Leijonan lyhyt historia

Leijona (Panthera leo) on ikoninen Afrikan kissapeto, jonka kaikki tuntevat. Aikanaan leijonan levinneisyys kattoi lähes koko Afrikan mantereen, lukuun ottamatta kuivimpia aavikkoja ja tiheimpiä viidakkoja. Vähitellen leijona on joutunut väistymään ihimisen tieltä. Pohjois-Afrikan barbarileijona hävisi luonnosta 1900-luvun alussa, ja hiljalleen leijonan levinneisyysalue on pienentynyt ja pirstoutunut. Tätä nykyä Afrikassa leijonien levinneisyysalue kattaa enää alle puolet alkuperäisestä, ja afrikkalainen leijona on luokiteltu uhanalaiseksi.

Leijona on jaettu moneksi alalajiksi, mutta alalajien taksonominen asema on kyseenalainen. Ilmeisesti ainut yleisesti tunnustettu leijonan alalaji on aasianleijona (Panthera leo persica). Leijona ei suinkaa ole vain Afrikan laji, vaan aasianleijonan historiallinen levinneisyys kattoi laajan alueen aina Välimeren Euroopasta Intiaan saakka. Euroopan puolelta aasianleijona hävisi jo ajanlaskun alkun tienoilla, mutta leijona jätti jälkensä mm. antiikin Kreikan historiankirjoitukseen ja taiteeseen.

Leijona oli vihattu eläin, joka oli toisinaan vaarallinen ihmisille, mutta ennen kaikkea karjalle. Vainosta huolimatta aasianleijona säilyi Aasian puolella melko yleisenä aina 1800-luvulle saakka, mutta lisääntyvä ihmisasutus, karjankasvatus ja yleistyneet tuliaseet hävittivät leijonat 1800-luvun loppuun mennessä suurelta osalta leijonan levinneisyysaluetta. Iranissa aasianleijona sinnitteli aina 1960-luvulle saakka, jolloin ammuttiin maan viimeiset yksilöt. Aasianleijona säilyi vain Intiassa, ja sielläkin pienellä suppealla alueella Gujaratin alueella. Aasianleijonan säilyminen luonnossa oli pienoinen ihme. Tällä hetkellä Girin kansallispuistossa ja puistoa ympäröivillä alueilla elää noin 400 leijonayksilöä, ja aasianleijona onkin luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Girin alue on nyt täynnä leijonia ja iso osa populaatiosta elää jo nyt suojelualueen ulkopuolella. Osana aasianleijonan suojeluprojektia leijonalle etsitään parhaillaan toista elinaluetta. Ylikansoitetussa Intiassa on kuitenkin vaikea löytää uutta paikkaa leijonalle.

Afrikanleijona ja aasianleijona ovat hyvin läheistä sukua toisilleen, mahdollisesti nämä alalajit ovat eriytyneet vasta muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten, pleistoseenikauden lopulla. Pleistoseenikaudella leijona oli kuitenkin maailman laajimmalle levinnyt petoeläin. Nykyisellä leijonalla on kaksi vasta äskettäin sukupuuttoon hävinnyttä serkkua: luolaleijona (Panthera leo spelaea) ja amerikanleijona (Panthera leo atrox). Yleisesti nämä luokitellaan leijonan alalajeiksi, mutta osa tutkijoista pitää luola- ja amerikanleijonaa omina lajeinaan. Lajistatus saattaisi olla perusteltu, sillä luolaleijona näyttäisi eronneen nykyisestä leijonasta jo 600.000 vuotta sitten, eikä luolaleijonan, amerikanleijonan ja nykyleijonan välillä näytä tapahtuneen lainkaan lisääntymistä, vaikka lajien levinneisyydet todennäköisesti kohtasivatkin . Amerikanleijona ja luolaleijona taas erosivat noin 300.000 vuotta sitten.

Minkälainen eläin oli luolaleijona? Lajista on jäänyt runsaasti fossiileja, ja luolaleijonan ulkonäkö tiedetään tarkasti Euroopasta löytyneiden luolamaalausten perusteella. Luolaleijona oli nykyistä leijonaa kookkaampi, ehkä jopa tiikeriä kookkaampi (amerikanleijona oli peräti 25 % nykyleijonaa kookkaampi, yksi suurimmista koskaan eläneistä kissaeläimistä). Luolamaalauksista voidaan päätellä, ettei luolaleijonauroksella ei ollut nykyleijonalle ominaista harjaa – tai jos harja oli, se oli hyvin vaatimaton. Leijonayksilöillä saattoi myös olla heikkoja, tiikerimäisiä raitoja. Aikanaan luolaleijonaa pidettiin kallon perusteella tiikerille läheisenä lajina, mutta molekyylisukupuu osoittaa selvästi sukulaisuuden leijoniin. Oletettavasti luolaleijona oli laumaeläin kuten afrikkalainen serkkunsa.

Luolaleijonapiirroksia 30 000 – 35 000 vuoden takaa. Chauvetin luola, Ranska. Kuva: Public domain

Nimi luolaleijona juontaa juurensa siihen, että lajin luita on löydetty runsaasti luolista. Luolaleijona tuskin kuitenkaan varsinaisesti eli luolissa, enemmänkin se saattoi tosin käyttää niitä suojapaikkoina. Luita on saattanut päätyä luoliin myös muiden eläinten kuljettamina. Luolaleijona menestyi monenlaisissa elinympäristöissä, mutta lienee suosinut melko avoimia tai harvapuustoisia ja -pensaikkoisia ruohomaita. Luolaleijonan levinneisyys kattoi koko Keski- ja Etelä-Euroopan, valtaosan Siperiasta ja Hindukusin pohjoispuolisen Keski-Aasian. Luolaleijonaa eli myös Beringinsalmen toisella puolen, Alaskan ja Yukonin alueella. Laji oli hyvin sopeutunut jääkausiajan ankariin olosuhteisiin, vaikka levinneisyysalue ei varsinaisesti aivan pohjoisimmille alueille ulottunutkaan.

Luolaleijona oli osa pleistoseenikauden megafaunaa, se oli mammuttiaron huippupeto. Luolaleijona pyydysti todennäköisesti monenlaista saalista Afrikkalaisen serkkunsa tapaan, vaikka yhden ranskalaistutkimuksen mukaan olisikin sillä alueella pyytänyt lähes yksinomaan peuroja ja nuoria luolakarhuja(!)

Mikä sitten hävitti luolaleijonan, jos se kerran oli laajalle levinnyt ja menestynyt laji? Koulukuntia on kaksi: toisten tutkijoiden mukaan luolaleijona hävisi ihmisen vaikutuksesta; ihminen saattoi metsästää kilpailijanaan pitämää petoeläintä, tai ihminen metsästi samaa saalista kuin luolaleijona, ja näin ollen edisti lajin sukupuuttoa. Toisen koulukunnan mukaan luolaleijona ei hävisi viimeisimmän jääkauden päättyessä ja ilmaston ja avointen elinympäristöjen alueiden hävitessä. Tätä kysymystä ei ole ratkaistu, eikä kumpikaan selitys yksistään ole tyydyttävä.

Euroopassa eli leijonia 600.000 vuoden ajan, ja luolaleijona lajina selvisi lähes 400.000 vuotta. Tuo ajanjakso käsittää kolme jääkautta ja kolme jääkausien välistä lämpökautta. Luolaleijona sukupuutto osuu yksiin jääkauden päättymisen kanssa. Onkin esitetty, että muuttuvan ilmaston takia luolaleijonan ei olisi enää menestynyt.

Euraasian puolelta viimeisimmät merkit luolaleijonasta ovat noin 14.000 vuoden takaa; Alaskan ja Yukonin puolelta luolaleijona hävisi 1000 vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa häviäminen oli nopea. Ilmastoselityksellä on puutteensa: luolaleijonan levinneisyys kattoi monenlaisia ilmastovyöhykkeitä, joten on hieman vaikea kuvitella tilannetta, missä jääkauden päättyminen yksistään olisi ajanut lajin sukupuuttoon; varsinkin kun luolaleijona selvisi edellisistä jääkausista. Lisäksi herää kysymys, miksi laji säilyi Alaskan puolella pidempään kuin Euraasiassa, tai miksi amerikanleijona – todennäköisesti hyvin samanlainen laji – kuoli sukupuuttoon selvästi myöhemmin, ehkä vasta noin 11.000 vuotta sitten.

Toisen teorian mukaan luolaleijonan sukupuutto johtui ennen kaikkea ihmisestä. Luolaleijonan luita on löytynyt nykyihmisen asuinpaikoilta, eli voidaan päätellä ihmisen metsästäneen luolaleijonaa. Leijonalla oli myös merkittävää symbolista arvoa ihmiselle, mitä osoittavat esim. luolamaalaukset ja leijonaveistokset. Metsästys tuskin kuitekaan ajoi luolaleijonaa sukupuuttoon. Enemmänkin kyse voi olla siitä, että ihminen kilpaili samoista saaliseläimistä luolaleijonan kanssa. Luolaleijona oli suurikokoinen petoeläin, joka tarvisti säännöllistä saalista. On täysin mahdollista, että ihmisen (tai joidenkin muiden kilpailevien lajien) vaikutuksesta leijonan saaliseläinten määrä väheni siihen pisteeseen, että luolaleijonan säännöllinen saalistus hiljalleen vaikeutui ja leijonayksilöt nääntyivät nälkään.

Ilmastoteorian puolesta liputtavat tutkijat usein vetoavat siihen, että luolaleijonan saaliseläimet eivät hävinneet samaan aikaan kuin luolaleijona. Väite antaa kuitenkin liian yksinkertaisen kuvan lajien välisestä vuorovaikutuksesta. Saaliseläinten sinällään ei tarvitse hävitä kokonaan, riittää että ne muuttuvat sen verran harvinaisiksi, ettei suuren petoeläimen säännöllinen saalistus enää onnistu. Iso kissaeläin ei voi olla syömättä kovin pitkää aikaa, varsinkaan kylmällä kaudella.

Todennäköisesti luolaleijona hävisi ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutuksesta. Samaan aikaan kun ilmasto muuttui, alkoi myös nykyihmisen levittäytyminen ympäri maapalloa. Muuttuva ilmasto vähensi luolaleijonalle soveliasta elinympäristöä, ja samaan aikaan leijonat saivat kilpailijan, joka oli erittäin tehokas metsästäjä. Mahdollinen ja uskottava selitys. Luolaleijonan kohtalon koki valtava joukko muitakin lajeja. Tätä kutsutaan Kvartäärikauden sukupuuttotapahtumaksi. Euraasian mammuttiaro (tai arotundra), kokonainen ekosysteemi, hävisi tyystin. Pelkästään jääkauden loppuminen ei voi selittää kokonaisen eliöyhteisön katoamista – eliöyhteisön, joka oli 2-3 miljoonan vuoden aikana selvinnyt lukemattomia jääkausia.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): megafauna Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Leijonan lyhyt historia

  1. Paluuviite: Ikiroudan ihmeitä: täydellisesti säilyneet luolaleijonan poikaset | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

  2. Paluuviite: Nyljetty luolaleijona Baskimaalta | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

  3. Paluuviite: Blogin vuosi 2016 ja tulevaa | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s