Tarpaani ja euroopanvilliaasi

Blogin edellisessä päivityksessä muistutin, että myös avoimilla alueilla on arvoa, eikä metsittämisen tule olla Euroopassa ainut keino ennallistaa ihmisen muuttamia ympäristöjä; uuden tutkimuksen mukaan Euroopassa on aina ollut avoimia tai puoliavoimia ruohomaita ja näiden lajistoa. Euroopan lajistoon ovat kuuluneet mm. euraasianvillihevonen eli tarpaani sekä euroopanvilliaasi (Equus hydruntinus). Jälkimmäisestä lajista löytyy melko vähän tietoa, mutta tarpaanista on vuosien mittaan kirjoitettu paljon; tosin kukaan ei tunnu tietävän, mikä tapraani ihan tarkalleen oikeasti on.

Historiallisesti tarpaaniksi on kutsuttu Euraasian länsiosissa ja jopa Euroopassa elänyttä villihevosta, erotuksena mongolianvillihevosesta eli przewalskinhevosesta. Tarpaanin alkuperä on kuitenkin pieni mysteeri, ja hevosen sukupuu on muutenkin vähän sekava. Kukaan ei oikeasti tietä, kuinka monta hevoslajia tai -alalajia Euraasiassa eli pleistoseenikauden lopulla. Nykyään kesytettyjä hevosia on lukuisia rotuja, joista osa pienikokoisia ja osa suurikokoisia. Hevosten ulkonäkö vaihtelee muutenkin. Rotujen vaihtelua selitettiin aikanaan sillä, että ne on kesytetty eri alalajeista. Nykyisin tiedetään, että hevonen on kesytetty käytännössä vain kerran, ehkä joskus 5000-6000 vuotta sitten. Kesytysprosessi ei kuitenkaan ollut aivan yksioikoinen: ensimmäinen kesytetty hevospopulaatio käsitti vain muutaman orin, ja kesyhevosten laumoihin on sittemmin lisätty lukuisia kertoja villejä tammoja useista eri hevospopulaatioista. Tämän seurauksena nykyisten hevosten mitokondrio-DNA (joka siirtyy jälkeläisille vain naaraalta) on hyvin monimuotoinen, mutta Y-kromosomi (joka perityy vain urokselta) on peräisin vain muutamasta yksilöstä. Hevosrotujen monimuotoisuus selittyy vain osittain eri alkuperää olevilla tammoilla. Suurelta osin rodut ovat syntyneet kesytyksen jälkeen tapahtuneella jalostuksella ja luonnonvalinnalla, kun hevoset ovat ihmisten mukana joutunee erilaisiin olosuhteisiin.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kesytetyt hevoset eivät ole peräisin przewalskinhevosista. Kyseessä on kaksi eri hevospopulaatiota, jotka ovat eriytyneet yli 100.000 vuotta sitten. Ero näkyy jopa hevosten kromosomimäärässä: przewalskinhevosella kromosomeja on 66, kun taas kesytyillä hevosilla 64. Tämä on itse asiassa hämmentävää, sillä saman lajin yksilöillä pitäisi myös olla sama määrä kromosomeja. Kyseessä ei missään tapauksessa ole eri lajit, koska kesytetyt hevoset ja przewalskinhevoset lisääntyvät keskenään ongelmitta. Przewalskinhevonen vaikuttaa olevan aito villihevonen (vaikka on mahdollista, että nykyisillä przewalskinhevosilla on kesytetty menneisyys).

Euroopassa hevoset olivat yleisiä viimeisen jääkauden aikana, ja hevonen yleisesti luolamaalauksissa kuvattu eläin. Hevonen on arojen tai ainakin avointen ruohomaiden eläin. Jääkauden aikaan Eurooppa oli valtaosin aroa tai arotundraa, eli olosuhteet hevosille olivat ihanteelliset (hevoset sietävät hyvin kylmää, kunhan lumipeite ei ole liian paksu ja ne löytävät ruokaa). Hevosia – tarpaaneja – eli Euroopassa myös historiallisella ajalla, tästä on useita kirjallisia todisteita niin antiikin ajalta kuin keskiajalta. Tarpaanin alkuperä on kuitenkin kiistanalainen: tarpaanit saattavat olla pleistoseenikauden hevosten suoria jälkeläisiä, jotka säilyivät Euroopassa läpi koko holoseenin lämpökauden; tämä tarkoittaa, että Euroopassa säilyi hevoselle sopivaa elinympäristöä myös metsien levittäytyessä. Ainakin Iberian niemimaalla hevosia lienee elänyt koko holoseenikauden. Toisaalta on yhtä mahdollista, että tarpaanit ovat villiintyneitä kesyhevosia, jotka ovat levinneet Eurooppaan ihmisten mukana jo tuhansia vuosia takaperin. Minun tietääkseni ei tällä hetkellä ole vankkoja todisteita suuntaan tai toiseen.

Kirjallisissa lähteissä tarpaaneja kuvataan harmansävyisiksi (hiirakko), eli väritys poikkeaa mm. przewalskinhevosesta, joka on enemmän kellertävänruskea (ruunihallakko). Väri ei sinällään todista mitään, mutta yleisesti harmaan ja kellertävänruskean sävyjä pidetään hevosten primitiivisinä värimuotoina. Värivaihtelut olivat jokseenkin yleisiä jo villihevosilla, ja niistä todisteet ovat jääneet sekä luolamaalauksiin että muinais-DNA:han. On myös pohdittu, että tarpaanin tummempi väri olisi sopeuma Euroopan olosuhteisiin: metsien ja ruohomaiden mosaiikkiin, jossa harmaa väri tarjoaa kellanruskeaa enemmän suojaa. Ilmeisesti tarpaani oli myös hieman przewalskinhevosta kookkaampi. Monet nykyiset hevosrodut — varsinkin ratsastus- ja työhevoset — ovat selvästi alkuperäisiä villihevosia kookkaampia.

Tarpaanin alamäki alkoi jo vuosituhansia sitten. Villihevosia metsästettiin ruuaksi, ja myöhemmin niitä pidettiin viljelyksillä haittaeläiminä. Tarpaani hävisi ensin Etelä-Euroopasta, ja myöhemmin Keski- ja Itä-Euroopasta. Viimeiset tarpaanit elivät Ukrainan aroilla 1800-luvulla, tosin nämäkin saattoivat jo olla kesyhevosten kanssa risteytyneitä. Tarpaani kuoli sukupuuttoon luonnosta 1800-luvun lopulla; viimeinen tarpaaniksi väitetty eläin säilyi tarhassa vielä 1900-luvun alkuvuosiin. Sittemmin tarpaania on pyritti palauttamaan takaisinristeyttämällä niin Puolassa, Saksassa kuin Yhdysvalloissa. Lopputuloksena on syntynyt primitiivisen näköisiä hevosrotuja kuten saksalainen Heckin hevonen tai puolalainen konik. Molemmat ovat toki harmaasävyisiä ja pienikokoisia hevosia, mutta geneettisesti ne eivät välttämättä ole lähellä alkuperäistä villihevosta. Niitä tuskin on syytä kutsua tarpaaniksi. Kesyhevosen alkuperäinen muoto on kuollut sukupuuttoon.

Entäpä sitten euroopanvilliaasi? Villiaasien fossiileja on löytynyt laajalta alueelta Etelä- ja Itä-Euroopasta sekä Lähi-Idän alueelta, ja pleistoseenikaudella laji oli mitä ilmeisimmin yleinen ja laajalle levinnyt. Lajin taksonominen asema on edelleen vähän epäselvä, mutta euroopanvilliaasi näyttäisi olevan läheisintä sukua aasianvilliaasille. Ilmeisesti euroopanvilliaasi ulkonäkö muistutti eniten aasianvilliaasia, hampaistoa lukuun ottamatta.

Holoseenikaudelle tultaessa euroopanvilliaasin levinneisyys kutistui ja pirstoutui. Euroopanvilliaasi näyttäisi sinnitelleen aina pronssikaudelle saakka Kaukasuksen ja Iranin alueella, ja mahdollisesti myös Espanjassa. Joka tapauksessa laji näyttää kuolleen sukupuuttoon jo ennen ajanlaskun alkua; näin ollen espanjalaisessa historiankirjoituksessa esiintyvä ”iberianseepra” ei ole voinut olla euroopanvilliaasi, vaikka tälläkin vaihtoehdolla on spekuloitu. Iberianseepra lienee ollut alueella elänyt villihevonen.

Euroopanvilliaasin kohtaloksi koitui mitä todennäköisimmin ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutus. Holoseenikauden ilmasto suosi metsiä, joten aasille sopivat avoimet alueet kutistuivat. Samalla populaatiot pienenivät, eivätkä kestäneet ihmisen aiheuttamaa metsästystä. Ihmisen vaikutus lienee kuitenkin merkittävämpi, sillä villiaasit olivat selvinneet jo parista aiemmasta lämpökaudesta.

Euroopanvilliaasi oli taatusti Euroopan alkuperäistä lajistoa; tarpaanista ei ole varmuutta. Ihmisten tietoisuudessa hevoset ovat jyränneet aasit. Se ei ehkä ole yllätys, sillä hevonen on yksi ihmiskunnan merkittävimmistä kotieläimistä, joka mahdollisti nopean liikkumisen ja tehokkaan maanviljelyn. Aasit ansaitsevat kuitenkin oman arvostuksensa. Useampi aasilaji on sinnitellyt villinä nykypäiviin saakka, vaikka afrikanvilliaasi onkin sukupuuton partaalla. Ei ihan aaseja otuksia!

Mainokset
Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Avoimet alueet kunniaan

Ilmastonmuutoksen torjunnassa metsät ovat keskeisessä asemassa. Maapallon metsiin on sitoutunut valtavan paljon hiiltä, joka on pois luonnon nopeasta kierrosta. Metsät ovat myös kätevä keino poistaa ilmakehästä hiiltä – tätä kutsutaan hiilinieluksi. Yhtänä keinona ilmastonmuutoksen torjumiseksi onkin esitetty Maapallon mittavaa metsitystä. Esim. World Resource Instuteten mukaan maapallolla on miljardeja hehtaareita metsitettäväksi.

Metsittäminen on sinällään positiivinen asia. Iso osa maapallon metsistä on raivattu laidunmaaksi tai pelloksi, tai metsiin on rakennettu kaupunkeja, teitä ja muuta infrastruktuuria. Metsät on ehkä kuitenkin ymmärretty väärin; jääkauden jälkeen Eurooppa ei ollut katkeamatonta ikimetsää Atlantilta Ukrainan aroille saakka. Todennäköisesti Euroopassa on tiheiden metsien lisäksi esiintynyt runsaasti ruohomaita tai metsien ja avointen alueiden mosaiikkia. Uunituoreen tutkimuksen mukaan Keski- ja Itä-Euroopassa on esiintynyt ruohomaita koko jääkauden jälkeisen ajan, liki 12.000 vuotta (jääkauden aikana valtaosa Euroopasta oli avointa arotundraa). Aiemmin on ajateltu, että Euroopassa ruohomaat ovat syntyneet lähinnä ihmistoiminnan, ja ennen kaikkea karjatalouden yleistymisen seurauksena.

Tutkijoiden mukaan ruohomaiden olemassaolosta todistavat niin alueella esiintyneet kasvit, eläimet kuin maannos. Holoseenikaudella avoimia ruohomaita ylläpitivät mm. kuuma ja kuiva ilmasto, maastopalot, suuret kasvinsyöjäeläimet ja myös ihmistoiminta. Karjatalous alkoi yleistyä vasta noin 6000 vuotta sitten, eikä se yksistään voi selittää ruohomaiden olemassaoloa. Sen sijaan avoimet alueet yleistyivät ja metsät väistyivät karjatalouden ja ihmismäärän kasvaessa. Alkuperäiset ruohomaat ovat Euroopasta saattaneet lähes hävitä, korvautuen ihmistoiminnan voimakkaasti muokkaamilla pelloilla ja laitumilla.

Tutkijoiden mukaan metsien ja avointen alueiden mosaiikki on tarjonnut runsaasti erilaisia habitaatteja lajistolle, ja Euroopan runsas lajiston diversiteetti on nimenomaan seurausta erilaisten elinympäristöjen vaihtelusta. Tästä näkökulmasta laajamittainen metsittäminen ei ole oikea keino pyrkiä palauttamaan Euroopan alkuperäistä luontoa, vaan näkökulman pitäisi olla laajempi ja monitavoitteisempi.

Pienemmässä mittakaavassa sama pätee myös Suomessa. Todennäköisesti meillä ruohomaat ja avoimet alueet (soita, karuja kallioita, harjurinteitä, rannikon dyynejä ja nummia sekä tuntureita lukuun ottamatta) ovat seurausta karjatalouden leviämisestä. Siitä huolimatta perinteiset laidunmaat ovat Suomen lajirikkaimpia ympäristöjä, ja ilman karjataloutta lajistomme olisi huomattavasti köyhempää ja maisema tylsempi. Karjataloutta on Suomessa harjoitettu jo tuhansia vuosia, ja laidunnukseen liittyvä lajisto (muinaistulokkaat) on katsottava Suomen vakiituneeksi lajistoksi ja keskeiseksi osaksi luonnon monimuotoisuutta. Niittyjen määrä oli varmaan suurimmillaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Nykyisin on jäljellä enää rippeet; asiaa on tutkinut mm. Kaisa Raatikainen Jyväskylän yliopistossa.

Suomessakin (mm. pääministeri Sipilä) on esitetty mm. joutomaiden ja pakettipeltojen metsittämistä osana ilmastonmuutoksen torjuntaa (ja tietenkin, että saataisiin lisää hakattavaa). Suunta ei välttämättä ole oikea: perinneympäristöissä elää vuoden 2010 uhanalaisarvion mukaan yli 1000 uhanalaista tai silmälläpidettävää lajia, ja avoimien alueiden sulkeutuminen on toiseksi yleisin uhanalaisuuden syy Suomessa metsätalouden jälkeen.

Joku saattaa sanoa, että niittylajisto on saapunut Suomeen ihmisen mukana, eikä ole osa alkuperäistä luontoa. Toisaalta historiallisten ruohomaiden lajistolle ihmisen luomat ympäristöt saattavat olla viimeinen turvapaikka muuttuneessa maailmassa. Ainakin minä haluan nähdä niittylajistoa ja rikkaruohokenttiä muuallakin kuin teiden pientareilla (vaikka pientareet sinällään voivat olla monimuotoisuuden kannalta merkittäviä).

Avoimet alueet ansaitsevat enemmän arvostusta, eikä kaikkea pidä metsittää – ei Suomessa eikä muuallakaan maailmassa.

Kategoria(t): Maailmalta, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti

Autioituva maapallo

Tänään WWF julkaisi Living planet 2018 -raportin: vuodesta 1970 lähtien maapallon selkärankaisten eläinten yksilömäärä on pudonnut 60 %. Muutosta edelliseen raporttiin ei ole paljoa (kaksi vuotta sitten luku oli -58 %), mutta suunta on edelleen sama. WWF:n raportti herätti runsaasti huomioita niin suomalaisessa kuin kansainvälisessä mediassa. Valitettavasti tällainenkin uutinen unohtuu nopeasti, esim. YLE:n juttu aiheesta oli jo iltapäivällä hävinnyt jonnekin alasivujen kätköön.

Pari vuotta sitten käsittelin WWF:n elävän planeetan indeksiä ja siihen liittyviä ongelmia parin kappaleen verran. Ongelmista ja puutteista huolimatta WWF:n kokoama tieto lienee paras mahdollinen kuvaus maapallon selkärankaisten tilasta. Ei hyvältä näytä, mutta sehän oli jo tiedossa. Suurimmat syyt lajiston romahdukseen ovat elinympäristöjen tuhoutuminen mm. luonnonvarojen liikakäytön seurauksena. Myös vieraslajit ja ilmastonmuutos alkavat olla merkittävä uhka osalle eläinryhmistä. Laillinen laiton liikapyynti on uhka varsinkin nisäkkäille ja kaloille.

Eläinten määrän romahdus on iskenyt pahiten trooppisille alueille, joissa esiintyy maapallon rikkain biodiversteetti. Lauhkeat vyöhykkeet ovat säästyneet tuholta paremmin, mutta lajikirjo köyhtyy kaikkialla. Pahin tilanne on Etelä-Amerikassa, jossa raportin mukaan eläimistä on kadonnut 89 %. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa myös historiallinen perspektiivi: pleistoseenikauden lopulla Etelä-Amerikasta kuoli sukupuuttoon yli 80 % suurikokoisista (ns. megafaunan) nisäkässuvuista. Etelä-Amerikasta onkin tulossa autio manner. Asiaa tuskin auttaa Brasilian uusi fasisti presidentti, joka on mm. uhannut sulkea ympäristöministeriön, yksityistää Amazonin sademetsät, padota joet ja irtautua ilmastosopimuksesta.

Syksyn huonot uutiset eivät tähän lopu. Kiinasta tulleiden tietojen mukaan maassa aiotaan höllentää tiikerin osien ja sarvikuonojen sarvien käyttö- ja myyntikieltoa. Käyttö sallittaisiin luvan kanssa mm. ”perinteisessä lääketieteessä”, ja antiikkiesineillä voisi käydä kauppaa. Villien eläinten osia ei edelleenkään saisi käyttää (toisaalta tiikerien tarhaaminen kiinalaisen lääketieteen tarpeisiin ei kuulosta lainkaan hyvältä). Ja yleensäkin, mitä enemmän lainsäädäntö on monimutkainen ja tulkinnallinen, sitä vaikeampaa on saada rikollisia kiinni. Kiinan päätös ei kuulosta lainkaan hyvältä.

Aiemmin olen kysynyt, että miltä näyttää kuudes massasukupuutto? Kuin katsoisi ikkunasta ulos. Se tapahtuu juuri nyt, silmiemme edessä. Ilman WWF:ää ja muita suojelujärjestöjä sitä olisi mahdotonta havaita. Muutokset ovat ehkä ihmisen aikajänteellä hitaita, mutta eliökunnan mittakaavassa tavattoman nopeita.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Horrostavat hiiret

Eräänä kesäiltana vanhan navetan kivijalan raunioissa vilahti ruskea, mustaselkäinen hiiri. Otus oli minulle ennestään tuntematon, ja taisi myös tuntemattomaksi jäädä, sillä tuntomerkit sopivat kahteen lajiin. Todennäköisemmin kyseessä oli peltohiiri, jota esiintyy Itä- ja Keski-Suomessa, ilmeisesti paikoitellen melko yleisenä. Toinen vaihtoehto on koivuhiiri, jota esiintyy Suomessa laikuttain. Voimakkain kanta lienee Hämeessä, mutta havaintoja lajista on myös muualta Etelä- ja Itä-Suomea. Toinen lajin vahva alue löytyy Perämeren pohjukasta. Molemmat lajit ovat hyvin saman näköisiä: yleisväritys on ruskea, ja selässä kulkee eläimen pituussuuntaan musta raita. Peltohiiri on koivuhiirtä kookkaampi, mutta molemmat ovat toki pikkujyrsijöitä ja kivikossa kipittävän hiiren kokoa ei pysty arvioida, varsinkaan kun ei ole vertailukohtaa. Selvin ero lajien välillä on hännän pituus: koivuhiiren häntä on selvästi hiiren muuta ruumista pitempi. Myöskään hännän pituuteen ei osannut kiinnittää huomiota, joten hiiri jäi mysteeriski. Toista kertaa vastaavaa otusta ei ole tavattu.

Koivuhiiri on mielenkiinteonen tapaus. Laji ei itse asiassa ole lainkaan hiiri, vaan kuuluu hyppyrottiin (tai jerboihin, jos heimon uusi suomenkielinen nimi vakiintuu). Lajimäärältään hyppyrotat on harvalukuinen taksoni verrattuna esim. varsinaisiin hiirin ja rottiin. Elintavoiltaan koivuhiiri poikkeaa lähes kaikista muista suomen pikkujyrsijöistä: laji horrostaa puolet vuodesta. Horroksen seurauksena koivuhiiret lisääntyvät hitaasti ja saavat vain yhden poikueen vuodessa, mutta toisaalta ovat pikkujyrsijäksi pitkäikäisiä ja saattavat elää useamman vuoden. Syksyllä tavattavat koivuhiiret ovat keränneet itseensä runsaasti rasvaa ja ovat pallomaisen pyöreitä. Lajin elinympäristövaatimuksia ei täysin tunneta, mutta ilmeisesti koivuhiiri on sopeutuvainen. Lajia esiintyy ainakin kosteilla niityillä ja pensaikoissa, mutta myös pellonreunat, heinäiset hakkuuaukot ja pihapiirit kelpaavat elinalueeksi. Horrosta varten koivuhiiret etsiytyvät metsissä oleviin maanalaisiin koloihin.

Koivuhiiri on Suomessa rauhoitettu ja EU:n luontodirektiivin liitteen IV -laji – eli laji on melko tiukasti suojeltu ja lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Kiellolla ei tässä tapauksessa liene mitään käytännön merkitystä, koska koivuhiiren pesäpaikkoja on mahdotonta löytää. Koska laji on varsinkin Itä-Euroopassa yleinen, ilmeisesti runsastuva eikä uhkatekijöitä ole, on lajin korkea suojelustatus herättänyt kummastusta.

Toinen Suomen lajistoon kuuluva – tai kuulunut – horrostava hiiri on tammihiiri (Eliomys quercinus). Myöskään tammihiiri ei ole varsinainen hiiri, vaan kuuluu unikekojen heimoon. Unikeot on vanha nisäkäsryhmä, varhaisin tunnettu fossiili on peräti eoseenikauden alkupuolelta, eli noin 50 miljoonan vuoden takaa. Nykyisin unikeot on harvalukuinen nisäkäsryhmä, johon kuuluu alle 30 lajia. Nimensä unikeot ovat saaneet talvihorroksesta (ja muutenkin verkkaisesta elämäntyylistä), vaikka vain lauhkeiden vyöhykkeiden lajit horrostavat. Unikekoja elää myös tropiikissa, missä ne ovat aktiivisia läpi vuoden.

Tammihiiri kuten muutkin unikeot ovat oravamaisia jyrsijöitä (ja kuuluvatkin oravamaisten jyrsijöiden alalahkoon). Ne ovat yöaktiivisia, ja liikkuvat ketterästi puissa ravinnonhaussa. Tammihiiri on kaikkiruokainen, sille kelpaavat niin pähkinät ja siemenet kuin eläinravinto. Tammihiiri on kookas nisäkäs ”hiireksi”: tammihiiren ruumiin pituus (ilman häntää) on 10-17 cm, eli parhaimmillaan ruumilla pituutta on sama mikä kotihiirellä hännän kanssa. Tammihiiren häntä on noin 10 cm, ja varsinaisista hiiristä poiketen hännässä on tuuhea karvapeite. Ulkonäöltään tammihiiri on helposti tunnistettava, sillä silmiä ympäröivät mustat täplät, jotka jatkuvat aina korvien taakse kaulan kupeille. Tammihiiren selkäpuoli on muuten punertavanruskea, ja vatsa valkoinen.

Suomessa tammihiirtä on esiintynyt reliktinä aiemmalta lämpökaudelta. 1900-luvulla lajia esiintyi enää vain suppealla alueella Pohjanmaalla Teuvan kunnassa sekä Päijät-Hämeen ja Kymenlaakson rajoilla Jaalassa, ja mahdollisesti Taipalsaarella. Nykyisin tammihiiri luokitellan Suomesta hävinneeksi: lajia yritettiin etsiä intensiivisesti kesällä 2013 viimeisiltä tunnetuilta esiintymispaikoilta, mutta yhtään tammihiirtä ei tavattu. On pieni mahdollisuus että tammihiirtä edelleen Suomessa asustaa erittäin harvalukuisena, mutta toivo on häviävän pieni. Viimeisin varma havainto tammihiirestä on kolmen vuosikymmenen takaa.

Nimestään huolimatta tammihiiri ei ollut mitenkään sidoksissa tammeen, vaan Suomessa lajia eli niin havu- kuin lehtimetsissä ja puistomaisissa ympäristöissä. Kesäaikaan tammihiiret pesivät mm. puiden tai kallioiden koloissa tai linnunpöntöissä; talveksi ne etsiytyivät suojaisampiin paikkoihin, useimmiten maakoloihin. Suomessa horros saattoi kestää yli puoli vuotta. Juuri elintavoista johtuen on vielä pieni toivo, että lajia Suomessa esiintyy: puissa kiipeilevää pientä nisäkästä on vaikeaa pyytää loukuilla.

Tammihiiren vahvinta aluetta on Länsi-Eurooppa sekä Espanja ja Italia. Muualla elinalueella tammihiiri vaikuttaa olevan pulassa. Laji onkin luokiteltu kansainvälisesti silmälläpidettäväksi. Erityisesti itäiset populaatiot ovat huomattavasti huvenneet, ja paikoin (kuten Suomesta) laji on hävinnyt tyystin.

Suomessa lajin häviämisen syitä ei tunneta, ja uhanalaisarviossa syyksi on kirjattu ”satunnaistekijät”. Muutenkin lajin taantumisen syy on tuntematon. Ilmastonmuutos tuskin on syynä, sillä lämpökauden reliktinä tammihiiren luulisi hyötyvän leudommista talvista. Suomessakin laji selvisi 1800-luvun kylmän kauden yli (tosin on arveltu, että lämpimät talvet saattavat häiritä luontaista horrossykliä). Ilmeisesti taantumisen syynä ovat (toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömät) elinympäristössä tapahtuneet muutokset. Koska laji ei elä maatalousympäristöissä, ei selityksenä voi olla maatalouden tehostuminen. Yksi mahdollisuus on, että tammihiiri ei menesty monotonisissa ympäristöissä, esim. istutusperäisissä metsiköissä tai liian intensiivisesti hoidetuissa puutarhoissa. Tosin tämäkään hypoteesi ei ole alkuunkaan riittävä selittämään lajin laajaa taantumista. Tällä hetkellä tammihiiren taantuminen onkin mysteeri.

Suomessa tammihiiri lienee historiaa, mutta Suomen rajoja saattaa lähitulevaisuudessa kolkutella toinen unikeko, pikkuriikkinen pähkinähiiri. Myös pähkinähiirtä esiintyy reliktiluonteisesti mm. Etelä-Ruotsissa ja Virossa. Laji ei vaikuta tällä hetkellä olevan leviämässä, mutta yleisesti pähkinähiiri on selvinnyt isompaa serkkuaan paremmin elinympäristön muutoksesta. Kuka tietää, jos Suomen ilmasto lämpenee ennustetut 3-4 astetta vuosisadan loppuun mennessä, niin ehkäpä Etelä-Suomeen löytää tiensä uusi jyrsijälaji?

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

”Juuri meidän ei kannata tehdä mitään”

Viikko sitten maanantaina IPCC julkaisi Global Warming of 1.5 ºC -erikoisraportin, joka löi maapallolle madonluvut: ilmasto lämpenee nopeasti, ja päästöjä on pakko vähentää voimakkaasti jo lähivuosina, jos maapallon lämpeneminen aiotaan rajoittaa 1,5 asteeseen. Vuoteen 2050-luvulla maapallon pitäisi olla päästöneutraali, eli kasvihuonekaasupäätöjen ja hiilinielujen eli negatiivisten päästöjen pitäisi olla samalla tasolla. Aikaa on siis noin 30 vuotta. Tällä hetkellä suunta on aivan jotain muuta.

Suomessa julkaisupäivänä poliitikot innostuivat torjumaan ilmastomuutosta, mutta hallituksessa jo tiistaina oli palattu normaaliin päiväjärjestykseen edistämään mm. autoveron laskua. Hallitus ei ole myöskään perääntymässä aikeista lisätä hakkuita, kertoivat meille niin pääministeri, elinkeinoministeri kuin ympäristöministeri. Metsät ovat kuitenkin tehokas ja ilmainen keino poistaa hiiltä ilmakehästä, ja varastoida sitä pois kierrosta. Monille tämä tuntuu kuitenkin olevan vaikea pala nieltäväksi; mm. ympäristöministeri vetoaa siihen, että lisähakkuilla korvataan fossiilisia tuotteita, ja jos Suomessa ei hakata siirtyvät hakkuut muualle. Loogisesti Suomalainen puu ei tietenkään voi korvata sekä muualla hakattavaa puuta että uusiutumattomia tuotteita…

Yleisimmin kuultu väite lienee se, että juuri Suomen ei kannata tehdä mitään, koska Suomen päästöt ovat niin pienet verrattuna Kiinaan, Intiaan, globaaleihin päästöihin jne. Tämä väite on suorastaan väsyttävä; ensinnäkin Suomen vertaaminen Kiinaan on puhdasta idiotismia, sillä Kiinassa asukkaita on yli miljardi ja Suomessa 5,5 miljoonaa. Eikä maailman ympäristöongelmat ratkea sillä, että maapallon väestö jaetaan 5 miljoonan joukkoihin ja todetaan ettei juuri tämä joukko vaikuta mihinkään. Suomen on tehtävä osansa niin kuin muidenkin maiden – ja itse asiassa vielä enemmän, sillä ilmasto-ongelma on länsimaiden aikaansaannos kun asiaa tarkastellaan 100 vuoden perspektiivillä; esim. Aasian maissa päästöt alkoivat kasvaa vasta 1970- tai 80-luvuilla, kun Eurooppa ja Yhdysvallat olivat ehtineet turputella hiiltä ilmaan jo vuosikymmeniä.

 


 

Törmäsin ”meidän ei kannata tehdä mitään” -argumenttiin myös toisessa yhteydessä menneellä viikolla. Töissä eräs lintuharrastaja kauhisteli kuhankeittäjien pyyntiä Lähi-idän maissa. Kuhankeittäjä talvehtii Afrikassa, ja lajia pyydetään laittomasti muuttoreitin varrella valtavia määriä. Suomessa kuhankeittäjä on suuresti harvinaistunut ja uhanalainen, kannan kooksi arvoidaan 2000-3000 paria. Yksi lähi-idän kuhankeittäjiä pyydystävä porukka saattaa tappaa parissa päivässä satoja lintuja, suhteessa jopa viidesosan Suomen pesimäkannasta.

”Luonnonsuojelun voisi kuulemma Suomessa lopettaa kokonaan”, oli kommentti kuhankeittäjien pyyntiin. Kuhankeittäjä on kuitenkin laajalle levinnyt laji ja parimäärä lasketaan kymmenissä miljoonissa, joten kuhankeittäjällä ei ole välitöntä uhkaa (tosin pitää muistaa tapaus kultasirkku). Suomessa kuhankeittäjän levinneisyysaluetta on ollut Järvi-Suomen alue, missä laji perii vanhoissa rantakoivikoissa. Suomessa laji on levinneisyysalueensa pohjoisreunalla, ja on toki mahdollista että massapyynti Lähi-idässä on johtanut lajin harvinaistumiseen Suomessa; populaation taantuminen näkyy usein ensimmäisenä levinneisyysalueen reunoilla.

Suomessa kuhankeittäjän uhanalaistumisen syyksi onkin arveltu tekijöitä Suomen ulkopuolella. Toisaalta kuhankeittäjän elinympäristö Suomessa on romahtanut. Kuinka moni on nähnyt viime vuosina laajoja vanhoja koivikoita esim. Saimaan alueella? En ole nähnyt minäkään. Itse kuulin kuhankeittäjän huiluttelevan viimeksi vuonna 2006.

Suomessa kuhankeittäjä on uhanalainen ja syy saattaa olla tekijöissä maamme rajojen ulkopuolella – toisaalta syy voi hyvin olla vanhojen koivikoiden katoamisessa. Hoidetaan ensin oma osuutemme, niin ilmaston kuin kuhankeittäjän suhteen.

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Herättikö hellekesä 2018 ilmastonmuutoksen todellisuuteen?

Mennyt kesä rikkoi lämpötilaennätyksiä niin Suomessa kuin maailmalla. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kulunut kesä oli Suomessa mittaushistorian lämpimin. Eurooppa on kärsinyt ennätyksellisestä kuivuudesta, mikä on näkynyt koko mantereen kasvillisuuden kuihtumisena; tästä on kertonut mm. saksalainen astronautti Alexander Gerst. Kaliforniassa riehui lukuisia metsäpaloja, joista yksi oli historian laajin. Etelä-Afrikan Kapkaupungista oli kuivuuden takia loppua vesi; maailman ensimmäisenä miljoonakaupunkina. Kuuma kesä oli käytännössä globaali ilmiö, vaikka käynnissä on La Nina -säävaihe joka yleensä tietää keskimääräistä viileämpää ilmastoa.

Joulukuussa 2015 solmittiin Pariisin ilmastosopimus, jonka tavoitteena on rajoittaa maapallon lämpeneminen 1,5 asteeseen. Sopimusta pidettiin jonkinlaisena läpimurtona ilmastonsuojelussa, mutta muutama vuosi myöhemmin voi todeta että paljon porua, vähän villoja: konkreettiset teot ovat jääneet puuttumaan. Nature-lehdessä julkaistun artikkelin mukaan alle 2 asteen lämpeneminen on erittäin epätodennäköistä, ja todennäköisesti vuonna 2100 lämpeneminen alkaa kolmosella kuin kakkosella. Vuodet 2015, 2016 ja 2017 ovat mittaushistorian kolme lämpimintä (vuoden 2016 ollessa toistaiseksi lämpimin), ja NASA:n ilmastodatan mukaan kuluva vuosi on toistaiseksi ollut vuotta 2015 lämpimämpi. Tällä hetkellä 4 asteen lämpeneminen näyttää todennäköiseltä kuin 2 astetta – ja neljän asteen lämpeneminen tarkoittaa täydellistä globaalia katastrofia: iso osa maapallosta muuttuu asuinkelvottomaksi, ja miljardit ihmiset trooppisilta alueita joutuvat pakolaisiksi.

Päästöjä pitäisi nopeasti vähentää, mutta suunta on päinvastainen: vuonna 2017 hiilidioksidipäästöt saavuttivat uuden ennätyksen. Tukalan kuumuuden, kuivuuden ja niitä seuranneiden tuhojen jälkeen moni näyttää heränneen –ainakin hetkellisesti – ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Suomessakin ilmastonmuutoksen torjuntaa kannattavat puheissa poliitikot niin oikealta kuin vasemmalta; mm. pääministeri Sipilä ilmoitti, että Suomesta pitäisi tehdä ilmastotaistelun suurvalta. Poliitikot puhuvat paljon, mutta puheita maailmaan mahtuu. Entä onko tekoja ilmaston hyväksi?

Huonolta näyttää. Esim. Etelä-Pohjanmaan maakuntakaavaan on tulossa 10.000 hehtaaria uusia turvetuotantoalueita. Turpeen hiilidioksidipäästöt ovat kivihiiltäkin suuremmat, mutta tätä järjetöntä soiden haaskausta ollaan ajamassa maakunnassa hallituspuolueiden edustajien voimin. Pääministeri Sipilä ”paras” ehdotus on toistaiseksi ollut, että autoilijat voisivat maksaa vapaaehtoisesti päästömaksua tankatessaan. Ehdotus sai osakseen kritiikkiä ja epäuskoista ihmettelyä, ja ihan aiheesta. Ei vapaaehtoisella näpertelyllä ilmastoa pelasteta. Poliitikoista pohjat taitaa vetää kuitenkin SDP:n Antti Rinne, joka Vihreän langan haastattelussa sanoo suoraan, ettei ole valmis leikkaamaan ympäristölle haitallisista tuista, kun siinä äänestäjä voi menettää työpaikan. Ympäristöministeriön selvityksen mukaan ympäristölle haitallisia tukia on noin 3 miljardin euron edestä vuosittain, mutta haitallisten tukien leikkaaminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi.

Metsät on keskeinen osa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Ensinnäkin maapallon metsät ovat valtava hiilivarasto, sitoen 800 miljardia tonnia hiiltä; yli 20 kertaa enemmän kuin vuotuiset hiilipäästöt energiantuotannosta. Metsiin onkin mahdollista sitouttaa merkittävästi enemmän hiiltä, ja aiemmin metsäisiä alueita tulisikin aktiivisesti metsittää. Suomessa metsien hiilinielu on kuitenkin pienenemässä. Hallituksen tavoittelemat mittavat lisähakkuut ovat tekemässä tyhjäksi Suomen päästövähennykset – Suomen oman ilmastosopimus-raportoinnin mukaan (raportin luku 5). Itse asiassa hakkuiden takia päästöt saattavat huomattavasti jopa kasvaa vuoteen 2030 mennessä. Suomen metsät pysyvät edelleen hiilinieluina, mutta nielu pienenee ja metsien hiilivarasto jää alhaisemmalle tasolle kuin ilman lisähakkuita. Tämä tuntuu olevan monille vaikea pala purtavaksi; kyse on siis siitä, että ilman lisähakkuita Suomen metsien sisältämä hiilimäärä olisi huomattavasti suurempi – eli ilmakehässä olisi vähemmän hiiltä. (Pitänee varmaan taas kirjoittaa uusi artikkeli metsien nieluista ja varastoista). Ja tietenkin, näin ilmastosopimuksen mukainen päästölaskenta toimii: päästöt miinus nielut; jos nielu pienenee, pitäisi päästöjä vastaavasti vähentää enemmän.

Suomen päästöt ovat siis seuraavan 15 vuoden aikana kasvamassa, johtuen metsien lisähakkuista. Mutta tätä faktaa ei saa sanoa ääneen; esim. kun BIOS-tutkimusryhmä huomautti Suomen ilmastopolitiikan järjettömyydestä, alkoi tutkijoiden vähättely sekä motiivien ja osaamisen kyseenalaistaminen, johon osallistui mm. ympäristöministeri sekä Maaseudun tulevaisuus.  Keskustelu on siis vajonnut ala-arvoiselle tasolle, jossa itse asia jää sivuosaan. Suomen ilmastopaneelin mukaan päästöjä pitäisi vähentää vuoteen 2030 mennessä 44-66 % suhteessa vuoteen 1990, mutta suunnitellulla linjalla ei päästä lähellekään. Näin ylioppilaskirjoitusten aikaan voi sanoa, että uhosta huolimatta Suomen ilmastopolitiikka vaikuttaa olevan improbatur-tasoa.

Toisaalta toistaiseksi kaikki esitetyt toimet ovat näpertelyä, nykytilanteen hienosäätöä. Globaali energiankulutus perustuu lähes yksinomaan fossiilisiin polttoaineisiin: primäärienergian kulutuksesta fossiilisten osuus on n. 85 % (uusiutuvan energian osuus on noin 10 % ja ydinvoiman 4 %). On täysin selvää, ettei fossiilisia polttoaineita pysty korvaamaan esim. puun poltolla – eikä myöskään ydinvoimalla, vaikka ydinvoimaa ollaan jälleen nostamassa salonkikelpoiseksi energiamuodoksi. Esim. ydinvoiman viisinkertaistaminen lähivuosikymmeninä (mikä on sanalla sanoen utopistista) korvaisi vain pienen osan fossiilisista polttoaineista. Itse en kategorisesti vastusta ydinvoimaa. Sillä on toki oma roolinsa ja olemassa olevien voimaloiden sulkeminen on useimmiten typerää, mutta ydinvoima ei ole ratkaisu. Alkaa olla täysin selvää, että ilmastonmuutoksen torjunta vaatii koko talousjärjestelmän perusteellista uudistamista: kapitalismi ja ympäristönsuojelu eivät vain ole yhteensopivia. Jatkuvan talouskasvun ideologiasta on yksinkertaisesti luovuttava. Valittettavasti se ei tule tapahtumaan, koska valtaa pitävät tahot ovat nykyjärjestelmän suurimpia hyötyjiä.

Neljän asteen lämpeneminen todennäköisesti tietäisi nykyisen kaltaisen sivilisaation loppua: nouseva merenpinta hukuttaa rannikkokaupunkeja, kuivuus tuhoaa maapallon nykyiset vilja-aitat ja makean veden lähteet, trooppiset metsät häviävät, piinaavat (jopa tappavat) lämpöaallot yleistyvät ja miljardit ihmiset joutuvat etsimään uutta elämää pohjoisesta (ei ole enää huolta, miten saadaan pidettyä koko Suomi asuttuna). Kuulostaako pelottavalta?

Ja aina pitää muistaa, ettei ihminen ole maapallolla yksin, vaan olemme yksi lajia miljoonien joukossa. Valtaosa maapallon biodiversiteettikeskittymistä on trooppisilla tai aavikoitumisherkillä alueilla, jotka tulevat muuttumaan totaalisesti mikäli ilmasto lämpenee neljä astetta. Lajien sukupuutto tulee vain kiihtymään, joko suoraan ilmastonmuutoksen seurauksena tai välillisesti, ihmisten yrittäessä epätoivoisesti säilyä hengissä viljelysten tuhoutuessa kuivuuden tai kuumuuden takia. Esim. suurille nisäkkäille ei ole minkäänlaista tilaa lämpenevässä maailmassa.

Mikäli ilmastonmuutosta ei hillitä nyt, seuraukset voivat olla katastrofaaliset niin ihmisille kuin maapallon luonnolle. Enää ei ole aikaa siirtää päästövähennyksiä tulevaisuuteen, riidellä muutamista prosenteista tai hienosäätää nykyistä systeemiä. Täytyy toimia.

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Kultasirkusta tulossa seuraava muuttokyyhky

Kultasirkku (Emberiza aureola) saapui Suomen linnustoon 1920-luvulla, ja vakiintui Itä- ja Kaakkois-Suomeen ja Perämeren rannikolle harvalukuiseksi pesimälinnuksi. Laji oli runsaimmillaan 70-luvulla, jolloin pesimäkannaksi arvioitiin 200-300 paria. Siitä alkoi alamäki, ja nyt laji on ilmeisesti hävinnyt Suomesta. Valitettavasti Suomi ei ole poikkeus, vaan kaikki maailman kultasirkut ovat pahassa pulassa.

Kultasirkku levinneisyysalue on laaja: lajia esiintyy koko havumetsävyöhykkeellä, Venäjän länsiosista Tyynenmeren rannikolle saakka. Kultasirkku oli aikanaan Siperian yleisimpiä lintuja, ja vielä vuonna 2000 kaikki näytti olevan hyvin. Sitten herättiin kultasirkkupopulaation romahdukseen, ja 15 vuodessa yleisestä lajista on tullut äärimmäisen uhanalainen. Populaation romahdus alkoi levinneisyysalueen länsiosista.  Siperian loppumattomilta neliökilometreiltä ei ole tarkkoja tietoja kultasirkkujen määrästä, mutta kaikki tiedot viittavat siihen että romahdus on jatkunut itään.

Kultasirkku pesii rantaniityillä, pensaikkoisilla luhdilla ja jokivarsien pusikoissa. Syksyllä lajin yksilöt kerääntyvät suuriin parviin muuttomatkaa varten. Muuttomatkalla parvet levähtävät Kiinassa Jangtse-joen laaksossa, missä tapahtuu lajin sulkasato. Varsinaista talvehtimisaluetta ovat Kaakkois-Aasia ja Kiinan eteläosien maatalousvaltaiset alueet. Parvet pysyvät koossa koko talven, ja ilmeisesti parvikäyttäytyminen on altistamassa lajin sukupuutolle.

Kultasirkun romahdukselle on oikeastaan löydettävissä vain yksi syy: pikkulintujen massiivinen pyynti Kiinassa. Levähdys- ja talvehtimisalueilla lepäilevät parvet hätistetään lentoon, ja pyydystetään verkoilla. Linnut pyydetään syötäväksi, ja yhdellä torilla saattaa päivän aikana olla myynnissä tuhansia kypsennettyjä lintuja. Aiemmin pikkulintujen pyydystys oli harvinaista touhua, mutta tapa on yleistynyt nopeasti. Toiminta on Kiinassa kiellettyä, mutta ilmeisesti tämänkin lain valvonta on retuperällä. Pyyntiä tapahtuu myös muissa talvehtimisalueen maissa. Lajin taantumiseen lienee vaikuttanut myös maatalousmenetelmien muutos, mutta pyynti on ehdottomasti merkittävin uhkatekijä. Uhka kohdistuu myös muihin sirkkulajeihin. Kultasirkkuja pyydetään paikoin myös häkkilinnuiksi.

Birdlife International on nostanut kultasirkun yhdeksi suojelutoimien kärkilajiksi. Lajin suojelusuunnitelma valmistuu ensi vuonna, mutta osa suojelutoimista on jo käynnissä. Mm. Kiinassa on kampanjoitu pikkulintujen pyyntiä vastaan ja lainsäädännön tehostamiseksi. Myös lintujen muuttokäyttäytymistä ja pesäpaikkauskollisuutta on pyritty selvittämään, samoin tarkemmin käyttäytymistä talvehtimisalueilla. Saa nähdä onko toimista helpotusta kultasirkkujen ahdinkoon.

Mikäli kannan romahdus ei pian käänny, kultasirkusta on tulossa uusi muuttokyyhky — laji joka ajautuu nopeasti hyvin yleisestä olemattomaksi massiivisen pyynnin seuraksena. Tällaiset esimerkit muistuttavat, että suojelutoimissa ei pidä unohtaa myöskään yleisiä lajeja; tämän päivän yleinen laji voi olla huomenna uhanalainen, ja pian hävinnyt. Muuttokyyhkyn suhteen suojelu myöhästyi pahasti; toivottavasti kultasirkun kanssa ei käy samoin.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti