Liioittelu sopii huonosti ympäristöviestintään

Helmikuussa uutisoitiin laajalti tutkimuksesta, jonka mukaan maailman hyönteiskannat ovat rajussa laskussa. Uutisoinnissa (esim. The Guardian ja YLE) maalailtiin kuvaa, kuinka nykymenolla hyönteiset häviävät sadassa vuodessa. Otsikot olivat rajuja, ja saivat varmasti klikkauksia. Tutkimus oli kuitenkin monessa suhteessa ongelmallinen ja uutisointi puhdasta liioittelua.

Suomessa ylilyöntiin tarttui ensimmäisten joukossa Suomen luonto -lehti. Sittemmin tutkimusartikkelia ovat ruotineet myös Jyväskylän yliopiston tutkijat. Alkuperäisen tutkimuksen metodeihin ja oletuksiin liittyy merkittäviä puutteita, minkä seurauksena voimakkaat johtopäätökset eivät olleet perusteltuja. Tutkimuksen perusteella ei voi päätellä mitään sen suuntaista, että hyönteiset ovat katoamassa sadassa vuodessa. Samaa tosin sanoo jo arkijärki.

Alkuperäisen artikkelin raflaavaa uutisointia on perusteltu tavoitteella herätellä ihmisiä hyönteisten heikkoon tilaan. Hyönteiskantojen kehityksestä on hälyttäviä tutkimustuloksia eri puolilta maapalloa, ja asiaa on sivuttu parikin kertaa tässä blogissa. Artikkelin keskeistä antia oli yhteenveto hyönteiskantojen taantumista aiheuttavista tekijöistä. Hyönteisiä uhkaa ennen kaikkea elinympäristöjen muuttuminen intensiiviseksi maatalousympäristöksi, torjunta-aineet, vieraslajit ja ilmastonmuutos. Huoli hyönteisistä ja laajemmin ympäristössä tapahtuvista muutoksista on aiheellinen.

Huono tiede, liioittelu ja katastrofien maalailu on kyseenalainen keino hankkia näkyvyyttä, sillä se pahimmillaan syö tutkijoiden ja koko tutkimusalan uskottavuutta. Monet ympäristöongelmat ja biodiversiteettikato ovat tarpeeksi huolestuttavaa ilman liioittelua tai yltiöpäisiä ennustuksia, jotka eivät toteudu. Monet lobbaritahot seuraavat ympäristöaiheista uutisointia tarkasti, ja tarttuvat herkästi ylilyönteihin, käyttäen tilannetta oman etunsa ajamiseen ja tutkijoiden mustamaalaamiseen. Ympäristöongelmista on viestitettävä rehellisesti ja kiihkottomasti. Se on (toivottavasti) pitemmän päälle paras keino saada viesti perille. Vastuu tässä on myös toimittajilla. Otsikoilla klikkauksien kalastelu sopii huonosti asiapitoiseen uutisointiin.

Tieteellisen tutkimuksen pitäisi olla (ainakin teoriassa) vapaata tutkijoiden ennakko-oletuksista ja toiveista. Aina näin ei ole, mutta tieteessä on yksi hyvä ominaisuus: muut tutkijat pitävät huolta, että virheelliset väitteet ja tulokset korjautuvat. Niin kävi tässäkin tapauksessa; hyönteisten tilanne on monessa paikassa huono, mutta ei aivan niin huono kuin alun perin annettiin ymmärtää.

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , ,

Uhanalaisarvio 2019

Viime perjantain tärkein uutinen – koko Suomen lajiston kattavan uhanalaisarvion julkaiseminen – taisi jäädä Sipilän hallituksen romahtamisen varjoon. Hallituksia syntyy aina uusia (ja tuskin monikaan jää Sipilän kyhäelmää kaipaamaan), mutta sukupuutto on peruuttamaton tapahtuma. Lajien uhanalaisarvio, kuten viime vuoden lopulla julkaistu luontotyyppien uhanalaisarvio, kertovat mihin suuntaan Suomen lajisto on kehittymässä.

 

Luontotyyppien uhanalaisarvio antoi jo osviittaa, mihin suuntaan lajiston uhanalaisuus on kehittymässä. Kun vuonna 2010 Suomen lajistosta uhanalaisia oli 10,5 %, on luku yhdeksän vuotta myöhemmin 11,9 %. Tilanne on parantunut vain nisäkkäillä, joista yhä harvempi on nykyisin uhanalainen (tosin liito-orava palasi jälleen vaarantuneeksi muutaman vuoden takaisen, epäilemättä virheellisen arvion jälkeen). Nisäkkäitä lukuun ottamatta tilanne on mennyt lähes poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Varsinkin jäkälien ja lintujen tilanteen voi sanoa romahtaneen. Uhanalaisarvion mannekiiniksi näyttääkin nousseen hömötiainen – havumetsien tyyppilaji, joka on nykyisin erittäin uhanalainen. Hömötiainen kertoo karulla tavalla, mihin suuntaan Suomen metsät ovat kehittyneet. Myös moni muu lintulaji, esim. punasotka ja peltosirkku, ovat nykymenolla katoamassa Suomesta lähivuosikymmeninä. Erityisesti vesi- ja suolinnuilla näyttää menevän huonosti, mikä kertoo kyseisten elinympäristöjen tilasta.

Eniten punaisen listan lajeja (uhanalaisia, silmälläpidettäviä tai puutteellisesti tunnettuja) löytyy metsistä (yli 2100 lajia) ja perinneympäristöistä (lähes 1300 lajia). Metsälajien suuri määrä selittyy osittain metsissä elävien lajien määrällä, mutta metsissä tapahtuneet muutokset ovat olleet rajuja, ja metsätalous ja sen seurausvaikutukset ovat suurin uhanalaisuuden syy Suomessa. Perinneympäristöjen määrä taas on romahtanut maatalouden tehostumisen ja tilojen lopettamisen seurauksena, ja perinnebiotooppien rikas lajisto lienee Suomen uhanalaisinta.

Ilmastonmuutos näkyy uhanalaisarviossa jo kahdella tavalla. Ensinnäkin eteläiset lajit – jotka aiemmin esiintyivät meillä hyvin harvinaisina ja uhanalaisina – ovat selvästi runsastuneet. Tällaisia lajeja löytyy ennen kaikkea hyönteisissä. Toisessa päässä maata ilmastonmuutos näkyy taas tunturilajiston ahdingossa. Tunturilajeista lähes joka kolmas on punaisella listalla, ja tilanne on erityisen huono tuntureilla elävien sienten ja jäkälien, putkilokasvien ja lintujen osalta. Ilmaston lämmetessä tunturilajistolle sovelias alue supistuu metsänrajan noustessa ja mm. lumenviipymien huvetessa. Voi olla että lähivuosikymmeninä moni tunturilaji tulee katoamaan, jatkossa niitä esiintyy enää Norjan puolella.

Myös soilla tilanne on heikentynyt. Edes suojelusuot eivät säily luonnontilaisina, sillä soita ei ole suojeltu vesitaloudellisina kokonaisuuksina. Suojelusoita ympäröiviä ojituksia seuraa hidas soiden kuivuminen ja muuttuminen erityisesti aapasoilla. Tämän seurauksena varsinkin avosoiden lajisto uhanalaistuu edelleen. Suoluonnon ahdinko vaatisi pikaista jäljellä olevien soiden lisäsuojelua. Pelkkä olemassa olevien soiden suojelu ei luonnollisestikaan riitä, lisäsuojelun rinnalla vaaditaan mittavaa soiden ennallistamista.

Perinnebiotooppilajiston tilaa on hankala parantaa, toki sekin olisi mahdollista jos karjatalouden tukia alettaisiin kohdistaa huomattavasti enemmän perinnebiotooppien ylläpitoon. Vaikea kuitenkaan nähdä, että paluuta 50-100 vuoden takaiseen maatalouteen enää tapahtuisi. Sen sijaan metsätalouden toimintatapoja on mahdollista muuttaa. On täysin selvää, että metsälajiston ja metsäluontotyyppien elvyttämiseen ei enää riitä pieni näpertely muutamien säästöpuiden tai pienialaisten ”avainbiotooppien” kanssa. Tarvitaan perustavaa laatua olevia muutoksia hakkuutapoihin, hakkuutavoitteiden laskemista sekä runsaasti uusia suojelualueita. Avohakkuut, maanmuokkaukset, ojitukset ja lyhyet kiertoajat vaikuttavat metsäluonnon lisäksi myös pienvesiin. Kukaan ei ole esittämässä metsätalouden alasajoa, vaan sopeuttamista luonnon- ja ympäristönsuojelun vaatimuksiin. Metsälain 1 §:n perusteella metsätalouden tulee olla myös ekologisesti kestävää. Uhanalaiset lajit ja luontotyypit kertovat karua kieltä siitä, että ekologinen kestävyys on kaukana.

Uhanalaisarvion julkaisutilaisuuden lopussa pidettiin paneelikeskustelu, jota veti Jyväskylän yliopiston professori ja luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho. Kotiaho on osallistunut aktiivisesti keskusteluun metsistä, ja saanut siinä sivussa lokaa niskaansa ja yhdistetty jopa salaliittoteorian tasolla oleviin kuvitelmiin motiiveista. Paneelikeskusteluun osallistui edustaja metsäteollisuudesta, MTK:sta, Maa- ja metsätalousministeriöstä, luonnonsuojelujärjestöstä ja yliopistosta. Paneelin lopussa Kotiaho kysyi, kuinka moni olisi valmis kasvattamaan Etelä-Suomen suojelupinta-alan 10 % kahden seuraavan hallituskauden aikana. Tavoite on toki epärealistinen ja maksaisi pari sataa miljoonaa euroa vuodessa, mutta tällä hetkellä uhanalaisten lajien ja luontotyyppien tila on huono ja vaatii radikaaleja toimenpiteitä; jos mitään ei tehdä eri tavalla, ei mikään muutu. Vähemmän yllättäen 10 % tavoitetta kannatti vain luonnonsuojelujärjestön ja yliopiston edustaja.

Ilman merkittäviä lisäpanostuksia luonnonsuojeluun ja ympäristön hoitoon ei tulla edelleenkään saavuttamaan mitään. Valitettavasti tahtotila näyttää puuttuvan juuri siitä porukasta, jolla olisi valtaa tehdä muutoksia. Tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen mahdollisuus vaikuttaa luonnonsuojeluun on rajallinen. Valta muutoksiin on poliitikoilla, teollisuudella ja vahvoilla lobbarijärjestöillä (kuten MTK). Pahoin pelkään, ettei mikään tule vieläkään muuttumaan.

 

* * *

 

Blogin aiemmassa kirjoituksessa on selitetty uhanalaisluokitusta. Se kannattaa lukea, jos käsitteeseen sisältyy epätietoisuutta.

 

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

METSO-ohjelman väliarvio

Vuonna 2008 Suomessa polkaistiin liikkeelle vapaaehtoinen METSO-ohjelma metsien suojelutilanteen parantamiseksi. Suojeluohjelmassa pääpaino on kangasmetsissä, mutta suojeluun kelpaavat myös muut puustoiset luontotyypit, kuten lehdot, harjumetsät ja suot. Metso-ohjelmaan on sisältynyt myös tutkimushankkeita sekä luonnonhoitoa. Metson kautta on tavoitteena saada pysyvään suojeluun 96.000 hehtaaria vuoteen 2025 mennessä. Yhdentoista vuoden aikana tavoitteesta on toteutunut noin kaksi kolmasosaa. Maanomistajat saavat suojelusta korvauksen, mikäli tietyt luonnontieteelliset valintaperusteet täyttyvät.

Eilen julkaistiin Jyväskylän yliopiston tutkijavetoinen Metso-ohjelman väliarvio. Arvio on valtaosin mukavaa luettavaa: Metso-ohjelma on maanomistajien ja toimijoiden keskuudessa otettu vastaan hyvin, ja suojelu on kiinnostanut. Paikkatietotarkastelujen perusteella suojeluun saadut kohteet ovat myös pääosin olleet laadukkaita, osassa maakuntia suorastaan erinomaisia. Valintaperusteet ovat siis olleet onnistuneita.

Vapaaehtoisuuteen perustuvassa suojeluohjelmassa on toki rajoitteensa. Suojeluun saadaan vain niitä kohteita, joiden omistajat ovat suojelumyönteisiä. Näin ollen suojelu ei välttämättä tavoita parhaita kohteita tai kohdistu suojelualueverkon kannalta parhaille alueille. Lisäksi tilarakenteen takia valtaosin yksityiset suojelualueet ovat olleet melko pieniä, keskikoko on noin 10 hehtaaria. Valtiolle hankitut alueet ovat olleet jonkin verran suurempia. Metso-ohjelmaan on kuulunut myös kaksi valtion metsätalousmaiden suojelupakettia, yhteensä 23.000 hehtaaria. Valtionmaiden suojelukohteiden keskikoko on ollut liki 100 hehtaaria.

Väliarvio antaa Metso-ohjelmalle (tai sen toteutukselle) hieman risuja. Ohjelman puitteissa maanomistajat voivat suojella metsiään myös määräaikaisesti, joko 20 vuodeksi (ELY-keskusten kautta) tai 10 vuodeksi (Metsäkeskuksen kautta). Määräaikainen suojelu nähdään ongelmana, sillä sopimuskauden päätyttyä määräaikaisten kohteiden tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Pahimmillaan kohteet saattavat mennä hakkuuseen, joten määräaikainen suojelu ei ole rajallisten resurssien näkökulmasta välttämättä mielekästä. Monien metsäluonnon arvokkaiden rakennepiirteiden (mm. lahopuujatkumo, vanhat puuyksilöt ja kelot) kehittyminen vie aikaa, eikä tällaisia arvoja pystytä turvaamaan määräaikaisilla sopimuksilla.

Rajalliset resurssit ovat myös huolenaihe. Metso-ohjelman toteutuksesta on puuttunut sekä rahaa että henkilöitä, ja välttämättä nykymallilla ei saavuteta ohjelman hehtaaritavoitteita. Resurssivajetta lisää puun parantunut kysyntä ja hinnan nousu, sekä tavoite kohdistaa Metso-ohjelman toteutusta enemmän Etelä-Suomeen, missä suojelukohteiden hehtaarihinta on korkein. Väliarviossa esitetäänkin lisäresursseja ohjelman toteutukseen. Lisäksi huomautetaan, että samalla kun valtio pyrkii edistämään luonnonsuojelu, se jakaa kymmeniä kertoja enemmän tukia taloudelliseen toimeliaisuuteen. Valiarviossa esitetäänkin ekologisen kompensaation käyttöönottoa, ja rahojen osoittamista Metso-ohjelmaan.

Puutteistaan huolimatta Metsosta on kehittynyt vahva brändi, josta tuskin kenelläkään on pahaa sanottavaa. Väliarviossa esitetään Metso-ohjelman laajentamista myös muihin elinympäristöihin, kuten kosteikoille ja soille. Esitys on erittäin kannatettava. Varsinkin soiden tilanne on huono ja edelleen heikkenevä, kun soidensuojelun täydennysohjelman valmistelu ajettiin alas viitisen vuotta sitten. Soiden osalta vapaaehtoisuuteen perustuva suojeluohjelma ei välttämättä toimi kovin hyvin tai ole kustannustehokas, sillä suot pitäisi suojella kokonaisuuksina eikä palasina.

Metso-ohjelman toimintatavasta olisi saatava pysyvä, sillä uusien luonnonsuojelualueiden perustaminen ei voi päättyä vuoteen 2025. Metso-ohjelman 96.000 hehtaarin tavoite saattaa vaikuttaa suurelta, mutta hehtaarimäärän toteutuminen vastaa alle prosenttia Etelä-Suomen metsäpinta-alasta. Ja vertailun vuoksi, pelkästään vuonna 2017 Suomessa avohakattiin 144.000 hehtaaria metsää. Suojelutavoitteet ovatkin varsin vaatimattomia hakkuisiin verrattuna.

Ja monimuotoisuuskadon pysäyttäminen vaatisi todennäköisesti vähintään miljoonaa suojeltua lisähehtaaria ja noin 15 % pinta-alasta. Sinne on vielä matkaa.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Australia ennen ihmistä

Australia on kärvistellyt jo pari kuukautta ennätyshelteissä. Säätila toki vaihtelee luontaisesti, mutta nyt alkaa näyttää siltä että Australia on ensimmäisiä mantereita, mihin ilmastonmuutos tulee iskemään pahasti. Merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään, esim. lounais-Australia ja Perthin miljoonakaupunki kärsivät 2000-luvun alussa vuosia pahasta kuivuudesta. Ilmastoennusteet eivät lupaa Australialle ruusuista tulevaisuutta, vaan valtaosalle mannerta kohoavia lämpötiloja ja väheneviä sateita. Siitä huolimatta Australia on harvoja maita, jotka eivät ole valmiita juuri mihinkään ilmastotoimiin; erityisesti nykyinen hallitus näyttää keskeyttäneen kaikki ilmastotoimet.

Australiassa voikin olla edessä melkoinen mullistus vielä tämän vuosisadan aikana. Australia oli pitkään eliökunnan eräänlainen lintukoto, laaja manner joka oli eristynyt muusta maailmasta ja ihmissuvusta. Eristyksen seurauksena Australia säilytti omalaisen eläimistönsä: istukallisia nisäkkäitä Australiassa (ja läheisellä Uuden Guinean saarella) esiintyi vähän (vain lepakkoja ja jyrsijöitä), ja fauna koostui pussieläimistä, muutamasta primitiivisestä nokkaeläimestä sekä linnuista ja matelijoista. Australian kotoperäinen lajisto kehittyi vuosimiljoonien aikana monimuotoiseksi yhteisöksi.

Tänä päivänä Australia on tunnettu lähinnä kenguruista ja koalasta. Nykyisin Australian suurin maanisäkäs on punajättikenguru, mutta isokin kenguru-uros on vain ihmismiehen painoinen. Muiden mantereiden tavoin myös muinaisessa Australiassa esiintyi jättiläiskokoisia eläimiä. Mantereen suurin – ja samalla kaikkien aikojen suurin – pussieläin oli diprotodon, reilusti yli kaksitonniseksi kasvanut vompatin sukulainen. Diprotodon muistutti ehkä jossain määrin karvaista sarvikuonoa (ilman sarvea), ainakin ruumiinrakenne oli samalla tavoin jykevä. Laji oli kasvinsyöjä, jolla oli laaja levinneisyysalue. Ilmeisesti diprotodon oli norsujen tapaan laumaeläin, jossa lauman johtajana oli vanha naaras. Diprotodon-lajeja saattoi olla useampia, tai sitten lajin sisällä esiintyi huomattavaa kokovaihtelua. Diprodotonilla oli myös muutama sukulainen, jotka kuitenkin jäivät huomattavasti jättiä pienemmäksi. Zygomaturus oli kääpiövirtahevon kokoinen, ja ylöspäin suuntautuneiden sierainten perusteella sopeutunut vetisiin ympäristöihin.

Australiassa eli myös jättiläiskenguruita. Suurin Procoptodon-suvun laji (P. goliat) oli useita kertoja nykyisiä isoja kenguruita suurempi, ja painoa yksilöillä saattoi olla reilut 200 kiloa. Laji eleli Australian sisäosien kuivilla alueilla monien nykyisten kenguruiden tavoin. Suuren koon lisäksi lajin kuono oli tylppä, ja Procoptodon-suvun kenguruita onkin kutsuttu lyhytkuonokenguruiksi.

Oikeastaan hyvin monista Australian nykyeläimistä löytyi jättikokoinen vastine: siinä missä nykyiset vompatit ovat muutaman kymmenen kilon lylleröitä, olivat Phascolonut-suvun jättiläisvompatit kymmenen kertaa suurempia. Koalastakin löytyi hieman suurikokoisempi versio; jättiläiskoala-nimitys on lajille kuitenkin liioittelua, sillä isompikin koala jäi pääosin vain 10-15 kilon kokoiseksi (eikä siis kuulunut varsinaiseen megafaunaan). Aiemmin spekuloitiin että koalat olisivat samaa lajia, ja nykyinen koala olisi vain kutistinut versio pleistoseenikauden esi-isistään. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin kaksi eri lajia, jotka elivät samaan aikaan samoilla alueilla.

Australiassa ei tietenkään elänyt vain rauhallisia kasvinsyöjiä, vaan ekosysteemiin kuului myös lukuisia petoeläimiä – jopa kenguruita. Propleopus-suvun kengurulajeilla oli muista kenguruista poikkeava, lihansyöntiin soveltuva hampaisto, ja lajien oletetaan olleen sekasyöjiä. Pussihukka eli tasmaniantiikeri kuoli sukupuuttoon Tasmaniasta vasta reilut 80 vuotta sitten, mutta lajia esiintyi aiemmin koko Australian mantereella.

Australia onkin oiva esimerkki konvergenttisestä evoluutiosta, missä toisilleen kaukaista sukua oleville lajielle kehittyy hyvin samankaltaisia piirteitä, kun ne ovat joutuneet sopeutumaan samanlaiseen ekolokeroon. Australia oli pussieläinten valtakuntaa, ja pussieläimet ovat istukallisille nisäkkäille vain hyvin kaukaista sukua. Pussihukka muistutti erehdyttävästi koiraeläintä, ja Australian suurin nisäkäspeto – pussileijona – muistutti erehdyttävästi kissaeläimiä, varsinkin pleistoseenikauden lopulla Amerikan mantereella eläneitä sapelihammaskissoja. Pussileijona oli nimikaimansa kokoinen, todellinen suurpeto, joka kasvoi keskimäärin yli satakiloiseksi. Leijonista poiketen pussileijona oli kuitenkin lihaksikas ja roteva. Pussileijonan käyttäytymisestä ei voida tietää mitään varmaan, mutta oletettavasti se pyydysti saaliinsa enemmän kyttäämällä kuin takaa-ajamalla. Laji saattoi myös olla hyvä kiipeilemään. Aitojen sapelihammaskissojen tapaan pussileijona oli suurten eläinten saalistaja. Paljoa muuta ei pussileijonan käyttäytymisestä voi nykytiedolla sanoa.

Todennäköisesti hurjin Australian pedoista oli jättiläiskokoinen lisko, varaanien sukuun kuuluva megalania. Nykyisistä varaanilajeista suurin on komodonvaraani, joka kasvaa parhaimmillaan kolmimetriseksi ja satakiloiseksi. Komodonvaraani saattaa toisinaan olla ihmiselle vaarallinen, ja useita lajin aiheuttamia kuolemantapauksia on tiedossa. Megalania oli valtava lisko. Tutkijoilla on ollut vaikeuksia arvioida lajin kokoa tarkasti, koska yhtään kokonaista fossiilia ei ole säilynyt. Joka tapauksessa megalania kasvoi vähintään 300-500 kiloiseksi ja 5,5 metrin mittaiseksi, mutta huomattavasti suurempiakin arvioita on esitetty. Megalania oli Australian suurin maapeto, jos rannikkolla elänyttä suistokrokotiilia ei lasketa. Samalla megalania oli maailman suurin tunnettu lisko.

Kuten muidenkin Australian megafaunan osalta, myös jättiläisliskon elintavoista on vain vähän tietoa. Osa tutkijoista on nähnyt megalanian enemmän raadonsyöjänä kuin petona. Joskus megalanian on arveltu olleen Australian huippupeto, mutta fossiiliaineistossa laji on erittäin harvinainen, joten todennäköisesti se on ollut harvalukuinen laji verrattuna esim, pussileijonaan. Megalanian lähisukuisilla varaaneilla on myrkkyrauhaset leuoissaan, joten on mahdollista että myös megalanian puraisu oli myrkyllinen. Myrkky viittaisi vahvasti siihen, että megalania oli saalistava peto.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Australiaan arviolta noin 50.000 vuotta sitten, mahdollisesti jo 65.000 vuotta sitten. Ihmisten saapuessa Australian manner oli vielä neitseellinen, ja ihmiset tapasivat mm. hurjan megalanian ja muun megafaunan. Tarina on kuitenkin tavanomaisen surullinen: pian ihmisen saapumisen jälkeen suuret eläimet olivat sukupuutossa. Kaikki Australian yli 100 kg painavat maaeläimet näyttävät hävinneen joskus 40.000-50.000 vuotta sitten; tarkkaa ajankohtaa on vaikea selvittää, sillä aikaikkuna on sellainen ettei radiohiiliajoitus enää toimi. Kuudes massasukupuutto alkoi toden teolla Australiasta, ja manner menetti yli 80 % suurikokoisista eläimistään.

Kuten muuallakin, Australissa megafaunan tuhosta on kaksi kilpailevaa teoriaa. Osa tutkijoista on arvellut, että ilmaston kuivuminen tuhosi suuret eläimet. Toisen teorian mukaan syynä oli ihmisen saapuminen tavalla tai toisella; joko ihminen metsästi lajit sukupuuttoon, tai kulotus ja tulen käyttö muuttivat kuivan Australian ekosysteemiä eläimistölle sopimattomaksi. Ilmastoteorialla on vain vähän tukea, sillä sukupuuttojen ajankohtana Australian ilmasto oli vakaa, ja jäätiköitymismaksiminen aikainen kuivin jakso ajoittuu noin 20.000 vuotta myöhemmäksi. Ihmisen osallisuus tuhoon näyttääkin selvältä. Samalla on saatu vahvoja viitteitä siitä, että itse asiassa isojen kasvinsyöjien katoaminen edelsi palojen yleistymistä. Sukupuuttojen seurauksena ekosysteemi muuttui, kasvillisuus lisääntyi ja palokuorma kasvoi, mikä johti lisääntyviin luonnonpaloihin. Isot eläimet katosivat jo kauan sitten, mutta sukupuutot Australiassa ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Esim. dingon (villiintyneen koiran) saapuminen matereelle joitain tuhansia vuosia sitten koitui mahdollisesti useiden lajien kohtaloksi. Esim. aiemmin mainittu pussihukka katosi Australian mantereelta vasta dingon saapumisen jälkeen, mutta sinnitteli Tasmaniassa kunnes eurooppalaiset hävittivät lajin sukupuuttoon. Sittemmin Australian alkuperäislajistoa ovat kurittaneet eurooppalaisten mukana tuomat eläimet ja kasvit, mm. ketut, kissat, kaniinit ja hiiret.

Ihmisen mukana megafauna on jälleen palannut Austraaliaan. Tätä nykyä mantereella elää villiintyneenä mm. kameleja, hevosia ja aaseja, vesipuhveleita ja jopa erittäin uhanalaisia bantengeja; Australian bantengipopulaatio on itse asiassa suurempi kuin kaikki Aasiassa elävät luonnonvaraiset eläimet yhteensä. Kaikki uusi megafauna luetaan vieraslajeiksi, ja mm. hevosten ja kamelien määrä lasketaan sadoissa tuhansissa, ellei jopa miljoonissa. Lajit lisääntyvät hurjaa vauhtia, sillä isoille eläimille ei enää löydy luontaisia vihollisia. Australiassa onkin käynnissä useita hankkeita ja toimintaohjelmia vieraslajien aiheuttamien haittojen vähentämiseksi. Tavoitteena ei kuitenkaan ole hävittää villihevosia tai -kameleita, vaan rajoittaa populaatioiden kokoa ja haittoja. Linja on sinällään ihan viisas, sillä tietyssä mielessä uudet lajit ovat saattaneet ottaa vanhan ekologista roolia. Mikään vieraslaji ei kuitenkaan voi korvata menetettyä pussieläinfaunaa. Pussieläinten kohdalla sukupuutot tuntuvat erityisen pahoilta, sillä evolutiivisesti ne ovat täysin uniikkeja ja harvalukuisia verrattuna istukallisiin nisäkkäisiin.

Tänä päivänä Australia on hyvin erilainen manner kuin ennen ihmisen saapumista. Saa nähdä mihin suuntaan Australia on kehittymässä muuttuvassa ilmastossa.

Kategoria(t): megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Äänetön kevät, äänetön maapallo

Vuonna 1962 julkaistiin Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät. Rachel Carson oli Yhdysvaltain valtion palkoilla oleva biologi, joka kiinnostui torjunta-aineiden aiheuttamista ongelmista. Kirjassaan hän kuvaa, miten holtiton torjunta-aineiden käyttö tuhoaa ekosysteemejä; äänettömänä keväänä ei enää kuulu linnunlaulua, sillä torjunta-aineet (kuten DDT) ovat tappaneet hyönteiset ja heikentävät lintujen pesimämenestystä. Myrkyt eivät olleet haitattomia myöskään ihmisille. Äänetön kevät on yksi maailmaa muuttaneista kirjoista, ja on ympäristönsuojelun merkkiteos. Teollisuuden vastustuksesta huolimatta DDT kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1972, ja Suomessakin lopullisesti 1976. Valitettavasti Rachel Carson ei ehtinyt nähdä teoksensa muuttavan maailmaa, sillä hän kuoli pari vuotta kirjan kirjoitamisen jälkeen rintasyöpään.

Huoli torjunta-aineiden vaikutuksista ei ole hävinnyt mihinkään. Voi olla että pahimmat myrkyt on saatu kiellettyä ainakin länsimaista, mutta myrkkyjen laillinen tai laiton käyttö on edelleen yleistä kehitysmaissa; esim. Carbofuran -hyönteismyrkyn käyttö Etelä-Amerikassa on ajamassa andienkondoria sukupuuttoon. Euroopassa on väännetty jo pitkään kättä rikkakasvimyrkky glyfosaattien kieltämiseksi. Näillä näkymin Euroopassa glyfosaattien käyttö on sallittua ainakin vuoteen 2022 saakka. Suomessa näyttäisi olevan halua kylvää glyfosaatteja myös metsiin, mikä vaikuttaa melko vastuuttomalta. Neonikotinoidit sentään on saatu Euroopassa kiellettyä lähes kokonaan, mikä saattaa helpottaa pölyttäjäkriisiä – vaikka torjunta-aineet eivät olekaan ainut syy pölyttäjien katoon.

Hyönteismäärien on havaittu taantuneen monessa paikkaa. Pari vuotta sitten kerroin blogissa tutkimuksesta, jonka mukaan hyönteisten määrä Saksassa on romahtanut kolmessa vuosikymmenessä. Samanlaisia tuloksia on saatu myös mm. Skotlannista. Suomessa hyönteisseurantoja ei käytännössä ole, mutta oletettavasti tilanne on saman suuntainen. Varsinkin maatalousympäristöjen linnut ovat taantuneet kaikkialla Euroopassa. Oletettavasti monen lajin osalta taantuminen johtuu hyönteisravinnon vähäisyydestä.

Costa Rican sademetsät on viimeisin paikka, missä on havaittu dramaattinen hyönteispopulaatioiden romahdus. Hyönteisten rinnalla ovat taantuneet myös monet muut lajiryhmät, kuten liskot, sammakot ja linnut, joille hyönteiset ovat tärkeää ravintoa. Costa Ricassa hyönteispopulaatioiden romahdus on ilmeisesti seurausta ilmaston lämpenemisestä. Tilanne voi olla yhtä huono monilla muillakin trooppisilla alueilla; siitä ei vain ole tietoa, sillä trooppiset alueet ovat biodiversiteettiseurannoissa selvästi aliedustettuina.

Vuosi 2018 oli yksi mittaushistorian lämpimimmistä, ja kuumuus ja kuivuus aiheutti ongelmia niin Euroopassa kuin muillakin mantereilla. Viime kuukausina varsinkin Australia – ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun yksi pahimmista vastarannankiiskistä – on kärsinyt ennätyksellisestä kuumuudesta. Tilanne on ollut tukala paitsi ihmisille, myös luonnolle. Esim. viime marraskuussa lämpöaalto tappoi kymmeniä tuhansia lepakkoja, jotka vain yksinkertaisesti putoilivat puista kuumuuden tappamina.

Syrjäisinkään kolkka maapallolla ei näytä olevan turvassa. Viime keväänä uutisoitiin, Intian valtameren eteläosassa olevan Ile aux Cochons -saaren kuningaspingviinipopulaatiosta on kolmessa vuosikymmenessä hävinnyt 90 %. Kyseessä on maailman suurin pingviinipopulaatio, jonka pääluvun 80-luvun alussa arvioitiin olleen 2 miljoonaa pingviiniä. Tuoreiden ilmakuvien mukaan pingviinejä on enää kymmenesosa entisestä. Romahdus saattaa olla seurausta ilmastonmuutoksen voimistumisesta, eikä ilmastoennuste lupaa hyvää alueen pingviineille.

Hyönteispopulaatioiden romahdus, pingviinikato ja lepakoiden joukkokuolema ovat ilmastonmuutoksen karmeaa esinäytöstä. Ne kertovat suuntaa, mihin maapallo on menossa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ympäristönsuojeluun ei panosteta, ei meillä ole vain äänetön kevät – meillä on edessä autio ja äänetön maapallo.

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Blogin neljäs vuosi

Vuosi vaihtui räntä- ja lumisateessa, ja valitettavasti edelleen raketit paukkuen. On taas aika vetää yhteen blogin vuosi 2018. Blogissa kävijämäärä (tai ainakin klikkausten määrä) jatkoi kasvuaan: vuoden aikana vierailijoita oli yli 2800 ja näyttökertoja noin tuplamäärä. Kesä oli jälleen hiljaisempaa, mutta marras- ja joulukuu olivat toistaiseksi vilkkaimmat. Pieniähän nämä kävijämäärät edelleen ovat.

Vuosi_2018.png

Blogin 24 edellisen kuukauden kävijämäärät. Hienoista kasvua on nähtävissä.

Vuonna 2018 puhutti mm. metsät ja metsänhakkuut usean kirjoituksen verran, ja ilmastonmuutos iski (ainakin hetkeksi) ihmisten tietoisuuteet hellekesän ja IPCC:n ilmastoraportin mukana. Metsät ja ilmastonmuutos ovat kytkeytyneet toisiinsa, sillä metsät ovat merkittävä hiilivarasto, ja tehokas keino poistaa ilmakehästä hiilidioksidia. Valitettavasti Suomessa kuvitellaan edelleen, että ilmastonmuutosta torjutaan lisäämällä hakkuita.

Blogissa tuli kirjoitettua mm. kahden artikkelin verran Uuden Seelannin erikoisesta lajistosta ja sen tuhosta, Amerikan mantereen jättiläislaiskiaisista, horrostavista hiiristä ja kotoisesta hirvestä. Kaikkiaan kirjoituksia syntyi 27 kappaletta. Tavoitteeseen päästiin, mutta välillä kirjoittaminen oli jo vaikeaa. Suosituin artikkeli blogissa oli edelleen vuonna 2016 kirjoitettu ”Mitä uhanalaisuus tarkoittaa”. Toivottavasti se on ollut lukijalle hyödyllinen.

Vuosi sitten tuli tehtyä uudenvuodenlupaus blogiin liittyen, mutta nyt en lupaile mitään. Neljä vuotta blogin kirjoittamista tuntuu jo hieman raskaalta; varsinkin pitempi kirjoitus vaatii aikaa ja perehtymistä. En aio blogia missään tapauksessa hylätä, mutta tänä vuonna kirjoitan enää kun siltä tuntuu, ilman tavoitetta kirjoitusten määrästä. Katsotaan mitä syntyy. Ajankohtaisia aiheita ilmenee varmasti myös tänä vuonna, ja moni pleistoseenikauden eläin on vielä itselleni tutkimatta.

Toivotan kaikille hyvää loppuvuotta 2019! Olkoon tämä vuosi parempi kuin edellinen. Ainakin joissain asioissa toivo elää; esim. keväällä on eduskuntavaalit, ja uskon vahvasti että Sipilän epäonnistunut hallitus jää surulliseksi esimerkiksi historiaan. Olemme isojen päätösten äärellä. Ilmastonmuutos tulee vääjäämättä muuttamaan maailmaa, toivottavasti se tapahtuu hallitusti eikä katastrofien kautta.

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Kaikki jaavansarvikuonot samassa korissa

Indonesiassa Jaavan ja Sumatran välillä sijaitseva Krakatau on yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Joulukuun 22. päivä voimakas purkaus romahdutti nykyisen purkauskohdan (Anak Krakatau) ja aiheutti voimakkaan tsunamin, joka iski sekä Jaavan länsirannikolle että Sumatran eteläkärkeen. Tsunami tuhosi satoja taloja, ja aiheutti yli 400 ihmisen kuoleman. Alueella on edelleen uusia purkauksia, ja paikallisia ihmisiä on kehotettu välttämään rannikkoa. Uusi tsunami on edelleen mahdollinen.

Krakatau purkautui tuhoisasti myös vuonna 1883. Tuolloin Krakataun tulivuorisaari tuhoutui massiivisessa purkauksessa. Purkaus ja sitä seuranneet tsunamit aiheutti valtavaa tuhoa lähialueilla, ja tappoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tulivuorenpurkauksen vaikutukset ulottuivat läpi maapallon, sillä tulivuoren syöksemä tuhka viilensi ilmastoa useiksi vuosiksi, ja rikkioksidin määrä ilmakehässä sai aikaan näyttäviä auringonlaskuja.

Krakataun purkaus oli Sundansalmen ihmisille katastrofi, mutta siitä seurasi jotain hyvääkin: Ujung Kulonin niemimaa Jaavan länsikärjessä autioitui ihmisasukkaista, ja siitä tuli Jaavan yksi viimeisistä turvapaikoista saaren eläimistölle. Saamme kiittää Krakataun purkausta, että maailmassa vielä esiintyy jaavansarvikuonoja. Nykyisin niemimaa on Unescon maailmanperintökohde ja kansallispuisto, ja jaavansarvikuonojen vihonviimeinen elinalue.

Jaavansarvikuono on ehkä maailman harvinaisin iso nisäkäs, sillä lajin yksilöitä arvellaan olevan jäljellä vain noin 60. Laji onkin äärimmäisen uhanalainen. Viime vuosina lajin osalta on kuitenkin saatu joitain positiivisia uutisia: kattavan kameraseurannan ansiosta yksilömäärää saatiin tarkennettua, ja kamerat ikuistivat myös poikasia. Jaavansarvikuono on sukupuuton partaalla, mutta lajilla saattaa vielä olla toivoa.

Joulukuun tsunami oli kuitenkin ikävä muistutus Ujung Kulonin haavoittuvuudesta. Tsunami iski myös kansallispuiston rannoille, mutta yhtään sarvikuonoa ei tiettävästi menetetty. Mukana saattoi olla hyvää tuuria, mutta Krakataun lähellä ei ole turvallista myöskään sarvikuonoilla. Vuoden 1883 kaltainen massiivinen purkaus saattaisi tappaa viimeisetkin jaavansarvikuonot. Lajin suojelu ei voi onnistua, ellei lajille löydy toista elinpiiriä; ilman Krakataun uhkaakin Ujung Kulon on käymässä ahtaaksi jaavansarvikuonoille, ja lajin yksilömäärän kasvattaminen vaatii uusia elinalueita.

Suojelujärjestöt ovat työskennelleet ongelman parissa pitkään, mutta tiheästi asutusta Indonesiasta näyttää olevan vaikea löytää sarvikuonoille soveliasta, riittävän laajaa, ennen kaikkea elinaluetta; Aasiassa sarvikuonojen suurin uhka on salametsästys. Ujung Kulon on tältä vitsaukselta viime vuosina säästynyt, mutta esim. sumatransarvikuonojen määrä on romahtanut nopeasti sekä Sumatralla että Borneossa salametsästyksen (ja elinympäristön tuhoutumisen) takia.

Uhanalaisia lajeja siirretään käytännössä vain niiden luontaisen levinneisyysalueen sisällä. Yleensä tämä menettely onkin perusteltua, mutta jaavansarvikuonon tapauksessa uutta elinpiiriä pitäisi hakea huomattavasti laajemmalta. Pelkästään satelliittikuvaa tarkastelemalla käy nopeasti selville, että Indonesiasta (tai ylipäätään Kaakkois-Aasiasta) on vaikea löytää laajoja, yhtenäisiä metsäalueita. Ja salametsästys on kyseisellä alueella massiivinen ongelma.

Lajin pelastaminen tulisi olla ykkösprioriteetti, ja unohtaa puhdasoppisuus edes tämän kerran. Suomalaisen sananlaskun mukaan kaikkia munia ei pidä panna samaan koriin — eikä kaikkia sarvikuonoja samaan kansallispuistoon.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi