Suomen villiinnyttäminen

Tammikuussa laitettiin Suomessa alulle uusi luonnonsuojelujärjestö, Rewilding Finland. Järjestön tavoitteena on villiinnyttämisen (rewilding) edistäminen. Villiinnyttäminen tarkoittaa ekosysteemien palauttamista kohti luonnontilaa: mm. laajoja yhtenäisiä alueita, suojelualueiden välisen kytkeytyvyyden parantamista sekä suurikokoisten lajien sekä petoeläinten palauttamista luontoon.

Erilaisia rewilding-projekteja on ollut käynnissä niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa. Pohjois-Amerikassa villiinnyttämiseksi voidaan laskea mm. susien palauttamisen isoille suojelualueille tai biisonien siirrot entisille asuinseuduilleen. Myös huomattavasti isompia suunnitelmia on käynnissä, kuten laajojen preeria-alueiden palauttaminen tai suojelualueketju läpi Kalliovuorten. Euroopassa villiinnytykseen on kuulunut mm. visenttien ja vanhojen hevosrotujen siirrot uusille alueille. Yksi vanhimmista rewilding-projekteista (tosin kyseistä termiä ei tässä yhteydessä ole varsinaisesti käytetty) on Hollannissa sijaitseva Oostvaardersplass -niminen luonnonpuisto, jossa elää kauriita, konik-hevosia ja heckin karjaa. Varsinkin Keski-Euroopassa villiinnytyksen haasteet ovat Amerikkaa suuremmat, koska väestön tiheys on suuri ja vapaata maa-alaa vain vähän (Oostvaardersplass on entistä, kuivattua merenpohjaa). Toisaalta Euroopassa villiinnytykselle onkin suuri tilaus.

Suomessa villiinnytys on ehkä terminä ollut tuntematon, vaikka saman tyyppistä toimintaa on täälläkin tehty (kuten metsäpeuran palauttaminen Suomenselälle). Uusi järjestö aloitti räväkästi esittämällä visentin ja villihevosten palauttamista Etelä-Suomeen. Esitys sai kiitettävää huomiota mediassa, mm. YLE, Maaseudun tulevaisuus ja Helsingin sanomat uutisoivat aiheesta. Kuten arvata saattaa, nettikommenttien perusteella aika monelle ajatus visenteistä on vaikea sulattaa, ja osa piti esitystä lähinnä vitsinä tai hörhöilynä. Onkin vaikea nähdä mitään tapahtuvan vielä aikoihin, mutta ainakin keskustelu on alkanut.

Moni keskustelijoista kutsuu visenttiä ja hevosta vieraslajeiksi, ja vastustaa siitäkin syystä ajatusta. Vieraslajin käsite on kuitenkin toisinaan horjuva, kuten blogissa on aiemmin kerrottu. Kun katsotaan vähänkään kauemmas historiaan (tai kirjoitettua historiaa kauemmas), niin asiat alkavat mennä mutkikkaaksi. Olisivatko norsut tai virtahevot vieraslajeja Euroopassa? Moni vastaisi kysymykseen myöntävästi sen enempää pohtimatta, mutta edellisellä jääkausien välisellä lämpökaudella (Eem) reilut satatuhatta vuotta sitten virtahevot polskivat Euroopan joissa, ja metsissä liikkui norsuja. Tuolloin ei Euroopassa ollut nykyihmisiä – siis minkälainen olisi Euroopan eläimistö nykyään ilman ihmistä? Millainen olisi Suomen eläimistö ilman ihmistä? Siinä missä Keski-Euroopassa Eem-kauden eläimistöstä löytyy fossiileja, mutta Suomessa jääkausi on jauhanut kaikki edeltävät maakerrokset pois. Suomen kohdalla voimme lähinnä vain jossitella, ja esittää valistuneita arvauksia.

Yleensä ihmiset muistelevat kaihoten lapsuutensa maisemia, mutta luonto on alati muutostilassa. Isolta osin muutokset nykyään ovat toki ihmisen aikaansaannosta; maanviljelyn ja karjatalouden leviäminen toi Suomeen valtavasti uusia lajeja – niin kasveja kuin hyönteisiä – jotka nykyisin mielletään täysin suomalaiseen lajistoon kuuluviksi. Sata vuotta sitten Suomen maisemaa täplittivät (laajojen soiden lisäksi) niityt, hakamaat ja metsälaitumet, josta on jäljellä enää vain rippeet. Aika moni suomalainen pitää karjatalouden muovaamasta maisemasta, vaikka se ei alkuperäistä luontoa olekaan.

Mikä on siis sitä luontoa, mitä pitäisi suojella? Yleinen ajatus lienee, että ilman ihmistä Suomi olisi laajojen soiden ja koskemattomien metsien maa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole koko totuus. Ei ole mitenkään kaukaa haettu ajatus, että ilman ihmistä Etelä-Suomessa liikkuisi visenttejä tai alkuhärkiä; molempia lajeja eli aikanaan Suomea huomattavasti ankarammissa olosuhteissa. Visenttien tai alkuhärkien laumat muokkaisivat elinympäristöä itselleen sopivaksi pitämällä metsänpohjan avoimena ja metsät mosaiikkimaisina. Yhtä lailla kuin kotieläinten laidunnus ylläpitää perinnebiotooppien lajistoa, voivat saman hoitaa villit laiduntajat. Rewilding Finland on esittänyt aivan oikean ajatuksen: suuret laiduntajat voisivat olla pelastus perinnebiotoopeille.

Paljon vettä pitää virrata Kymijoessa, ennen kuin visenttejä Suomessa nähdään, edes puolivillinä. Valittetavasti suomalaisen maanomistajan suojelumyönteisyys loppuu yleensä siinä vaiheessa, kun metsästä pitäisi jättää muutama kalikka kaatamatta. Monille isoista nisäkkäistä tulee ensimmäiseksi mieleen syödyt taimet ja nakerretut rungot. Nykytilanteessa visentin tuominen Etelä-Suomeen olisi kuitenkin realistisempi vaihtoehto kuin metsäpeuran palattaminen, koska peuroille tärkeät luonnontilaiset suot, jäkäläkankaat ja luppokuusikot ovat lähestulkoon kadonneet.

Näin ollen ilmaisen tukeni Rewilding Finlandille, ja toivotan ryhmän aktiiveille onnea ja pitkää pinnaa. Jos oma työtilanne olisi erilainen, olisin takuuvarmasti toiminnassa mukana. Tällä hetkellä pitää tyytyä henkiseen tukeen, ainakin toistaiseksi.

Mainokset
Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Vuotos on kuopattu jälleen kerran

Tänään valtioneuvoston yleisistunto antoi yhden uuden kuoliniskun Itä-Lappiin jo yli puoli vuosisataa puuhatulle Vuotoksen tekoaltaalle (Vuotoksen ja Kollajan vaiheista voi lukea aiemmasta kirjoituksesta). Viimeisin yritys oli tuoda tekoallas valtioneuvoston päätettäväksi ”tulvansuojelualtaan” tekosyyllä: Lapin liiton mukaan allasta tarvittaisiin kerran 250 vuodessa tapahtuvien tulvien torjuntaan. Voimassa olevassa tulvansuojelusuunnitelmassa tavoite on torjua kerran 100 vuodessa tapahtuvia tulvia, ja korkeampaa varautumistasoa pidetään yleisesti ylimitoitettuna.

Lapin liitto haki siis poikkeuslupaa Natura-alueen hävittämiseksi. Periaatteessa menettely olisi mahdollinen tapauksessa, jossa kyseessä on yleisen edun kannalta erittäin merkittävä ja pakottava syy. Koska perusteena oli ylimitoitettu tulvansuojelu, ei poikkeuksen edellytykset täyttyneet. Luonnollisesti hävitetty Natura-alue olisi pitänyt korvata uudella alueella jossain muualla.

Valtioneuvoston päätös oli ainut kuviteltavissa oleva, ja Lapin liiton yritys oli jo alun perin tuhoon tuomittua hakuammuntaa. Valitettavasti jääräpäisyys näyttää olevan monen poliitikon yksi määräävistä ominaisuuksista. Kaikesta huolimatta täytyy ihmetellä, että miten pitkään Lapin ihmiset jaksavat katsoa maakuntaliiton työajan ja resurssien haaskausta järjettömyyksiin.

Vuotoksen tekoaltaan alle jäisi huomattava osa Keminhaaran suot Natura-alueesta. Alue on merkittävä soidensuojelukohde; siellä on mm. liki 10.000 hehtaaria aapasoita ja paljon luonnontilaisia pienvesiä ja runsas pesimälinnusto. Edes Keminhaaran soiden korvaaminen vastaavalla alueella ei olisi läpihuutojuttu.

Jos hallitusta on tullut moitittua, niin tällä kertaa tekivät oikean päätöksen. Pahoin pelkään, että lappilaisia jääräpäitä ei mikään pysäytä. Vuotos-zombie on hakattu maahan jo monta kertaa, mutta aina se on noussut uudelleen. Tosin jokainen yritys on entistä epätoivoisempi, ja enää innokkaimmat Vuotoksen lobbaajat jaksavat uskoa hankkeeseen. Vuotosjoki virtaa vapaana, nyt ja tulevaisuudessa!

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Mullistus saapui Uuteen-Seelantiin – kahdesti

Blogin kirjoitus viime viikolla käsitteli Uuden-Seelannin erikoista, lintujen dominoivaa eläimistöä. Noin 10.000 vuotta sitten ihmiset olivat levittäytyneet maailman lähes joka kolkkaan, ja vain muutamat syrjäiset saaret säilyivät asumattomina; suurista maa-alueista Uuteen-Seelantiin ja Madagascarille ihminen saapui viimeisenä.

Tyynen meren saarten asuttaminen alkoi jo tuhansia vuosia sitten, kun polynesialaiset saivat päähänsä lähteä kanooteillaan ylittämään laajoja merialueita. Polynesialaisten alkukoti on Taiwanilla ja Filippiinien pohjoisosissa. Ehkä noin 2000 eaa. nämä ihmiset aloittivat matkan kohti itää. Polynesialaiset saapuivat Fidzille ja Uuteen Kaledoniaan jo kauan ennen ajan laskun alkua, ja seuraavien satojen vuosien aikana purje-avusteisilla kanooteilla matkaava väki asuttivat valtaosan Tyynen meren saarista. Tyynen meren kaakkoisosan Hawaiin saaret asutettiin yli vuosituhat sitten. Kaikkialla ihmistä seurasi lajiston tuho: polynesialaisten levittäytyminen Tyynen meren saarille hävitti arviolta vähintään 1000 lintulajia sukupuuttoon. Uusi-Seelanti oli tästä pitkään poikkeus: se oli sivussa jopa polynesialaisten muuttoliikkeestä.

Samalla kun muualla maailmassa ihmiset olivat hävittäneet vanhan maailman suuret (ja monet pienet) eläimet, Uuden-Seelannin jättimäiset moat ja suuret haastinkotkat jatkoivat elämäänsä tuhosta tietämättä. Ihmisten saapuminen Uuteen-Seelantiin oli kuitenkin vain ajan kysymys: joskus vuosien 1200-1300 välillä ensimmäiset kanootit rantautuivat Pohjoissaarelle. Uudesta Seelannista matkaajat löysivät koskemattoman, kauniin ja hedelmällise maailman. Ihmiset toivat kuitenkin mukanaan ensimmäisen tuhon Uuden Seelannin luonnolle.

Polynesialaiset olivat taitavia merenkävijöitä ja kalastajia, mutta he olivat myös metsästäjiä ja maanviljelijöitä. Aluksi saarille saapunut väki ilmeisesti eli luonnon antimilla, metsästäen ja keräillen. Uuden Seelannin asuttamista seuraavan vuosisadan tai kahden aikana kaikki moat hävisivät nopeasti; ne olivat täysin puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan. Pienikokoiset moalajit saattoivat selvitä hieman suuria kauemmin, mutta vuoteen 1500 mennessä kaikki olivat sukupuutossa. Moalajien rinnalla katosivat myös suuret haastinkotkat. Maorit saattoivat metsästää myös haastinkotkia, mutta suuret kotkat hävisivät väistämättä samaa tahtia moalintujen kanssa; oletettavasti moat olivat haastinkotkan tärkeintä ravintoa.

Viimeistään suurten saaliseläinten ja helpon lihan katoaminen sai alulle maanviljelyn. Ihmiset toivat mukanaan tuttuja viljelykasveja (kuten bataatin), ja Uudessa Seelannissa alkoi ensimmäinen laajamittainen metsänraivaus, joka useimmiten tapahtui polttamalla. Varsinkin lämpimämpi Pohjoissaari soveltui polynesialaisten viljelykasveille. Nopeasti Uuden-Seelannin metsistä hävisi 40 %. Samalla kun metsiä raivattiin, pienempien lajien metsästys jatkui.

Ihmisen saapumista seuranneiden vuosisatojen aikana Uudesta Seelannista hävisi kymmeniä lintulajeja, mm. pohjois– ja eteläsaaren lentokyvyttömät hanhet, Aptornis-suvun lentokyvyttömät isot petolinnut ja uudenseelanninkorpit; viimeinen esimerkki osoittaa, ettei sukupuutto kohdannut vain lentokyvyttömiä lintuja. Uudesta Seelannista katosi myös kaksi sammakkolajia. Ihmiset eivät tulleet saarille yksin, vaan toivat mukanaan kaksi nisäkäslajia: polynesianrotan sekä kuri-koirarodun. Nisäkäspetojen – varsinkin rotan – saapuminen saarille lienee ollut osasyyllisenä useiden lajien sukupuuttoon.

Tahallaan tai tahtomattaan maoreiksi itseään kutsuva kansa sai aikaan ensimmäisen mullistuksen Uudessa-Seelannissa. Saaret olivat kuitenkin isoja, ja metsien raivauksesta huolimatta Uuteen-Seelantiin jäi koskemattomia alueita. Monet lajit selvisivät maorien tulosta. Seuraava mullistus oli kuitenkin jo ovella. Ensimmäinen eurooppalainen Uuden-Seelannin rannoilla oli hollantilainen Abel Tasman, jonka vierailu vuonna 1642 jäi lyhyeksi vihamielisten maorien hyökätessä hänen laivakuntaansa vastaan. Tasman jätti kuitenkin merkkinsä historiaan, sillä Uusi-Seelanti sai nimensä hollantilaisilta Zeelandin provinssin mukaan.

Eurooppalaisten näkökulmsta Australia ja Uusi-Seelanti vaikuttivat köyhiltä, joten hollantilaisten innostus löydettyjä alueita kohtaan lopahti. Vasta vuosina 1769-1770 Uuteen-Seelantiin tehtiin vakavasti otettava löytöretki brittiläisen James Cookin johdolla. Toinen yritys saarille oli huomattavasti onnistuneempi, ja Cookin jälkeen eurooppalaiset alkoivat vierailla alueella säännöllisesti. Tällä kertaa maorit ottivat tulokkaat pääosin vastaan ystävällisesti, ja valaanpyytäjät ja kauppiaat muodostivat kauppasuhteet alkuperäisasukkaisiin. Parissa vuosikymmenessä alueella oli jo pysyvää eurooppalaisten asutusta, ja hiljalleen Uusi-Seelanti joutui osaksi Brittiläistä imperiumia. Virallinen siirtomaa Uudesta-Seelannista tuli vuonna 1840.

Eurooppalaisten tulo oli suuri muutos maorien elämäntapaan. Maorit hamusivat metallisia työkaluja, mutta ennen muuta soturikansa halusi musketteja – tuliaseiden voimin maorit kävivät keskenään verisiä taisteluita. Aluksi eurooppalaisia oli vähän, mutta tulokkaiden määrän kasvaessa alkuperäisasukkaat joutuivat hiljalleen yhä ahtaammalle. Lopulta 1800-luvun puolivälin molemmin puolin käytiin sarja sotia, joiden seurauksena britit käytännössä ottivat saaret hallintaansa.

Eurooppalaisten mukana seurasi Uuden-Seelannin luonnon toinen mullistus. Väestön lisääntyessä metsäkato kasvoi, ja lajisto joutui yhä ahtaammalle. Pahinta oli kuitenkin eurooppalaisten tuomat vieraslajit. Britit halusivat tehdä maailmasta Englannin, ja toivat mukanaan kotimaansa eläimiä, useimmat ihan tarkoituksella. 1700-luvun lopulta lähtien saarille saapui iso joukko meille tavallisia ja jokapäiväisiä lajeja: mm. sika, kissa, näätä, useampi rottalaji, siili ja kani – kaikki alkuperäiselle lajistolle ongelmallisia. Eurooppalaisten saapumista seurasikin uusi sukupuuttoaalto, ja Uudesta-Seelannista hävisi jälleen useampi kymmenen lajia. Sukupuutot ovat jatkuneet pitkälle 1900-luvulle saakka; yksi viimeisimmistä hävinneistä lajeista oli pensasvilistäjä, pikkuriikkinen ja miltei lentokyvytön varpuslintu.

Monilla lajeilla sukupuuttouhka on edelleen ilmeinen. Osa lajeista ajautunut sen verran ahtaalle, että ne ovat kadonneet mantereilta kokonaan. Niitä esiintyy enää joillakin syrjäisillä saarilla, jonne vierasperäiset pedot eivät ole löytäneet. Esim. Uuden-Seelannin suurin lisko tuatara säilyi vain 32 saarella, joilla ei ollut rottia. Laji oli vaarassa hävitä kokonaan, mutta suojelutoimien ansiosta sitä ei enää nykyisin pidetä uhanalaisena. Pikkukiivi pelastui melkeinpä sattumalta, kun 1900-luvun alussa viisi lintuyksilöä siirrettiin Kapiti-saarelle. Laji hävisi mantereelta, mutta kiivit menestyivät saarella niin hyvin, että Kapitilla syntyneitä yksilöitä on sittemmin siirretty muille saarille. Koska kaikki nykyiset pikkukiivit ovat peräisin vain noin viidestä yksilöstä, lajin geneettinen muuntelu on hyvin vähäistä.

Kaikesta huolimatta tuatara ja pikkukiivi ovat esimerkkejä suojelutyön onnistumisesta: molemmat lajit ovat pelastuneet sukupuutolta. Uudessa-Seelannissa on jo pitkä historia taistelussa vierasperäisiä lajeja – niin eläimiä kuin kasveja – vastaan. Työ alkoi jo 1960-luvulla: ensimmäisenä vieraslajeja alettiin hävittää pieniltä saarilta, ja hiljalleen on edetty yhä suuremmille maa-alueille. Toistaiseksi Campbellin saari on suurin, mistä mm. rotta on hävitetty kokonaan. Campbellin kohdalla työtä on helpottanut se, että saari on asumaton ja syrjäinen. Tähän mennessä vieraslajit on saatu hävitettyä noin sadalta saarelta.

Uusi-Seelanti tavoittelee kuitenkin jotain vielä suurempaa: valtion virallisena tavoitteena on hävittää kaikki Uuden-Seelannin rotat, näätäeläimet ja pussirotat vuoteen 2050 mennessä. Projekti on saanut nimeksi ”Pedoista vapaa Uusi-Seelanti”, ja operaatio on tarkoitus toteuttaa julkisen vallan ja kansalaisjärjestöjen yhteisvoimin. Uudessa-Seelannissa onkin tavallista, että kun luontoharrastaja lähtee metsään, hänellä on kiikareiden sijaista (tai lisäksi) mukana rotanloukkuja. Loukutus onkin erittäin yleistä: viime vuoden syksyllä julkaistun uutisen mukaan joka viidennen uusiseelantilaisen pihalla on loukkuja.

Petokantojen rajoittaminen aiheuttaa vuosittain huomattavia kustannuksia Uuden-Seelannin valtiolle, mutta petojen hävittäminen kokonaan vaatisi nykykeinoilla  miljardien panostuksen. Projektissa lasketaankin aika paljon tulevien innovaatioiden varaan; yksi keksintö on A24-niminen automaattiloukku, jota ei tarvitse käydä kokemassa: loukku tappaa sitä tutkivan rotan välittömästi, ja kuollut eläin putoaa maahan. Mutta pelkästään loukuttamalla esim. rottien hävittäminen kokonaan saattaa olla mahdotonta, koska rotta on erittäin tehokas lisääntymään. Niinpä tutkimuskohteena on mm. ”Troijalaiset naaraat” -niminen tekniikka, jonka avulla vieraslajien urosyksilöiden lisääntymistä pyritään rajoittamaan tai kokonaan estämään.

Tavoite useiden nisäkäspetojen hävittämiseksi on kunnianhimoinen, ja lähivuosikymmenet näyttävät miten hankkeessa tulee käymään. Voi olla että yritys osoittautuu mahdottomaksi, sillä jatkuvasti on riskinä että esim. laivojen mukana leviää yhä uusia vieraslajeja (tai vanhat palautuvat alueilla, mistä ne ovat jo kerran hävitetty). Ja vaikka yritys lopulta onnistuisi, niin väistämättä työ jää tietyllä tavalla puolimatkaan: hävinnyttä Uuden-Seelannin lajistoa ei mikään tuo takaisin.

Kategoria(t): Yleinen, Maailmalta | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Pandat saatiin Suomeen, mutta onko se hyvä asia pandoille?

Viime päivien tärkein mediatapahtuma on ollut kahden isopandan saapuminen Suomeen. Pyry ja Lumi -nimisten pandojen lopullinen määränpää oli Ähtärin eläinpuisto, mihin pandat kotiutuivat eilen. Aluksi kaksikko on eristyksissä kuukauden, kunnes pääsevät vastavalmistuneeseen pandataloon. Pandojen muuttovalmistelut alkoivat jo kuukausia sitten, kun niitä alettiin toteuttaa suomenkieleen ja suomalaisiin hoitajiin. Pandojen mukana Suomeen saapui mm. niiden kiinalainen lääkäri.

Poliitikot, mm. maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä, ovat kiitelleet Kiinan Suomelle antamaa lahjaa. Pandat ovat Suomessa vain 15 vuotta lainassa, tosiasiassa ne ovat Kiinan valtion omaisuutta. Vaikuttaa myös siltä, että lahja ei ole kovin pyyteetön: pandoista pitää maksaa Kiinalle miltei miljoona euroa vuodessa. Kiina on lainannut pandoja ulkomaille vain harvoin; vain maihin jotka tekevät Kiinan kanssa kauppaa, eivätkä turhaan puhu Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Tätä kutsutaan pandadiplomatiaksi, ja toiminnalla on jo pitkä historia. Kiinan toiminta ei siis ole pyyteetöntä, mutta onko siirrosta kuitenkin hyötyä pandoille? Kysymys vaatii selvittämistä.

Hellyttävän näköinen, mustavalkea isopanda on varmaankin kaikille tuttu eläin. Laji on eräänlainen luonnonsuojelun mannekiini, ja on päätynyt mm. Maailman luonnonsäätiön (WWF:n) tunnuseläimeksi. Isopanda on melko pienikokoinen karhu. Laji on uhanalainen, ja pandoja elää nykyisin vain Kiinan keskiosien vuoristoseuduilla. Harva tietää, että isopandoja on itse asiassa kaksi alalajia: Shaanxin vuoristossa elävä qinlinginpanda on pienikokoisempi ja väritykseltään ”likaisempi”: mustavalkoisen turkin sijasta qinlinginpanda on harmaanruskea.

Isopandat olivat aikoinaan laajalle levinneitä, mutta viimeisen vuosisadan aikana niiden määrä romahti. Pandat ovat riippuvaisia bambumetsiköistä, ja bambut ovatkin niiden pääasiallista ravintoa. Ihmisten määrän lisääntymistä ja maanviljelyksen leviämistä seurasi metsien katoaminen, jonka seurauksena pandoille soveliasta elinympäristöä säilyi enää vuoristoisilla seuduilla. Pandojen populaatiot pirstoutuivat ja laji oli ajautua sukupuuttoon. Pandat kokivat aallonpohjan 1980-luvulla, jolloin niiden määräksi arvioitiin vain 1200 yksilöä. Sittemmin pandojen määrä on kasvanut, ja viimeisin laskenta tuotti tarkan arvion 1864 yksilöä. Laji on edelleen luokiteltu vaarantuneeksi.

On ehkä jonkinlainen ihme, että pandat ylipäätään selviytyivät tiheästi asutussa ja kommunistisessa Kiinassa. Siinä missä muut karhut ovat Kiinassa joutuneet paikallisen lääketieteen uhreiksi, kiinalaiset eivät näytä koskaan keksineen pandojen ruumiinosille lääketieteellistä käyttöä. Pandoja on kyllä metsästetty mm. turkin takia, mutta ei siinä määrin että pyynti olisi ollut lajin romahtamisen pääasiallinen syy.

Kiinassa isopandojen suojelu alkoi jo vuosikymmeniä sitten, ja suojeluun on panostettu suuresti. Pelkästään säännöllisiin kannanarvioihin osallistuu tuhansia ihmisiä, ja Kiina on perustanut kymmeniä pandojen suojelualueita. Lisäksi Kiinassa on useita isopandojen suojeluun tarkoitettuja keskuksia, missä on erittäin korkeatasoiset puitteet eläinlääkäreineen ja leikkaussaleineen. Suojelukeskusten tavoitteena on kasvattaa pandoja palautettavaksi luontoon, mutta myös hoitaa loukkaantuneita luonnoneläimiä. Vuonna 2013 tarhattuna oli 375 pandaa, joista Kiinan ulkopuolella eli joitakin kymmeniä.

Pandojen tarhausta perustellaan lajin suojelulla. Isopanda on hidas lisääntymään niin tarhoissa kuin luonnossa. Tarhattujen eläinten määrä on kuitenkin kasvanut samaa tahtia kuin pandat ovat lisääntyneet luonnossa. Pandojen tulevaisuus näyttää siis turvatulta.

Mutta onko tarhaamisella saatu eläimiä palautettua luontoon? Vastaus on yksinkertainen, ei ole. Tähän mennessä Kiinassa on vapautettu vain kymmenkunta isopandaa; esim. vuonna 2016 vapautettiin vasta 6. ja 7. panda. Jatkossa Kiinassa on tarkoitus vapauttaa yksi tai kaksi yksilöä vuodessa! Muutama vapautetuista yksilöistä on jo kuollut, eikä yksikään ole toistaiseksi lisääntynyt. Kun luonnonkannan koko on lähes 2000 yksilöä, niin yksittäisten pandojen vapauttamisella ei ole mitään käytännön merkitystä lajin suojelun kannalta, ei ainakaan nykyisillä määrillä. Pandojen tarhaamista onkin kritisoitu ankarasti: nykyisen kaltaisena se syö valtavasti resursseja, ja tulokset ovat toistaiseksi vaatimattomia. Pandoille perustetut suojelualueet sen sijaan ovat tärkeitä myös muiden lajien suojelulle.

Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että pandojen tarhaamisen pääasiallinen tavoite ei ole lajin suojelu. Samoin kahden pandayksilön siirtäminen Suomeen ei ole mitenkään lajin suojelun kannalta perusteltua. Pandoihin pätee sama kuin lähes kaikkiin muihin eläimiin: luonnollinen ympäristö on niille paras paikka. Isopandat näyttävät myös pärjäävän luonnossa hyvin, kunhan niille annetaan siihen mahdollisuus.

Valitettavasti johtopäätös on, että pandojen siirto on pelkkää Kiinan ja Suomen valtion välistä teatteria. Ei pandadiplomatiaa tehdä pandojen parhaaksi. Sääli että Suomikin on tässä mukana.

Kategoria(t): Maailmalta, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Eristys, evoluutio ja Uuden-Seelannin erikoinen lajisto

Yhä edelleen iso osa ihmisistä kiistää tai vähintään epäilee evoluutiota. Vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan reilut 10 % suomalaisista ei usko, että ihminen on kehittynyt muista, varhaisemmista eläinlajeista. Enemmän kuin joka kuudes ei osaa vastata kysymykseen. Evoluution kieltäminen on silkkaa typeryyttä — tai ehkä enemmänkin tietämättömyyttä, mutta tällä tietämättömyydellä on usein vahva uskonnollinen perusta. Vaikka Suomi ei mikään Yhdysvallat olekaan, niin täälläkin kreationismi elää ja voi hyvin. Eduskunnassakin on useita luomisopin nimeen vannovia.

Yksi parhaista käytännön esimerkeistä evoluutiosta ovat syrjäiset saaret. Syrjäisten saarten biodiversiteettiä on mahdotonta selittää ilman evoluutiota, ja olihan Galapagossaarten darwininsirkuilla keskeinen osa evoluutioteorian synnyssä. Kaikki darwininsirkkulajit ovat syntyneet vain yhdestä lajista, ja todennäköisesti muutamasta yksilöstä, jotka joskus muinoin (ehkä myrskytuulten mukana) päätyivät Galapagossaarille. Yhdestä lajista syntyi Galapagossaarilla viisitoista lajia, jotka kehittyivät erilaisiin ympäristöihin ja ravintoon. Mahdollisesti kuudennentoista lajin syntymä on tapahtunut silmiemme alla.

Syrjäisten saarten lajisto onkin aina pieni otos suurten saarien tai mantereiden lajikirjosta. Useimmiten nisäkkäät puuttuvat saarilta täysin, lukuun ottamatta lentokykyisiä lepakoita ja merinisäkkäitä (tilanne on nykyisin muuttunut, kun ihmisten mukana saarille on levinnyt mm. rottia, sikoja, kissoja, näätäeläimiä). Myöskään sammakkoeläimiä (jotka eivät siedä merivettä) ei saariltä löyty käytännössä koskaan, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Muita kuin merilintuja saarilla esiintyy, mutta nekin ovat monesti kehityneet harvalukuisesta lajijoukosta darwininsirkkujen tapaan. Liskoja saattaa esiintyä myös, mutta mitä sitä vähemmän mitä syrjäisemmästä saaresta on kyse. Eläinlajisto koostuukin etupäässä linnuista, lepakoista ja selkärangattomista.

Evoluution kannalta Uusi-Seelanti on yksi mielenkiintoisimmista saarista. Uuden-Seelannin pinta-ala on reilut 260.000 neliökilometriä, eli noin 85 % Suomen pinta-alasta. Uuden-Seelannin pääsaaret ovat olleet erillään isommista mantereista 66-80 miljoonaa vuotta, eli ne ovat muodostuneet jo dinosaurusaikaan. Sen jälkeen tapahtui isoja mullistuksia ja merenpinnan vaihteluita, joiden seurauksena Uusi-Seelanti saattoi menettää koko Gondwanasta peräisin olevan lajiston; ei ole varmuutta, onko yksikään saarilla oleva laji peräisin alkuperäiseltä jättiläismantereelta.

Joka tapauksessa Uuden-Seelannin lajisto on esimerkki pitkäaikaisesta isolaatiosta, joka kehittyi omissa oloissaan valtavan monipuoliseksi. Endeemisten eli kotoperäisten lajien runsaus on huimaava: monissa lajiryhmissä (liskot, sammakkoeläimet) kaikki lajit ovat kotoperäisiä, ja linnuissakin (merilintuja lukuun ottamatta) kotoperäisiä lajeja on seitsemän kymmenestä. Vaikka Uuden-Seelannin pinta-ala on huomattava, ei ennen ihmistä saarella elänyt yhtään maanisäkästä; mielenkiintoista kyllä, uudenseelanninlepakko on ottanut maanissäkkään roolia möyrimällä suuren osan yöstä metsänpohjalla myyrän tai hiiren tavoin. Sammakoita Uudessa-Seelannissa on nykyisin neljä kotoperäistä ja eriskummallista lajia. On mahdollista, että Uuden-Seelannin sammakkoeläimet ovat peräisin Gondwanan ajoilta, sillä sammakoiden päätyminen . Matelijoista Uudessa-Seelannissa esiintyy liskoja, mutta ei käärmeitä. Kaikki liskolajit ovat saarille kotoperäisiä.

Nisäkkäiden puuttuessa muille lajiryhmille on jäänyt tyhjiä ekolokeroita täytettäväksi. Lentokyvyttömiä lintuja saarilla enemmän kuin missään muualla maapallolla. Uudesta-Seelannista puuttuivat maapedot lähes täysin; lintuja lukuun ottamatta suurin peto saarilla oli noin 50-60 cm mittainen tuatara-lisko. Uusi-Seelanti onkin lintujen maailma, joista tunnetuimpia ovat epäilemättä kiivilinnut; kukapa ei olisi kuullut noista lentokyvyttömistä kummajaisista. Vaikka lentokyvyttömiä lintuja tunnetaan muiltakin mantereilta (esim. strutsit Afrikassa ja emut Australiassa), ovat kiivilinnut kehittyneet ehkä kaikkein kauimmaksi lentokykyisistä sukulaisistaan. Kiivien siivet ja pyrstö ovat lähes olemattomat, ja sekä luut että höyhenet menettäneet linnuille tyypilliset ominaisuudet: kiivien höyhenet muistuttavat enemmän karvoja, ja luissa on nisäkkäiden tapaaan ydin (lentokykyisillä lintulajeilla luut ovat onttoja ja kevyitä). Kiivejä tunnetaan viisi lajia, jotka kaikki ovat yöaktiivisia metsän pohjalla eläviä, hyönteisiä, toukkia ja siemeniä syöviä hiippareita. Kiivit ovat loppujen lopuksi melko suurikokoisia: pieninkin laji (pikkukiivi) on hieman täkäläistä sinisorsaa painavampi, ja suurin lajeista (kirjokiivi) on usean kilon painoinen, eli vastaa vaikkapa keskikokoista metsoa. Luontaisesti kiiveillä ei ollut juuri vihollisia, ja lisääntyminen on hidasta; lajista riippuen munia tulee kerralla vain 1-3 (vertailun vuoksi, aiemmin mainitut sinisorsa ja metso munivat kymmenkunta munaa kerralla ja poikaskuolleisuus on suurta).

Uuden-Seelannin linnuston erikoisuudet eivät lopu kiivilintuihin. Saarilla elää mm. maailman ainut vuoristopapukaija (kea) ja nykyisin äärimmäisen harvinainen papukaija kakapo. Kakapo on kiivien tavoin lentokyvytön, mutta kiipeilee puissa yllättävän ketterästi jalkojen ja nokan avulla, ja pystyy edelleen käyttämään siipiään lyhyisiin liitoihin tai puista laskeutumiseen. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että kakapo on Uuden-Seelannin (suhteellisen kömpelö) vastine oraville tai apinoille.

Saarilla eli myös melko kookas finchinsorsa sekä hanhilajeja, joka olivat myös lentokyvytön. Ilmeisesti finhcinsorsa ei sukulaisistaan poiketen ollut varsinainen vesilintu, vaan eli enimmäkseen puoliavoimilla ruohomaiden ja metsien alueella. Sorsia saattoi saalistaa maapedon roolin ottaneet Aptornis-suvun isot ja jykevänokkaiset, lentokyvyttömät petolinnut. Oma suosikkini Uuden Seelannin linnuista on kuitenkin pikkuriikkinen, liki kokomusta chathaminsieppo, jonka luultiin jo kuolleen sukupuuttoon. Se ei ehkä ole kovin erikoinen, mutta kaikin puolin persoonallinen pikkulintu.

Aikoinaan Uudessa Seelannissa eli myös joukko jättiläislintuja. Aptornis-petolinnut saattoivat painaa täysikasvuisen miehen verran, mutta moat olivat todellisia jättiläisiä. Moalajeja tunnetaan yhdeksän. Suurimmat niistä saattoivat painaa yli 200 kiloa, ja pää kohosi aina 3,5 metrin korkeuteen. Aiemmin moalintujen oletettiin olevan sukua muille lentokyvyttömille linnuille, mutta DNA-tutkimusten mukaan moan lähisukulaisia ovat Etelä-Amerikan pienikokoiset tinamit (tinamit ovat lentokykyisiä mutta huonoja lentäjiä, sillä niiltä puuttuu linnuille tyypillinen rintalastan harjanne, mihin lentämisessä tarvittavat isot rintalihakset kiinnittyvät). Moat olivat kaikki kasvinsyöjiä. Ne olivat selvästi ottaneet muualla maailmassa nisäkkäille kuuluvan roolin ekosysteemin suurikokoisimpina lajeina; moalintujen voisi sanoa olevan Uuden Seelannin vastine vaikkapa hirvieläimille.

Moalintujen ainut luontainen vihollinen lienee ollut jättimäinen haastinkotka, joka saattoi olla suurin koskaan elänyt päiväpetolintu. Haastinkotkan siipien kärkiväli oli 2,5-3 metriä. Linnun painosta ei ole yksimielisyyttä, mutta parhaimmat arviot ovat 10-15 kilon välillä; paino ei ehkä tunnu suurelta, mutta on kuitenkin esim. kolminkertainen maakotkaan verrattuna. Haastinkotka oli Uuden Seelannin ehdottomasti suurin petoeläin, ja tarvitsi kokoaan moalintujen pyydystämiseen.

Pitkä eristys ja evoluutio tuottivat Uuteen-Seelantiin lintujen dominoiman ekosysteemin, jossa linnut valtasivat muualla maailmassa nisäkkäille kuuluvia ekolokeroita. Väistämättä herää kysymys, miksi niin moni Uuden-Seelannin lintu unohti lentämisen, ja kehittynyt puhtaasti maaelämään? Siihen lienee useita syitä. Ensinnäkin lentäminen kuluttaa runsaasti energiaa ja vaatii kevyttä ruumiinrakennetta, joten lentokyvyttömänä linnuilla on mahdollisuus kasvaa suuremmaksi ja raskastekoisemmaksi, ja käyttää enemmän resursseja lisääntymiseen. Ilmeisesti lentokyky voi myös olla tarpeeton tilanteessa, jossa petoja on vähän eikä lintujen tarvitse tehdä pitkiä muuttomatkoja. Uuden-Seelannin suhteellisen vakaat olosuhteet edesauttoivat lintujen siirtymistä maaeläimiksi. Ihmisen näkökulmasta lentäminen on kadehdittava kyky, mutta joissakin tilanteissa evoluution näkökulmasta se voikin olla rasite, ja lentokyvyttömyys avasi linnuille uusia mahdollisuuksia hyödyntää rikasta ympäristöä.

Valtameren keskellä Uudessa-Seelannissa säilyi kaiken aikaa suhteellisen lauhkea ilmasto. Vaikka Jääkausiajan vaihtelu tuntui myös eteläisellä pallonpuoliskolla ja vuoristojen jäätiköt kasvoivat Uudessa-Seelannissa, varsinkin Pohjoissaaren rannikkoseuduilla ilmasto oli jäätiköitymismaksimin ajan varsin leuto. Uusi-Seelanti ei kokenut pleistoseeni-holoseenikauden vaihteen massasukupuuttoa noin 10.000-15.000 vuotta sitten. Kun muualla maailmassa megafauna hävisi, säilyivät Uuden-Seelannin moat vielä tuhansia vuosia. Uusi-Seelanti sai vielä odottaa omaa mullistustaan, joka oli väistämättä edessä.

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Blogin kolmas vuosi

Vuosi vaihtui, ja on aika vetää yhteen blogin kolmas vuosi. Sivuston kävijämäärä jatkoi kasvuaan. Vuonna 2017 blogissa vieraili lähes 2200 netinkäyttäjää, eli edelliseen vuoteen verrattuna kävijämäärä yli tuplaantui. Toivottavasti kasvu jatkuu edelleen; kyllähän se motivoi kirjoittamaan, kun tietää että joku kirjoituksia lukee (tai ainakin klikkaa linkkiä). Vuoden 2016 tapaan myös 2017 viimeisen kahden kuukauden kävijämäärässä näkyi hyppäys, kun sekä marras- että joulukuussa kävijöitä oli yli 200.

IMG_2789.jpg

Blogin kävijämäärä on jatkanut tasaista kasvua

Suosituin artikkeli (etusivun jälkeen) oli kirjoitus ”Mitä uhanalaisuus tarkoittaa”, jossa yritin avata uhanalaisuuden käsitettä ja uhanalaisluokitusta. Toivottavasti siitä on ollut jollekin apua. Hurjasudet pysyivät edelleen kärjessä, ja kolmantena oli  gorilloista kertova kirjoitus ”Eräs Afrikkalainen kansanmurha”.

Vuoden alussa asetin tavoitteeksi, että julkaisuja tulee vähintään viime vuoden (30 kirjoitusta) tahtiin. Tämä tavoite piti: 2017 blogissa oli 32 artikkelia. Sen verran realisti täytyy olla, että nykyinen määrä — eli noin 3 kirjoitusta kuukaudessa — on minulle maksimi. En varsinaisesti nauti kirjoittamisesta, sillä hyvän artikkelin laatiminen viitteineen ja taustatietoineen on yllättävän työlästä. Tämä kun on kuitenkin vain harrastus.

Blogin suhteen tein yhden uudenvuodenlupauksen, eli olla enemmän ajan hermoilla. En tiedä onnistuiko se, vaikka jokunen ajankohtainen juttu tulikin kirjoitettua. Sama tavoite on myös tälle vuodelle, kirjoittaa ennen kaikkea englannin kielellä julkaistuista uutisista suomeksi.

Vuosi 2017 ei ollut erityisen hyvä luonnon- ja ympäristönsuojelun näkökulmasta, ei kotimaassa eikä maailmalla. Esim. Suomessa Sipilän hallitus ajaa massiivisia lisähakkuita, joista tulee olemaan hallaa metsäluonnolle, vesistöille ja ilmastolle. Maailmalla Yhdysvaltain presidentiksi päätynyt patologinen valehtelija aikoo irrottaa Yhdysvallat Pariisin ilmastonsopimuksesta.

Uusi vuosi olkoot parempi, ja ainakin heti vuoden alkuun on ilo kertoa yksi positiivinen uutinen: aiemman päätöksen mukaisesti Kiinassa tuli 1.1. voimaan täydellinen norsunluun myyntikielto! Jatkukoot vuosi 2018 samalla linjalla!

Kategoria(t): Vuosikatsaus, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Vuoden 2017 sukupuutot

Twitter-syötteestä löytää välillä mielenkiintoisia juttuja. Äskettäin törmäsin Live Alongside Wildlife -blogiin, jota pitää luonnonsuojelubiologi ja tutkija David Steen. Steenin perinteenä on ollut listata vuoden aikana sukupuuttoon kuolleet lajit. Ei mitenkään mieltä ylentävä listaus, mutta muistutus siitä että ihmisen aiheuttama massasukupuutto etenee.

Vuonna 2017 kuolleita lajeja listataan ”vain” kuusi kappaletta, joten vuosi ei tässä suhteessa ollut pahin mahdollinen; esim. vuonna 2016 sukupuuttoon todettiin hävinneen liki 20 lajia (toisaalta 2015 ei ollut yhtään sukupuuttoa). Tänä vuonna viimeinen tuomio kohdistui ennen kaikkea Intian valtamerellä sijaitsevalle Joulusaarelle, josta todettiin sukupuuttoja peräti neljä kappaletta: yksi lepakko- sekä neljä liskolajia. Lepakon ja yhden liskolajin sukupuutto on lopullinen, mutta kahdesta lajista on vielä vankeudessa eläviä yksilöitä, joten lajien paluu on teoriassa mahdollinen. Joulusaaren lisäksi sukupuutot kohdistuivat Skotlannin rannikolla eläneeseen loiseliöön ja Yhdysvaltoihin, missä Georgiassa elänyt etanalaji on lopullisesti hävinnyt.

Ylipäätään sukupuutot kohdistuvat suurelta osin trooppisten saarien lajistoon. Tropiikissa lajirunsaus on suurinta, ja varsinkin syrjäisillä saarilla elää runsaasti kotoperäisiä lajeja – eli lajeja, joita ei ole esiinny missään muualla. Näin ollen saarella olevan eläinpopulaation häviäminen tarkoittaa samalla koko lajin häviämistä. Sukupuuttoriskiä saarilla lisää myös se, että saarilla populaatiot ovat väistämättä pieniä, eivätkä lajit ole sopeutuneet esim. uusiin petoeläimiin. Saarilla sukupuuton syy on nykyisin pääosin vierasperäiset lajit (voivat olla esim. käärmeitä, rottia tai muita nisäkäspetoja) ja elinympäristöjen tuhoutuminen; aiemmin myös metsästys hävitti lukuisia lajeja syrjäisiltä saarilta. Saarten lajit ovatkin selvästi yliedustettuina uhanalaisten tai hävinneiden lajien listalla.

Lajin luokitteleminen sukupuuttoon on aina pitkä prosessi, eikä yksikään vuoden 2017 lajeista varsinaisesti kuollut tänä vuonna. Laji luokitellaan sukupuuttoon vasta sitten, kun yhtään yksilöä ei ole havaittu vuosiin, tutkijat ovat yrittäneet lajeja etsiä, eikä ole oletettavaa että elinkykyistä populaatiota enää mistään löytyisi. Tänä vuonna sukupuuttoon luokiteltujen lajien viimeinen yksilö on tosiasiassa hävinnyt jo vuosia sitten, mutta vasta nyt tuomio on saanut lopullisen sinetin. Ne lajit, joiden viimeinen yksilö kuoli tänä vuonna, todetaan vasta vuosien päästä.

Toisinaan uutisoidaan myös päinvastaisista tapahtumista, kun jokin sukupuuttoon kuolleeksi luultu laji löydetään uudelleen. Näitä kutsutaan lazarus-lajeiksi. Vaikka sukupuuton peruuntuminen on tietenkin hyvä uutinen, niin ilo on monesti lyhytaikainen: tosiasaissa muutama yksilö ei riitä muodostamaan elinkykyistä populaatiota, ja sukupuuton peruuntuminen on vain ajan kysymys. Sellaisia tapauksia ei taida olla, missä sukupuuttoon luultu laji löytyisikin jostain yleisenä ja elinvoimaisena.

Ikävä fakta on myös se, että suurin osa sukupuutoista jää todennäköisesti toteamatta, sillä Maapallon lajistosta tunnetaan vain pieni osa. Maapallon lajimäärää on nykyisin mahdotonta arvioida, tunnettuja lajeja on ehkä vain 10-20 %. Tai vieläkin vähemmän. Valtaosa tuntemattomista lajeista on hyönteisiä, hämähäkkejä ja muita ötököitä, mutta myös uusia nisäkäslajeja kuvataan säännöllisesti. Tuntematon lajisto painottuu ennen kaikkea tropiikkiin, osittain samoille seuduille mihin sukupuutot keskittyvät.

Toisinaan kuulee mielipiteitä, että sukupuutot eivät ole niin paha juttu: lajeja on aina kuollut sukupuuttoon, ja evoluution myötä uusia lajeja syntyy tilalle. Tavallaan ajatus on toki lohdullinen; luonto korjaa ihmisen tekemät virheet. Mutta aikaa siihen menee miljoonia vuosia. Evoluutiobiologi Jerry Coyne kirjoitti sukupuutoista ja lajisuojelun perusteista vähän aikaa sitten blogissaan, eikä minulle ole siihen lisättävää. Vaikka analogioista en erityisesti pidäkään, niin lajien sukupuutot ovat vähän samaa kuin tuhoaisimme arvokkaita taideteoksia tai historiallisia rakennuksia — ainahan voi tehdä uusia. Se ei taida kuitenkaan olla ihan sama asia?

Kaikesta huolimatta, hyvää uutta vuotta 2018!

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi