Miksi luontoa on tarpeen suojella? Tähän kysymykseen ei ole kaikenkattavaa tai yksiselitteistä vastausta. Osa ihmisistä on vakaasti sitä mieltä, että luonnonsuojelu on aina täysin turhaa ja rahojen haaskausta; että luonto hoitaa itsensä ja vaikkapa lajien sukupuutot ovat vain luontaista kehitystä. Tällaiset mielipiteet ovat nykyään kuitenkin aika harvinaisia, ja ne voi useimmiten jättää omaan arvoonsa. Uhanalaisten lajien suuri määrä niin Suomessa kuin maailmalla osoittaa selvästi, että tilanne ei monestikaan ole menossa parempaaan suuntaan.

Luonnonsuojelua voidaan yleisesti perustella kolmella E:llä: estetiikka, ekologia ja etiikka. Kaksi ensimmäistä tarkastelee luonnonsuojelua enemmän tai vähemmän ihmisen näkökulmasta. Viimeisin E eli etiikka tarkastelee luonnon arvoa ihmisestä riippumatta. Mutta katsotaan, mitä eri perusteet pitävät sisällään.

Estetiikka

Estetiikka on filosofian osa-alue, joka tarkastelee kauneuden käsitettä. Luonnonsuojelun perustelu estetiikalla on yksinkertainen: luontoa on suojeltava sen kauneusarvojen takia. Perusteluna tämä on kuitenkin melko heikko, ja jossain määrin jopa naivi.

Tuskin kukaan kiistää, etteikö luonnossa olisi kauneutta. Värikkäät perhoset, näyttävät kukkakasvit ja söpöt eläimet ovat varmasti monien mielestä suojelemisen arvoisia. Harva myöskään kiistää Kolin tai tunturi-Lapin maisemien arvoa, tai koralliriuttojen värikästä loistoa. Näyttävät eläimet ja kasvit, tai hienot maisemat kattavat kuitenkin vain pienen osan luontoa. Kauneuskäsitykset ovat hyvin subjektiivisia.

Siinä missä toinen näkee kauneutta luonnontilaisessa aapasuossa, toinen näkee vain tuottamattoman joutomaan. Hieno, luonnontilainen rehevä lehto on toisille vain hoitamaton ryteikkö. Kolin maisemia ihaileva saattaa kammota Kolin vanhoja kuusikoita lahopuineen. Jäkälien täplittämän kalliorinteen sijalla toinen saattaakin nähdä potentiaalisen kallionlouhintapaikan. Lisäksi ihmiset tuntuvat yleisesti arvostavan hoidettua ympäristöä. Tasaikäinen talousmetsä, lyhyt nurmikko ja siisti puisto miellyttävät monien silmää, mutta tuskin ovat erityisen monimuotoisia ympäristöjä.

Lisäksi suurin osa maapallon eliöistä on ulkonältään hyvin vaatimattomia. Kauneusarvoilla on hyvin vaikea perustella ikimetsän lahopuilla elävien mikroskooppisen pienten jäkälien tai sammalten, muutaman millin kokoisten pikkuperhosten tai vaatimattomien itiökasvien suojelua. Limasienet saattavat suurimman osan mielestä olla enemmänkin ällöttäviä. Suurin osa luonnon monimuotoisuudesta onkin sellaista, mitä harva edes huomaa.

Luonnonsuojelun perustelu kauneusarvoilla ei kanna pitkälle. Suurin osa monimuotoisuudesta ei ole kaunista, se on huomaamatonta. Tarvitaan siis parempia perusteluja.

Ekologia

Ekologia on eliöiden keskinäisiä vuorovaikutuksia sekä eliöiden ja elottoman ympäristön välisiä suhteita tutkiva biologian haara. Arkikielessä sanalla on huomattavasti laajempi merkitys, ekologiaa käytätään useimmiten synonyyminä ympäristöystävällisille (tai paremminkin ympäristöä vähemmän kuormittaville) asioille. Luonnonsuojelun ekologisen perustelun alle voidaan sisällyttää nykyinen muotisana, ekosysteemipalvelut.

Ekologisen perusteen mukaan luontoa on suojeltava, jotta ekosysteemit säilyvät toimivina. Voidaan ajatella, että luonnonympäristöjen heikkeneminen ja lajien häviäminen johtavat tilanteeseen, missä ekosysteemin toiminta häiriintyy ennalta arvaamattomalla tavalla. Perusteen mukaan kaikilla lajeilla on luonnossa tärkeä, oma tehtävänsä; luonto olisi vähän kuin tiilitalo: kun seinästä ottaa tarpeeksi monta tiiltä, seinä alkaa heiketä ja lopulta romahtaa. Luonnonsuojelun ekologinen peruste on jo selvästi parempi kuin pelkkä esteettinen peruste. Silti ekologinen peruste on varsin puutteellinen.

Luonnosta on varmasti löydettävissä lajeja (tai lajiryhmiä), joilla on huomattavan suuri merkitys ympäristössään. Sienet lahottavat kuollutta eloperäistä ainesta, ja vapauttavat ravinteita uuteen kiertoon. Pölyttäjät ovat elinehto kukkakasvien lisääntymiselle ja leviämiselle. Suuret pedot rajoittavat saaliseläinten kantaa, ja mahdollistavat vaikkapa puuntaimien kasvun. Ja niin edelleen; mahdollisia esimerkkejä ei ole vaikeaa keksiä. Biologiassa puhutaankin avainlajeista: lajeista, joilla on huomattavan suuri vaikutus ekosysteemiin.

Kuitenkin suurin osa lajeista on luonnostaan harvalukuisia, tai levinneisyydeltään suppeita. Tällaisilla lajeilla on vaikeaa väittää olevan suurtakaan merkitystä ekosysteemin kannalta. Esimerkiksi norppia elää vain muutamilla isoilla järvillä maailmassa. Harva kuitenkaan väittää, että Päijänteen vesiekosysteemi on vähemmän toimiva kuin Saimaalla, vain norpan puutteen takia. Sisävesien lohet ja taimenet ovat Suomesta lähes hävinneet, tuskin kukaan edes muistaa sellaisia joskus olleen. Lahottajat ryhmänä ovat ensiarvoisen tärkeitä, mutta ei yksikään kaatunut kuusi jäisi lahottamatta jos uhanalaista pursukääpää ei olisi. Niitty on niitty, vaikka siellä ei esiinnykään uhanalaista vanakelttoa tai idänkurhoa. Lehtimetsät pärjäävät hyvin ilman valkoselkätikkaa, ja sudet on hävitetty suuresta osasta alkuperäistä levinneisyysaluettaan.

Luonnossa lajien väliset vuorovaikutukset ovat monimutkaisia, ja avainlajin käsite useimmiten vain yksinkertaistaa tilannetta liikaa. Luontoa ei voin nähdä vain staattisena, jonkinlaisessa tasapainossa olevana systeeminä. Tosiasiassa luonto on alati muuttuva, ja tasapainotila saattaa olla vain lyhytaikainen harha. Avainlajin häviämisen saattaa muuttaa ekosysteemiä paljonkin, mutta mahdollisesti ekosysteemi vain muuttuu toisenlaiseksi. Eikä uudenlainen ekosysteemi välttämättä ole sen huonompi tai vähemmän toimiva, vaikka sen lajiston monimuotoisuus olisikin pienempi.

Luonnonsuojelubiologiassa ei juurikaan puhuta hävinneestä megafaunasta ja sen vaikutuksista ekosysteemeihin, vaikka pleistoseenikauden isojen eläinten häviämisestä on aikaa eliökunnan mittakaavassa vain silmänräpäys, vain 10 000 – 15 000 vuotta. Millainen olisi Euraasian pohjoisosien ekosysteemi, jos hirven sijasta suurin eläin olisikin mammutti? Millainen olisi Pohjois-Amerikan luonto, jos siellä vielä eläisi kolme norsueläinlajia? Väistämättä isot eläimet aikanaan muokkasivat voimakkaasti omaa elinympäristöään. Megafaunan häviäminen saattaa näkyä nykyäänkin, mutta sitä on mahdotonta sanoa. Nyt ollaan uudessa tilanteessa, eikä vertailukohtaa aiempaan enää ole.

Vielä muutama sana ekosysteemipalveluista, joilla tarkoitetaan luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita. Termi kattaa hyvin moninaisen joukon luonnon ihmiselle tarjoamia niin suoria kuin epäsuoria hyödykkeitä: mm. luonnonmarjoja ja -sieniä, pölyttäjien hoitamaa hyötykasvien pölytystä, vesiä puhdistavia ja ravinteita pidättäviä soita, luonnosta saatavia lääkeaineita; aineettomista hyödykkeistä voi mainita vaikkapa retkeilyn ja luonnossa rentoutumisen tai esteettiset kokemukset. Ekosysteemipalveluita voidaan mitata rahassa – voidaan esimerkiksi arvioida, paljonko viljelykasvien pölyttäminen maksaisi ilman pölyttäjiä, tai paljonko tekopohjavesi tulisi maksamaan.

Monimuotoisuuden arvon tarkastelu ekosysteemipalveluiden näkökulmasta on varmasti monesti tarpeellista, kuten jos tarkastellaan eri vaihtoehtoja poliittisessa päätöksenteossa. Kiistämättä luonto ja eliölajit tarjoavat ihmiselle erittäin merkittävää hyötyä, jota ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Silti ekosysteemipalveluiden näkökulma on ihmiskeskeinen, sisältäen samat perusteluongelmat hieman eri nimellä. Valtaosa maapallon monimuotoisuudesta tuskin tarjoaa ihmiselle merkittävää ekosysteemipalvelua. Luonnolla täytyy olla myös ihmisestä riippumatonta arvoa.

Etiikka

Etiikka on filosofian osa-ala, joka tutkii moraalia. Mikä on oikeaa ja mikä väärää. Ja etiikasta saa voimakkaimman perusteen luonnonsuojelulle. Luonnolla on olemassaolon oikeus – itseisarvo – vähän samoin kuin jokaisella ihmisellä on itseisarvo. Luonon itseisarvo tulee miltää ja laji- ja ekosysteemitasolla: jokaisella eliölajilla ja ekosysteemillä on oikeus olla olemassa. Luonnon monimuotoisuus on arvokasta ihmisestä riippumatta. Kaikilla lajeilla on pitkä evolutiivinen historia, ja omat sopeumat, samoin kuin ihmisellä. Myönnettäköön, että luonnon itseisarvon perustelu on hankalaa – varsinkin henkilölle, jonka arvomaailma on kaukana omasta.

Vaikka jokainen ihminen ei jaa käsitystä luonnon itseisarvosta, on luonnonsuojelu (tai laajemmin ympäristönsuojelu) kuitenkin laajalti hyväksytty arvo, joka on varmasti tavalla tai toisella tuotu osaksi kaikkien maiden lainsäädäntöä. Ihmisen oikeutta hyödyntää vaikkapa omaa maaomaisuuttaan voidaan rajoittaa luonnonsuojelun nimissä; esimerkiksi Saimaalla rajoitetaan kalastusoikeutta norpansuojelun takia. Valtaosa ihmisistä katsoo, että saimaannorpan suojelu on tärkeämpää kuin vesialueen osakkaiden oikeus kalastaa verkoilla. Ääritapauksissa maailmalla uhanalaisten lajien suojelu voi vaatia ihmisen – salametsästäjän – surmaamista. Harva lienee kuitenkaan sitä mieltä, etteikö salametsästäjän surmaaminen olisi viime kädessä oikeutettua vaikkapa sarvikuonojen suojelemiseksi.

Toisinaan kuultu vastaväite lajien itseisarvolle ovat tartuntataudit. Ihmiskunta pyrkii hävittämään vaikkapa polioviiruksen maailmasta, siispä lajeilla ei olekaan automaattista olemassaolon oikeutta (virukset eivät varsinaisesti ole edes eliöitä). Uhanalaisten lajien ja taudinaiheuttajien laittaminen vastakkain on kuitekin älyllisesti epärehellistä. Poliovirus tai muut vakavat taudit aiheuttavat valtavasti ihmillistä kärsimystä ja kuolemaa. Uhanalaiset lajit sen sijaan eivät uhkaa ihmisen terveyttä, jotkut lajit saattavat korkeintaan olla hieman harmillisia. Lajien suojelu ja tautien torjunta ovat täysin eri asioita, joita ei pidä sotkea keskenään.

Käytännössä luonnonsuojelu johtaa aina rajanvetotilanteisiin, ja reaalimaailmassa mm. taloudelliset resurssit ja poliittinen päätöksenteko sanelevat reunaehtoja suojelulle. Pelkkä puhdas idealismi ei johda suojelutyössä pitkälle. Jokaista metsää, jokaista suota tai lajin jokaista yksilöä ei ole mahdollista suojella. Sen sijaan arvokkaimmat metsät ja suot voidaan suojella, samoin kuin uhanalaiset eliölajit, vaikka sitten yksittäisten ihmisten oikeuksia rajoittamalla.

Monessa tilanteessa vetoaminen luonnon ihmiselle tuottamiin hyötyihin on helpompaa kuin vetoaminen monimuotoisuuden yleiseen arvoon. Luonnonsuojelua ei kuitenkaan saa tarkastella pelkästään taloudellisesta näkökulmasta, tai luonnon ihmiselle tarjoamien palveluiden näkökulmasta. Se on liian suppea näkökulma, ja väistämättä jättää ulkopuolelle ison osan maailman monimuotoisuudesta. Se näkökulma ei ole riittävä, ei ainakaan minulle.