Metsäpurojen turva on heikentynyt, ja se meinasi jäädä huomaamatta

Maanantaina pidettiin vuosittainen Metso-ohjelman tutkimusseminaari. Siellä käsiteltiin mm. viimeaikaisia tutkimuksia puronvarsille tarvittavasta metsäisestä suojavyöhykkeestä. Jyväskylän yliopiston tutkijoiden mukaan purot tarvitsevat suojakseen vähintään 30 metriä leveän suojavyöhykkeen sekä pienilmaston että lajiston turvaamiseksi. Tutkimusten tulos ei sinällään sisällä mitään uutta tai mullistavaa, sillä samaa on tutkittu muualla maailmassa jo vuosia sitten, mm. Ruotsissa. Suomessa asiat pitää kuitenkin selvittää itse, ennen kuin päättäjät niitä uskovat – jos uskovat.

Metsälain 10§:n mukaan luonnontilaiset purot ovat tärkeitä elinympäristöjä, ja niiden varsille pitää jättää suojavyöhyke turvaamaan puroluonnon ominaispiirteitä. Aiemmin suojavyöhykkeeksi on riittänyt 10-20 metrin levyinen kaistale. Uuden tulkintaohjeen mukaan suojavyöhykkeen pitäisi kuitenkin olla leveämpi, puun pituuden verran, eli useimmiten 20-25 metriä. Sinällään muutos olisi oikean suuntainen, mutta sillä on eräs ikävä seuraus: koska aiemmin hakkuissa puron varsille on jätetty kapeampi kaistele, ne eivät enää (metsäkeskuksen ohjeen mukaan) täytä metsälain 10 §:n määritelmää. Metsäkeskus onkin (kuulemma) alkanut poistaa urakalla metsävaratiedosta metsälakikohteita, joissa uuden määritelmän mukainen suojavyöhyke ei täyty. Tämä tuli esiin maanantaisessa tutkimusseminaarissa, ja asia on nyt noussut tietoisuuteen mm. tutkijoiden Metsä-lehden kirjoituksessa ja siihen liittyvissä lisätiedoissa.

Uusi tulkinta on hyvin ongelmallinen sekä maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun sekä luontoarvojen turvaamisen takia. Tulkinnasta ja kohteiden poistamisesta seuraa, että yhä harvenmpi puronvarsimetsä täyttää metsälain määritelmän, ja yhä useampi puronvarsi on vapaata riistaa hakkuille. Ilmeisesti poistoista ei myöskään jää mitään merkintää rekisteriin, ja niiden jäljille pääsee vain vanhojen paikkatietoaineistojen avulla, jos sellaisia sattuu olla jossain tallessa. Todennäköisesti uusi tulkinta vaikuttaa myös muihin metsälain 10 §:n luontotyyppeihin.

Metsälaki ylipäätään on ongelmallinen säilyttämään luontokohteita, sillä lakiin sisältyy vaatimus säästettävien kohteiden pienialaisuudesta: yleensä pienialainen kohde on metsälain mukaan alle 2 hehtaarin laajuinen. Luonnontieteellisesti pienialaisuutta ei voi perustella mitenkään: tokihan esim. 3 hehtaarin lehto tai ruohokorpi on arvokkaampi kuin 0,3 hehtaarin lehto tai ruohokorpi; kuitenkin vain pienempi näistä voi olla metsälain turvaama kohde. Pienialaisuuden määritelmä on erityisen hankala purokohteilla; purot ovat usein pitkiä ja 2 hehtaaria tulee äkkiä täyteen, kun lasketaan puron molemmille puolille esim. 20 metrin suojavyöhyke. Luontotyyppien uhanalaisarvion perusteella purot ja muut virtavedet ovat nykyisin erittäin uhanalaisia luontotyyppejä erityisesti Etelä-Suomessa. Niitä pitäisi turvata entistä enemmän, ei vähemmän. Myöskään suokohteilla metsälaki ei toimi: rehevää korpilaikkua ympäröivä karumpi suo saatetaan hakata ja ojittaa, mistä väistämättä seuraa myös korven muuttuminen.

 

Metsälain toimivuuden selvittäminen on alkamassa, lohduttaa Maa- ja metsätalousministeriö. Selvitykset ja mahdollinen lain uudistaminen kestää kuitenkin useamman vuoden, ja sinä aikana moni kohde on ehditty menettää. Nykymaailmassa merkittävät laintulkinnan muutokset ja niistä aiheutuvat seuraukset vaatisivat julkista keskustelua, mutta metsälain kohdalla asia tuli ilmi aivan sattumalta. Uusi tulkintaohje on kuitenkin tullut jo yli vuosi sitten. Joko seuraukset olivat odottamattomat, tai sitten tarkoituksella asiaa ei haluttu tuoda ilmi. Jostainhan ne kaavaillut lisähakkuukuutiot on tarkoitus ottaa, ehkä osin sitten vähentämällä säästettävien kohteiden määrää.

Käytännön luonnonsuojelutyö on juuri tällaista, turhauttavaa pään seinään lyömistä. Yksi näennäisesti vähäinen laintulkinnan muutos saattaa tehdä tyhjäksi vuosien työn. Selkeätkään tutkimustulokset eivät päädy toimintatapoihin, esim. purojen 30 metrin suojavyöhykkeen vaatimus on ollut tiedossa kansainvälisten tutkimusten perusteella jo pari vuosikymmentä. Samaan aikaan kun soita halutaan suojella lisää ja ennallistaa ojitettuja, avohakkuiden jälkeen kaivinkoneet kauhovat uusia ojia tauotta jokaiseen vähänkään kosteampaan juottiin. Ja niin edelleen.

Luonnonsuojelussa tanssiaskelet menevät näin: yksi eteen, kaksi taakse – ja taustalla soi kuoro, joka vakuuttelee että kaikki on hyvin.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Biotalouskupla on puhkeamassa, osa 2

Pari vuotta sitten ennustin, että biotalous on kupla, joka tulee väistämättä puhkeamaan. Tuo hetki näyttää olevan jatkuvasti yhä lähempänä. Varsinkin biomassan (eli käytännössä) puun energiakäyttöä kyseenalaistetaan päivä päivältä enemmän. Puun energiakäytöä on ilmaston kannalta pidetty hiilineutraalina, sillä perusteella että kasvava metsä sitoo hiilidioksidin takaisin. Viimeisin naula tämän oletuksen arkkuun tulee kansainväliseltä tutkijaryhmältä: aikaskaalan ollessa 2050-luvulla, puun poltto on ilmastolle haitallista. Metsät eivät ehdi sitoa poltosta syntynyttä hiilidioksidia. Bioenergiasta ei ole fossiilisten polttoaineiden korvaajaksi (tämäkin on ollut tiedossa jo vuosia). Suomessa tutkijoiden viestistä on nyt raportoinut mm. Kauppalehti.

Uutinen on huono Suomelle, sillä täällä lasketaan paljon puun energiakäytön varaan. Suomi on suurten hakkuiden ja puun polton luvattu maa: täällä hakatusta puusta yli puolet menee lähes suoraan polttoon tai energiaksi. Energianpuun lisäksi polttoon päätyy iso osa selluteollisuuteen menevästä puusta, sekä sahateollisuuden sivuvirrat. Suomi on päättänyt lopettaa kivihiilen käytön vuoteen 2030 mennessä. Tämän seurauksena vaaditaan jo lähivuosina valtavia investointeja uuteen energiantuotantoon – tai poltetaan kivihiilen sijasta puuta. Puun poltto on lyhytnäköistä, mutta toisaalta nopeita energiainvestointeja ei ehkä vuosikymmenessä saada aikaiseksi, ainakaan jos haluttaisiin panostaa vaihtoehtoisiin tuotantomuotoihin.

Poliittinen realismi seuraa viiveellä – joskus pitkälläkin viiveellä – todellisuutta. Suomen tukeutuminen puun polttoon tulee väistämättä osoittautumaan vikatikiksi.

Toinen bioenergiaan liittyvä kysymys on tietenkin luonnon monimuotoisuus. Metsien lisähakkuut heikentävät väistämättä biodiversiteettiä, niin meillä kuin myös tropiikissa. Luonnon monimuotoisuus on vaihtelua, mitä esiintyy niin abioottisissa olosuhteissa (ravinteisuus, kosteusolot, pinnanmuodot, leveysaste jne.) kuin bioottisissa olosuhteissa: puulajien moninaisuus, laidunnus, maankäytön historia, sattuma jne. Luonnossa ei ole resurssia, johon jokin laji ei olisi sopeutunut.

Yksi esimerkki monimuotoisuudesta on kelot, eli pystyyn kuolleet ja kuivuneet puut. Keloja esiintyy kaikkialla Suomessa, mutta leimallisimmin ehkä pohjoisessa. Pohjoisen hidaskasvuiset ja vanhat männyt, luontaisesti harvemmat metsät ja ilmasto suosivat kelojen muodostumista. Kelot saattavat säilyä pohjoisessa yli sata vuotta, ja etelämpänäkin kymmeniä vuosia; olen mm. yli 60 vuotta vanhoja valokuvia Pyhä-Häkin kansallispuistosta, ja kuvissa näkyviä keloja on pystyssä edelleen tänä päivänä. Koska yksittäiset kelorungot voivat säilyä hyvin pitkään, ovat ne erinomainen kasvupaikka mm. hidaskasvuisille jäkälille ja monille sienilajeille.

Syksyllä mm. Twitterissä kiersi kuvia Pohjois-Lapista, jossa valtionyhtiö Vapo on kerännyt ikivanhoja keloja energiapuuksi. Kelojen polttaminen on järjetöntä, sillä niihin varastoitunut hiili on ollut poissa kierrosta hyvin pitkään. Vapo kommentoi Twitterissä, että hakkuut on tehty kestävän metsätalouden periaatteiden mukaisesti. Tässä onkin nimenomaan se ongelma: kestävän metsätalouden periaatteet ja metsäenergian nollapäästöt ovat selvästi virheellisiä, jos niiden perusteella satoja vuosia vanhoja puita voidaan polttaa hetkessä tuhkaksi taivaalle. Nimittäin nykyisessä metsätaloudessa satoja vuosia vanhoja puita ei synny, eikä myöskään vastaavia hiilivarastoja. Satoja vuosia vanhan hiilivaraston uudelleen muodostumiseen menee satoja vuosia, ja sen ajan hiilidioksidi kiertää ilmakehässä.

Puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta: kelojen hävittäminen poistaa metsästä todennäköisesti sadoiksi vuosiksi harvinaisille ja vaateliaille jäkälille ja sienille soveliaan resurssin. Kelojen korjaaminen energiapuuksi on Etelä-Suomessakin aivan tavallista, tosin täällä Lapin keloja vastaavia puita ei täällä ole päässyt juuri syntymään pitkiin aikoihin, ja pystyyn kuolleet männyt tuskin säilyvät sataa vuotta.

Välillä tuntuu, että elämme hölmöläisten maassa: samalla hakkuulla saatetaan tehdä ”tekopökkelöitä” järeistä haavoista (jotka ovat metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeimpiä puuyksilöitä), ja korjata olemassa olevat lahopuut polttopuupinoon. Ja kaikki tämä tapahtuu kestävän metsätalouden periaatteiden mukaisesti.

JK.

Kelojen muodostumisesta kiinnostuneet voivat lukea tämän vuonna 1969 julkaistun artikkelin.

 

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Kirja: Monimuotoisuus

Kirjoitan nyt urani ensimmäisen kirja-arvostelun. Sain lopulta kirjastosta käsiini Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista. Muissa medioissa kirjaa on arvioitu mm. vuoden tärkeimmäksi julkaisuksi, eikä syyttä. Kirja on erinomainen.

Ensin Kauppinen käy kirjassa läpi sen, mitä monimuotoisuus tarkoittaa: populaatioita. Ennen kuin laji muuttuu uhanalaiseksi tai häviää, lukemattomat yksilöt ja populaatiot katoavat. Ja jokainen kadonnut populaatio vie mennessään osan luonnon monimuotoisuutta, muuttaa luonnon yhä vain homogeenisempaan suuntaan.

Suomen köyhtyvää luontoa Kauppinen käy läpi muutamien esimerkkilajien kautta. Kultasirkku on laji, jonka katoaminen on seurausta lintujen massapyynnistä Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa. Kuukkeli taas kertoo synkän tarinan Suomen metsäluonnon tilasta; vanhojen metsien häviämisestä ja elinympäristöjen pirstoutumisesta. Ruusuruohomaamehiläisen avulla käsitellään hupenevia paahdeympäristöjen sekä pölyttäjien tilaa yleisemminkin. Isonuijasammal on vaatelias suolaji, joka on miltei kadonnut Etelä-Suomesta; suomaan soidensuojeluverkosto ei riitä ylläpitämään suolajistoa. Taimen on pienten ja suurenpien virtavesien indikaattori, johon ovat vaikuttaneet niin voimalaitosrakentaminen kuin purojen perkaukset ja soiden ojitukset. Jääleinikki on ilmastonmuutoksen seurauksena katoava artinen laji. Ja pikkusinisiivet ovat esimerkki harjuympäristöistä, perhosista ja metapopulaatiodynamiikan romahtamisesta.

Kirjan viesti on melko synkkä. Suomi on ollut kaunis ja monimuotoinen maa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana suurelta osin hävitetty. Hyviä esimerkkejä monimuotoisuudesta saa hakea, ja tämä blogi jakaa saman ajatuksen. Toki meillä on muutamia onnistumisia, kuten suurten petolintujen elpyminen, mutta yleisesti monimuotoisuuden suunta on alaspäin. Kirjan mukaan ongelma edelleen se, että monesti luonnonarvot nähdään välttämättömänä pahana, joka haittaa elinkeinotoimintaa. Tästä hyvä esimerkki on Viiankiaapa, yksi koko Euroopan tärkeimmistä soidensuojelualueista. Viiankiaapan tilannetta käsitellään isonuijasammalen yhteydessä: suoalue on vaarassa Anglo American -kaivosyhtiön kaivoshankkeen takia. Jos Viiankiaapa – korvaamaton suojelualue – ei ole turvassa luonnonvarojen hyödyntämiseltä, miten mikään vähempi kohde olisi? Ajatus on hyytävä: ei ole mitään luontoarvoa, joka ei rahan edessä olisi uhattuna.

Luonnonsuojelubiologiassa sateenvarjolajiksi sanotaan lajia, jonka suojelu auttaa lukuisaa määrää muita lajeja. Kirjan esimerkkilajit on valittu tästä näkökulmasta: jos kultasirkulla, kuukkelilla, ruusuruohomaamehiläisellä, isonuijasammalella, taimenella, jääleinikillä ja pikkusinisiivellä menisi hyvin, olisi iso osa luonnon monimuotoisuutta turvattu. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä.

Kirjan viimeinen viesti on suunnattu ihmiskunnalle: ihminen on riippuvainen luonnosta, ja monimuotoisuuden hupeneminen vaarantaa ihmisen tulevaisuuden. Itseäni tämä ajatustapa hieman häiritsee. Kuten olen kirjoittanut, ihminen harvoin osaa kaivata jotain, mikä on hävinnyt jo vuosikymmeniä tai -satoja sitten. Monimuotoisuuden huvetessa ekosysteemit saattavat muuttua epävakaammiksi, mutta se nähdään mormaalina olotilana kun tietoa muusta ei ole. Ihminen tulee sinnittelemään tällä pallolla vielä hyvin pitkään, vaikka kaikki kirjan lajit olisivat kadonneet.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään uutta ja yllättävää. Tarinat ovat tuttuja jokaisella, joka on luonnon tilaa intensiivisesti seurannut. Joka tapauksessa kirjaa ei voi olla suosittelematta. Kauppinen on tehnyt mittavan tutkimustyön kirjaa valmistellessa, ja työ kesti muutaman vuoden. Kirja on hyvä ja perusteellinen läpileikkaus Suomen luonnon tilasta. Sen pitäisi olla jokaisen päättäjän lukulistalla. Valitettavasti tämän kaltaiset kirjat eivät taida olla poliitikkojen iltalukemista.

Kategoria(t): Kirjat, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Esimerkki kompensaatiokusetuksesta

Netissä tuli vastaan sivusto Act4Planet, joka vuokraa hiilinieluja. Halvan näköisillä sivuilla mainostetaan, miten 10 €/kk voi kompensoida päästöjä vuokraamalla hiilinielua suomalaisesta metsästä. Samalla sivustolla metsänomistajat voivat tarjota tilaansa hiilinielun vuokraukseen.

Toistaiseksi palvelussa näyttää olevan vain muutama pieni metsätila Lapualta, liekö perustajan omaa metsää. Tilojen tunnuksia ei kerrota, ja sivustolla olevat ilmakuvat on värjätty niin, ettei puusto näy — jo tämä herättää vahvoja epäilyjä, että kyseessä puhdas kusetus. Pienellä salapoliisityöllä selvisi nopeasti, että kyseessä on neljä kiinteistöä, joiden tunnukset ovat (408-404) -13-176, -12-68, 15-181 ja -13-76. Metsätilojen ilmakuvia on sen verran tullut katseltua, että näin heti kyseessä olevan puhtaasti talouskäytössä olevat metsät. Neljästä palstasta kahdella on lähes yksinomaan peltoa ja äskettäinen avohakkuu, kolmas palsta on suurimmaksi osaksi nuorta kasvatusmetsää. Neljäs palsta on rämesuota ja pieneltä osin peltoa.

Kun lukee vuokrausehdot, huomaa että kyseessä on puhdas rahastus. Metsänomistajalle ei ehtojen mukaan tule mitään rajoitteita, ja irtisanomisaika on 1 vuosi. Metsänomistaja voi siis kerätä rahaa taimikoista tai nuorista kasvatusmetsistä vaikkapa pari vuosikymmentä, ja sen jälkeen irtisanoa sopimuksen ja laittaa metsä hakkuuseen. Ilmaston kannalta tässä ei ole mitään mieltä. Nuori metsä kasvaa tekemättä mitään, ja maksamatta siitä mitään.

Tämän tyyppinen toiminta sopii MTK:n agendaan, jossa metsänomistajat halutaan esittää ilmastosankareina ja hakkuut ilmastotekona. Kumpikaan ei ole totta. Suomen metsätaloudessa ei ole ilmastoa mietetty lainkaan. Metsien puumäärän kasvu on suurimmaksi osaksi seurausta soiden ojittamisesta ja ilmaston lämpenemisestä. Metsänhoidolla on tähdätty vain puuston kuutiomäärän maksimointiin, ei metsien hiilivaraston säilyttämiseen. Nyt sitten yritetään paukutella henkseleitä ja kehua, miten metsänhoito on ilmastoteko. Oikea ilmastoteko on kuitenkin jotain muuta, kuin metsien intensiivinen talouskäyttö.

Kompensaatiota voi hyvillä perustein kritisoida, mutta vakavasti otettavat toimijat lienevät kuitenkin vilpittömiä ja pyrkivät oikeasti aitoon kompensaatioon. Act4Planet:in kaltainen yrittäjä on taas selvästi vain rahastamassa normaalilla talousmetsällä. Pysykää tällaisista kaukana.

 

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | 7 kommenttia

Synkkä kesä saimaannorpalle

Saimaan verkkokalastuskielto päättyi kesäkuun lopussa, ja kolmessa päivässä pyydyksiin hukkui neljä kuuttia. Viides kuutti hukkui viime viikolla. Lisäksi heinäkuun alussa löytyi jo viime vuonna kangaskatiskaan kuollut nuori norppa. Ja aivan kuin tässä ei olisi riittävästi, niin Puumalasta löytyi huonokuntoinen kuutti, joka oli vammoista päätellen ollut verkkoon sotkeutuneena. Kuutti ei välttämättä koskaan pääse takaisin Saimaaseen vaikka se täysin toipuisikin (herää kysymys, mitä eläimelle sitten tapahtuu).

Vapaa-ajan kalastus verkoilla on saimaannorpan ehkä merkittävin uhkatekijä ilmastonmuutoksen ohella. Kalastamista isolla osalla Saimaata on rajoitettu ajallisesti (verkkokalastuskielto 15.4.-30.6.), ja tietyt, norpalle vaarallisimmat pyydystyypit on kielletty kokonaan. Vuosien mittaan kieltoaluetta on laajennettu norppien levittäytyessä, viimeisimpänä Puruveden eteläosa tuli mukaan kalastuskieltoalueeseen, kun viime vuosina alueella on syntynyt muutama kuutti. Halpaa lystiä kalastuskiellot eivät valtiolle ole, vuosittain osakaskunnille maksetaan kielloista satojen tuhansien korvaukset.

Heinäkuun alussa neljän kuuttikuoleman jälkeen heräsi jälleen vahva halu saada koko Saimaa pysyvän verkkokalastuskiellon piiriin. Kansalaisaloite Saimaan verkkokalastuskiellosta sai hetkessä vaadittavat 50.000 nimeä, eli aloite päätyy eduskunnan käsiteltäväksi. Läpi aloite ei tule menemään, sillä keskustapuolue vastustaa kalastuskieltoa; se ei kuulemma ole ”hallitusohjelman mukainen”. Toistaiseksi norpalle ei ole siis luvassa suuremmin apuja ainakaan poliitikoilta, mitä nyt toiveita välttää verkkokalastusta ja lupaus työryhmän perustamisesta.

Osa paikallisista asukkaista näkee verkkokalastuksen erittäin tärkeänä pyyntimuotona, ja änkyrät vastustavat kaikkia rajoituksia kiivaasti. Verkoilla pyydettävät tärkeimmät saaliskalat ovat muikku ja kuha. Muikkua eivät yksityishenkilöt ilman verkkoja pysty juuri pyytämään. Kuhaa voisi uistella, mutta se nähdään liian vaivaloisena ja saalis epävarmana. Viranomaiset ovat vaikeassa välikädessä, ja lausunnot ovat sen mukaisia. Kuolemia voivotellaan, mutta ne nähdään jonkinlaisena välttämättömänä pahana; se käy hyvin ilmi ELY-keskuksen kalastusviranomaisen tiedotteesta.

Viisi norppaa alle kuukaudessa on iso luku, vaikka sitä yrittäisi miten selitellä. Viime vuosina pyydyksiin kuolleita norppia on löytynyt 2-7 yksilöä vuosittain, joten tänä vuonna on pelkona ennätyssaalis. Tai voi olla että heinäkuussa on vain ollut huonoa tuuria, eikä yksikään norppa enää tänä vuonna jää verkkoihin. Toki tässä on huomioitava, että verkkoihin kuolee enemmän norppia kuin tulee yleiseen tietoon. Kaikki ihmiset eivät ilmoita verkkoon jääneestä norpasta, tai norppa saattaa verkkoa nostettaessa irrota ja vajota pohjaan.

Norppakanta on jatkuvasti hiljalleen kasvanut ja sinällään kestää muutaman ylimääräisen kuoleman vuodessa. Toisaalta talvien lämpeneminen ja pesimäolosuhteiden heikkeneminen pahenee vuosi vuodelta. Voi olla, että jatkossa jokainen norppakuolema tulee välttää, jos norppa on tarkoitus Saimaalla säilyttää. Silloin se tarkoittaa myös verkkokalastuksen kieltämistä. Verkkokalastuksen puolustajat pitävät verkkokalastusta kestävänä tapana hankkia ruokaa luonnosta. Herää kysymys, miten kestävää toiminta oikeasti on, jos se uhkaa uhanalaisen eläimen olemassaoloa?

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Metsästys hävittämässä merihanhen Suomesta?

Sipilän hallitus on jo historiaa, mutta sen huonojen päätösten korjaaminen ei ole vielä kunnolla ehtinyt alkaa. Nähtävästi yksi korjattava asia on metsästyslain muutos, joka mahdollisti hanhien metsästyksen pelloilta 10.8. alkaen. Metsästyksen aikaistamista perusteltiin hanhien runsastumisella sekä niiden aiheuttamilla tuhoilla viljelyksille.

Birdlife ry:n tiedotteen mukaan merihanhien määrä on romahtamassa. Kesän laskennoissa tärkeimmiltä sulkimisalueilta on tavattu vain murto-osa aiempien vuosien hanhimäärästä. Mitä ilmeisimmin suurin syy hanhimäärän romahtamiseen on metsästys: vuonna 2017 saaliiksi saatiin 8700 merihanhea, mikä oli sekin yksi parhaimmista hanhisaaliista. Julkaisemattoman tiedon mukaan lakimuutoksen jälkeen vuonna 2018 merihanhia ammuttiin huimat 15000 lintua! Metsästyksen lisäksi ahdinkoa on pahentanut heikosti onnistunut pesintä; monet vesilinnut ovat alttiita esim. myrskyille.

On täysin selvää, ettei merihanhi kestä holtitonta metsästystä. Hanhet ovat melko hitaita lisääntymään. Vaikka hanhipari saa kerralla puolenkymmentä poikasta, tulevat ne sukukypsäksi vasta 3-vuotiaana. Suomessa pesivien merihanhien määrä on 5000-9000 paria, (eri lähteet antavat hieman eri arvioita. Kun tätä vertaa saalismäärään, huomataan että lajin metsästyspaine on melko suuri, eikä yksittäisellä linnulla ole erityisen hyvä mahdollisuus selvitä pesimäikään.

Hitaasti lisääntyvien lajien metsästystä on pakko säännellä. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa sääntelyn tai metsästyksen rajoittamisen, mutta sitä ei haluta liiemmälti käyttää. Herää väistämättä kysymys, ovatko Riistakeskuksen viranomaistehtäviä hoitavat tai maa- ja metsätalousministeriön vastaavat virkamiehet jäävejä päättämään metsästysasioista. Nimittäin veikkaan, että heistä aika moni on itsekin metsästäjä, ja on samalla päättämässä omasta ja kavereiden metsästyksestä. Jos luonnonsuojeluvirkamies osallistuisi aktiivisesti luonnonsuojelujärjestöjen toimintaan, sitä ei taatusti hyväksyttäisi. Riista-asioissa suhtautuminen näyttää olevan toinen.

Vastuu kestävästä metsästyksestä jääkin usein yksittäisen metsästäjän harteille, eikä minulla ole suurta luottoa että keskivertometsästästä on sitä vastuuta kantamaan; jo sen takia, ettei yksittäisellä metsästäjällä voi olla käsitystä riistalajien yleisestä kannankehityksestä. Satapäinen hanhiparvi näyttää isolta ja metsästystä kestävältä, vaikka se todellisuudessa olisi seudun ainut parvi.

Ja luotto ei myöskään ole kovin suuri sen takia, että keskivertosuomalaisilla on erityinen luontosuhde: erityisen huono sellainen…

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Hakkuut uuteen ennätykseen, ja kestävä taso saavutettu useassa maakunnassa

Luonnonvarakeskus (LUKE) julkaisi eilen vuoden 2018 hakkuumäärät. Kuten arvata saattoi, hakkuut saavuttivat jälleen uuden ennätyksen: runkopuuta hakattiin kaikkiaan 78 miljoonaa kuutiometriä. Hakkumäärät kasvoivat edellisvuoteen verrattuna lähes kuudella miljoonalla kuutiometrillä.

LUKE:n uutisen sävy on tietenkin positiivinen, vaikka tekstissä todetaankin, että hakkuut lähestyvät puutuotannollisesti kestävää hakkuutasoa. Lähestyvät, ja useassa maakunnassa jo ylittävätkin: maakuntien murheenkryynit Kymenlaakso, Etelä-Karjala ja Etelä-Savo ylittivät jälleen kestävän hakkuutason melko reippaasti; Kaakkois-Suomessa liikkuessa tätä ei voi olla havaitsematta. Käytännössä 100 % hakkuutason saavuttivat Kanta-Häme, Päijät-Häme ja Pohjois-Savo, ja lisäksi yli 90 % hakkuutaso ylittyi Pohjois-Karjalassa ja Keski-Suomessa.

Hakkuutaso_2018.jpg

Teollisuuspuun hakkuut vuosina 2016-2018 ja kestävä hakkuutaso. Tiedot on koottu LUKE:n tilastotietokannasta

 

Uutinen on huono useammallakin tavalla. Ensinnäkin metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta hakkuut eivät vuosiin ole olleet kestävällä tasolla, ja lisähakkuiden myötä tilanne on vain huonontumassa. Toiseksi, kestävän tason ylittyminen tarkoittaa sitä, että metsien hiilinielu on menetetty – ja hiilinielun pieneneminen näkyy selvästi Suomen nettopäästöissä. Lisäksi ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta hakatusta puusta tulisi valmistaa pitkäikäisiä tuotteita; kuitenkin yli puolet hakatusta puusta päätyy energian tuotantoon. Metsäteollisuuden lobbareiden väitteet, että puu korvaa mm. puuvillaa tai muovia, ovat ainakin vielä pelkkää sanahelinää.

Vuonna 2018 hakattiin noin 90 % puutuotannollisesti kestävästä hakkuutasosta. Siitä huolimatta jotkut kuvittelevat, että Suomeen on mahdollista perustaa yhä uusia sellutehtaita. Asiasta on saatu aikaan jopa pieni hallituskriisi, ainakin mediassa. Tuore ympäristöministeri Krista Mikkonen totesi – aivan oikein – etteivät kaikki suunnitellut tehtaat voi toteutua. Siitäkös moni keskustan poliitikko veti herneen nenään. Jännä juttu, sillä onhan metsäteollisuus itsekin todennut, ettei puuta riitä kaikkiin hankkeisiin. Kaikkiaan suunnittelussa tai selvityksessä on viisi uutta sellutehdasta, jotka lisäisivät puun käyttöä ainakin 15 miljoonalla kuutiolla, edes teoriassa tästä ei voi toteutua kuin puolet.

LUKE:n ennusteen mukaan hakkuiden huippu on toistaiseksi nähty, ja tänä vuonna teollisuuspuun hakkuut jäisivät 65 miljoonaan kuutiometriin. Sekin ylittää selvästi vuoden 2017 hakkuutason. Pahasti näyttää kuitenkin siltä, että nimenomaan sahatavaran kysyntä hiipuu, ei niinkään sellun. Luvattuja innovaatioita yhä odotellessa Suomen paljon kehuttu metsäteollisuus osaa näköjään tuottaa vain bulkkikamaa.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi