Talouskriisi ja lähestyvät vaalit ja uusi eduskunta ovat nostaneet turvetuottajien toiveet korkealle. Turvetuotantoa lobbaavan Bioenergia ry:n tilaaman selvityksen mukaan yli puolet kansanedustajaehdokkaista kannattaa turvetuotannon ”edistämistä”.

Poliittinen ilmapiiri on muuttumassa turpeelle huomattavasti myönteisemmäksi, ja nyt puhutaan jo tuotannon lisäämisestä, kun aiemmin tuottajat ovat ajaneet vain tuotannon nykytason säilyttämistä. Agendassa on myös viranomaissäätelyn purkaminen, siirtyminen omaehtoiseen ympäristönsuojeluun.

Turvetta markkinoidaan kansalle monilla argumenteilla, joista suurin osa on korkeintaan puolitotuuksia, osa jopa suoranaista vääristelyä. Perusteluja turpeen puolesta ovat mm. Suomen suuret turvevarannot, pieni tuotantoala suhteessa suopinta-alaan, turpeen uusiutuminen, kotimaisuus ja työllistämisvaikutus. Esitetyt perustelut ovat hyvin yksipuolisia, kun asiaa katsotaan tarkoitushakuisesti vain omasta näkökulmasta. Turvetuotantoon liittyy merkittäviä ongelmia niin ympäristönsuojelun kuin luonnonsuojelunkin kannalta.

Väite 1: Turvetuotannossa on vain 0,7 % Suomen soista

Suomen turvemaiden tämänhetkinen pinta-ala on noin 9,3 miljoonaa hehtaaria. Turvetuottajien ilmoituksen mukaan turvetuotannossa on tällä hetkellä suota noin 68 000 ha, eli vain 0,7 % turvamaista. Ei kuulosta paljolta? Turvetuotantoalan vertailu kaikkiin turvemaihin on kuitenkin harhaanjohtavaa. Suomen suoalasta yli 4 miljoonaa hehtaaria ei lueta geologiseksi suoksi, eli turvekerroksen paksuus jää alle 30 cm. Turvetuotanto taas kohdistuu aina soihin, jossa turvekerroksen paksuus on vähintään 1 metri. Turvetuotannon mahdollisuuksia rajoittaa myös moni muu seikka, mm. vesistöihin rajautuvien soiden kuivatusvaikeudet, turpeen heikko maatuneisuusaste, korkea rikkipitoisuus ja logistiikka; turvesuot ovat hajallaan ja turve kuljetetaan rekoilla, joten taloudellisesti kannattava kuljetusmatka on rajallinen.

Kansallisen suostrategian tietojen mukaan laskennallinen tuotantokelpoinen suoala Suomessa on noin 1,2 miljoonaa hehtaaria, eli tuotannossa onkin 6 % tuotantokelpoisesta suoalasta. Vuoteen 2020 mennessä turvetuottajien mukaan tarvitaan 58 000 ha uutta tuotantoalaa, ja nykykäytöllä vuoteen 2050 mennessä 120 000 ha lisää soita. Nämä luvut kertovat turvetuotannon todellisuuden Suomessa: vuoteen 2020 mennessä tuotantokelpoisesta suoalasta pitäisi olla turvetuonnon piirissä noin 10 %, ja vuoteen 2050 mennessä yli 15 %. Luvut ovat hieman eri luokkaa kuin mainostettu 0,7 %. Itse asiassa nämä luvut antavat liian ruusuisen kuvan tilanteesta. Tätä kirjoittaessa turvetuotannosta on jo poistunut tuhansia hehtaareita turvemaita, jotka eivät nyt näissä luvuissa näy.

Turvetuottajat usein puolustautuvat, että tuotannosta poistuneista voidaan tehdä kosteikkoja, tai jättää tuotantoalueet soistumaan. Paino on sanalla ’voidaan’. Tähän mennessä kosteikkoja on perustettu mainosmielessä vain muutamia, ja lähes poikkeuksetta tuotannosta poistuneet turvekentät muuttuvat metsätalousmaaksi tai pelloiksi. Mikään lakihan ei velvoita palauttamaan tyhjiin nostetut tuotantoalueet takaisin suoksi.

Väite 2: Suomessa muodostuu enemmän turvetta kuin poltetaan

Tämän väitteen taustoja on hankala selvittää. Väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa, mutta on yhtä harhaanjohtava kuin edellinenkin perustelu.

Turvetta muodostuu luonnontilaisella, tai vähintään ojittamattomalla suolla. Kun suo ojitetaan, turpeen muodostuminen lakkaa, ja itse asiassa turve alkaa hajota. Valtaosa polttoturpeesta käytetään Oulun eteläpuolisessa Suomessa, kun taas kaksi kolmasosaa Suomen soista on Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnissa. Eteläisen Suomen soiden ojitusaste on erittäin korkea. Ojitusastetta voidaan tarkastella vaikkapa Valtakunnan metsien inventointiaineiston (VMI10) avulla, minkä mukaan eteläisen Suomen soista on ojitettu noin 77 %, vaihdellen Päijät-Hämeen 68,6 % aina Etelä-Karjalan 84,7 %. Eli alueella missä turvetta eniten poltetaan, on jäljellä vain vähän turvetta muodostavia soita. Ojittamattomista soista reilusti yli puolet löytyy pohjoisista maakunnista, ennen kaikkea Lapista.

Todennäköisesti Lapissa muodostuu enemmän turvetta kuin Etelä-Suomessa poltetaan. Kuten aiemmin on todettu, turpeen kuljetusmatka on rajallinen. On epärehellistä väittää turpeen käytön olevan kestävällä pohjalla, koska Lapissa on runsaasti ojittamatonta suota. On täysin varmaa, ettei ettei Etelä- ja Länsi-Suomen isojen kaupunkien ympärillä ole riittävästi sellaista turvetta tuottavaa suota, että se kompensoisi poltossa hävinneen turvemäärän tällä alueella. Väistämättä isojen, turvetta käyttävien kaupunkien ympärillä tuotantokelpoiset suot tulevat vähenemään ja kuljetusmatkat ja kustannukset kasvamaan, kunnes käyttökelpoiset turvesuot loppuvat kokonaan. Vähäsoisissa maakunnissa ongelma saattaa olla akuutti jo lähivuosikymmeninä.

Väite 3: Suomen turvevarat ovat suuremmat kuin Norjan öljyvarat

Kansallisen suostrategian mukaan teknisesti tuotantokelpoisen suoalan turvevarojen energiasisällöksi on arvioitu 12 800 terawattituntia. Esitetty luku on yliarvio, sillä siinä ei ole huomioitu rajoittavia maankäyttömuotoja, eli lukuun sisältyy myös mm. suojelualueiden turvevarat. Luku on kuitenkin samaa luokkaa kuin Norjan Pohjanmerellä jäljellä olevat öljyvarat. Suomen turvavarat ovat siis verrannolliset Norjan öljyvaroihin.

Tässä vertailussa on kuitenkin tärkeää huomata, että turvevarat ovat hyvin epätasaisesti jakautuneet. Lisäksi turpeen energiasisältö on alle puolet öljyn vastaavasta ja turvesuot ovat hajallaan laajalla alueella, joten turpeen kuljettaminen ja hyödyntäminen on selvästi tehottomampaa kuin öljyn. Sille on selkeä syy, miksi öljyllä ja maakaasulla on globaalit markkinat, ja miksi turve on muutaman maan käyttämä paikallinen, periaatteessa jokseenkin heikkolaatuinen polttoaine.

Suomen turvevarojen ja Norjan öljyvarojen yhteneväisyyden vertailu ei lopu pelkästään energiasisältöön, vaan asioilla on syvempi yhteys: molemmat ovat luonnon kierrosta poistunutta hiiltä, ja tulee näin ollen luokitella uusiutumattomaksi energianlähteeksi. Suomessa turve on poliittisella päätöksellä luokiteltu ”hitaasti uusiutuvaksi”, mutta luokittelulle ei ole tieteellistä perustetta. Esimerkiksi väite, että turve uusiutuu paljon nopeammin kuin kivihiili, on hämmästyttävän outo. Kivihiilestä valtaosa on muodostunut – ja muodostuu edelleen – turpeesta. Geologisessa mielessä turve ja kivihiili ovat samaa jatkumoa.

Väite 4: Turve on kotimainen ja työllistävä energianlähde

Turve on kotimainen energianlähde, sitä ei käy kiistäminen. Työllistävä vaikutus on jo vähän eri juttu. Toki turvetuotanto työllistää maaseudulla, mutta uusia työpaikkoja ei turve tule luomaan; käytännössä uudet turvesuot tulevat korvaamaan entisiä, ja työpaikat vain siirtyvät uudelle suolle. Työ turvesoilla on myös suurelta osin työtä vain kesäkaudella. Silti turvetuotantoa jaksetaan mainostaa syntyvillä työpaikoilla, vaikka kyse on korkeintaan olemassa olevien, kausiluonteisten työpaikkojen säilyttämisestä.

Turvetuotannon työllisyyshyöty on selvä, jos turvetta verrataan vaikkapa kivihiileen, mikä on tuontipolttoaine. Sen sijaan puuenergia käytön lisääminen turpeen kustannuksella näyttää hyödyttävän aluetaloutta ja työllisyyttä, kuten käy ilmi Mikkeliläisen Etelä-Savon energian tilaamasta selvityksestä. Turpeesta tulee työtä maakuntiin, mutta työllisyyden kannalta johonkin muuhun kotimaiseen energianlähteeseen panostaminen saattaisi hyvinkin tuoda vielä suuremman hyödyn.

Turvetuotannon ongelmat

Turvetuotantoa vastustamaan on noussut useita kansalaisliikkeitä. Lähinnä kyse on ollut huoli vesistöjen laadusta, mutta kansalaisliikkeet ovat puolustaneet myös luonnontilaisia soita, kuten Outokummun Viurusuota. Näihin kahteen asiaan kiteytyvät turvetuotannon suurimmat ongelmat: turvetuotanto on edelleen uhka vesistöjen laadulle ja suoluonnon monimuotoisuudelle. Toki tuotannosta voi aiheutua myös pöly- ja meluhaittaa.

Vesistöjen suhteen turvetuonnannon suurimmat synnit tehtiin jo vuosikymmeniä sitten. Aluksi toiminta ei ollut lainkaan säädeltyä, ja kuivatusvedet saatettiin johtaa suoraan lähimpiin järviin. Siihen nähden tilanne on huomattavasti parantunut ja kaikilla turvesoille tulee olla vesiensuojelurakenteet, mutta edelleen turvetuotanto on uhka vesistöille; varsinkin kun vielä 2000-luvulla tuottajat ovat osoittaneet suoranaista piittaamattomuutta ympäristölainsäädännöistä, minkä seurauksena tuottajia on tuomittu oikeudessa.

Viime vuosina Suomen suurin turvetuottaja Vapo on aloittanut kilpensä kiilloittamisen, ja investoinut turvesoiden vesiensuojelurakenteisiin. Herää toki kysymys, että miksi vasta nyt, varsinkin kun kaikki ongelmat aiemmin vain kiistettiin. Vapo johtoportaan väitteet, että tuotantoalueelta tulee puhtaampaa vettä kuin luonnonsuolta, voidaan jättää täysin omaan arvoonsa. Samalla täytyy myöntää, että turvetuottajat – ennen kaikkea Vapo – on luettu syntipukiksi liian isoon osaan vesien nuhjaantumista. Soiden ja metsien ojitukset, rantarakentaminen ja maatalous ovat yhtä lailla syyllisiä, ja suurimmassa osassa maata todennäköisesti turvetuotantoa merkittävämpiä vesistökuormittajia.

Viime vuoteen saakka suon luontoarvoilla ei käytännössä ollut vaikutusta turvesuon ympäristölupaharkinnassa. Tältä osin ympäristönsuojelulakiin ja -asetukseen tuli 2014 pieniä parannuksia, ja nykyään lupaa ei tule myöntää jos siitä aiheutuisi valtakunnallisesti tai alueellisesti merkittävän luonnonarvon turmeltumista. Turvelobbarit onnistuivat kuitenkin suurelta osin vesittämään tämänkin uudistuksen, sillä merkittävän luontoarvon rima nousi niin korkealle, että lakimuutoksella tuskin on Etelä-Suomessa sanottavaa vaikutusta turvetuotannon ympäristölupiin. Ympäristönsuojeluasetus määrittelee luonnonarvoiltaan merkittävän suon sellaiseksi, että valtaosan suosta tulee olla luonnontilaista. Tällaisia soita Etelä-Suomessa löytyy erittäin vähän. Lain minimivaatimusten mukaan toimiminen ei osoita turvetuottajilta erityistä vastuullisuutta luonnon monimuotoisuudesta.

Turpeen energiakäyttöä tulee katsoa myös ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Energiaturpeen hiilidioksidipäästöt ovat täysin vastaavat, tai jopa suuremmat kuin kivihiilellä. Kansainvälisessä päästöjen laskennassa turve on fossiilisiin verrattava polttoaine, ja turpeenpoltto vaikeuttaa Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamista.

Maininnan ansaitsee myös valtiovallan turpeelle antamat suorat ja epäsuorat tuet. Historiallisesti turve on Suomessa saanut ainakin varastointi-, tutkimus- ja investointitukea, verohelpotuksia sekä turvesähkö syöttötariffia. Tueksi voidaan laskea myös Vapon tytäryhtiö Suo Oy:n saamat maataloustuet. Kaikkiaan turvetuotantoa tuetaan Suomessa kymmenillä miljoonilla euroilla vuodessa. Se on iso summa rahaa, suhteutettuna esim. uusiutuvien energiamuotojen saamiin tukiin. Voidaan perustellusti kysyä, menevätkö tukieurot oikeaan osoitteeseen?

Mitä jää jäljelle?

Turve on kotimainen polttoaine, joka työllistää ihmisiä maaseudulla. Työllisyysvaikutuksia on kuitenkin liioiteltu, ja vaihtoehtoisilla kotimaisilla polttoaineilla saattaisi olla suurempi hyöty työllisyyteen ja aluetalouteen. Turpeen esittäminen kestäväksi energiamuodoksi ei kestä lähempää tarkastelua. Kiistämätön tosiasia on, että eteläisestä Suomesta kelvolliset turvesuot tulevat ennen pitkää loppumaan, osasta maata jo melko nopeasti. Turvetuotanto uhkaa edelleen vesistöjä ja ojittamattomia soita.

Suomessa turvetuotanto tulee väistämättä jatkumaan vielä useita vuosikymmeniä, vähintään niiden nykyisten voimalaitosten elinkaaren ajan, jotka on suunniteltu polttamaan turvetta. Uudet voimalaitosinvestoinnit toivottavasti tehdään eri lähtökohdista, jotta tulevina vuosikymmeninä energiaturpeesta päästään hiljalleen eroon. Turvetuotannonsta ei ole Suomen talouden pelastajaksi. Vuonna 2013 alkutuotannon osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli vaivaiset 2,9 %. Ei turvetuotannosta (tai mistään alkutuonnosta yleensä) ole ”uudeksi Nokiaksi.” Tulevaisuutta varten olisi parempi kehitellä jotain muuta.