edelleen vähän epäselvä, mutta euroopanvilliaasi näyttäisi olevan läheisintä sukua aasianvilliaasille. Ilmeisesti euroopanvilliaasi ulkonäkö muistutti eniten aasianvilliaasia, hampaistoa lukuun ottamatta.

Holoseenikaudelle tultaessa euroopanvilliaasin levinneisyys kutistui ja pirstoutui. Euroopanvilliaasi näyttäisi sinnitelleen aina pronssikaudelle saakka Kaukasuksen ja Iranin alueella, ja mahdollisesti myös Espanjassa. Joka tapauksessa laji näyttää kuolleen sukupuuttoon jo ennen ajanlaskun alkua; näin ollen espanjalaisessa historiankirjoituksessa esiintyvä ”iberianseepra” ei ole voinut olla euroopanvilliaasi, vaikka tälläkin vaihtoehdolla on spekuloitu. Iberianseepra lienee ollut alueella elänyt villihevonen.

Euroopanvilliaasin kohtaloksi koitui mitä todennäköisimmin ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutus. Holoseenikauden ilmasto suosi metsiä, joten aasille sopivat avoimet alueet kutistuivat. Samalla populaatiot pienenivät, eivätkä kestäneet ihmisen aiheuttamaa metsästystä. Ihmisen vaikutus lienee kuitenkin merkittävämpi, sillä villiaasit olivat selvinneet jo parista aiemmasta lämpökaudesta.

Euroopanvilliaasi oli taatusti Euroopan alkuperäistä lajistoa; tarpaanista ei ole varmuutta. Ihmisten tietoisuudessa hevoset ovat jyränneet aasit. Se ei ehkä ole yllätys, sillä hevonen on yksi ihmiskunnan merkittävimmistä kotieläimistä, joka mahdollisti nopean liikkumisen ja tehokkaan maanviljelyn. Aasit ansaitsevat kuitenkin oman arvostuksensa. Useampi aasilaji on sinnitellyt villinä nykypäiviin saakka, vaikka afrikanvilliaasi onkin sukupuuton partaalla. Ei ihan aaseja otuksia!

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Avoimet alueet kunniaan

Ilmastonmuutoksen torjunnassa metsät ovat keskeisessä asemassa. Maapallon metsiin on sitoutunut valtavan paljon hiiltä, joka on pois luonnon nopeasta kierrosta. Metsät ovat myös kätevä keino poistaa ilmakehästä hiiltä – tätä kutsutaan hiilinieluksi. Yhtänä keinona ilmastonmuutoksen torjumiseksi onkin esitetty Maapallon mittavaa metsitystä. Esim. World Resource Instuteten mukaan maapallolla on miljardeja hehtaareita metsitettäväksi.

Metsittäminen on sinällään positiivinen asia. Iso osa maapallon metsistä on raivattu laidunmaaksi tai pelloksi, tai metsiin on rakennettu kaupunkeja, teitä ja muuta infrastruktuuria. Metsät on ehkä kuitenkin ymmärretty väärin; jääkauden jälkeen Eurooppa ei ollut katkeamatonta ikimetsää Atlantilta Ukrainan aroille saakka. Todennäköisesti Euroopassa on tiheiden metsien lisäksi esiintynyt runsaasti ruohomaita tai metsien ja avointen alueiden mosaiikkia. Uunituoreen tutkimuksen mukaan Keski- ja Itä-Euroopassa on esiintynyt ruohomaita koko jääkauden jälkeisen ajan, liki 12.000 vuotta (jääkauden aikana valtaosa Euroopasta oli avointa arotundraa). Aiemmin on ajateltu, että Euroopassa ruohomaat ovat syntyneet lähinnä ihmistoiminnan, ja ennen kaikkea karjatalouden yleistymisen seurauksena.

Tutkijoiden mukaan ruohomaiden olemassaolosta todistavat niin alueella esiintyneet kasvit, eläimet kuin maannos. Holoseenikaudella avoimia ruohomaita ylläpitivät mm. kuuma ja kuiva ilmasto, maastopalot, suuret kasvinsyöjäeläimet ja myös ihmistoiminta. Karjatalous alkoi yleistyä vasta noin 6000 vuotta sitten, eikä se yksistään voi selittää ruohomaiden olemassaoloa. Sen sijaan avoimet alueet yleistyivät ja metsät väistyivät karjatalouden ja ihmismäärän kasvaessa. Alkuperäiset ruohomaat ovat Euroopasta saattaneet lähes hävitä, korvautuen ihmistoiminnan voimakkaasti muokkaamilla pelloilla ja laitumilla.

Tutkijoiden mukaan metsien ja avointen alueiden mosaiikki on tarjonnut runsaasti erilaisia habitaatteja lajistolle, ja Euroopan runsas lajiston diversiteetti on nimenomaan seurausta erilaisten elinympäristöjen vaihtelusta. Tästä näkökulmasta laajamittainen metsittäminen ei ole oikea keino pyrkiä palauttamaan Euroopan alkuperäistä luontoa, vaan näkökulman pitäisi olla laajempi ja monitavoitteisempi.

Pienemmässä mittakaavassa sama pätee myös Suomessa. Todennäköisesti meillä ruohomaat ja avoimet alueet (soita, karuja kallioita, harjurinteitä, rannikon dyynejä ja nummia sekä tuntureita lukuun ottamatta) ovat seurausta karjatalouden leviämisestä. Siitä huolimatta perinteiset laidunmaat ovat Suomen lajirikkaimpia ympäristöjä, ja ilman karjataloutta lajistomme olisi huomattavasti köyhempää ja maisema tylsempi. Karjataloutta on Suomessa harjoitettu jo tuhansia vuosia, ja laidunnukseen liittyvä lajisto (muinaistulokkaat) on katsottava Suomen vakiituneeksi lajistoksi ja keskeiseksi osaksi luonnon monimuotoisuutta. Niittyjen määrä oli varmaan suurimmillaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Nykyisin on jäljellä enää rippeet; asiaa on tutkinut mm. Kaisa Raatikainen Jyväskylän yliopistossa.

Suomessakin (mm. pääministeri Sipilä) on esitetty mm. joutomaiden ja pakettipeltojen metsittämistä osana ilmastonmuutoksen torjuntaa (ja tietenkin, että saataisiin lisää hakattavaa). Suunta ei välttämättä ole oikea: perinneympäristöissä elää vuoden 2010 uhanalaisarvion mukaan yli 1000 uhanalaista tai silmälläpidettävää lajia, ja avoimien alueiden sulkeutuminen on toiseksi yleisin uhanalaisuuden syy Suomessa metsätalouden jälkeen.

Joku saattaa sanoa, että niittylajisto on saapunut Suomeen ihmisen mukana, eikä ole osa alkuperäistä luontoa. Toisaalta historiallisten ruohomaiden lajistolle ihmisen luomat ympäristöt saattavat olla viimeinen turvapaikka muuttuneessa maailmassa. Ainakin minä haluan nähdä niittylajistoa ja rikkaruohokenttiä muuallakin kuin teiden pientareilla (vaikka pientareet sinällään voivat olla monimuotoisuuden kannalta merkittäviä).

Avoimet alueet ansaitsevat enemmän arvostusta, eikä kaikkea pidä metsittää – ei Suomessa eikä muuallakaan maailmassa.

Kategoria(t): Maailmalta, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti