Cecil-leijonan tapaus on nostanut keskusteluun tärkeän epäkohdan isojen eläinten suojelutyössä – nimittäin eläinten jatkuvan huvimetsästyksen. Cecil oli Hwangen kansallispuistossa Zimbabwessa elänyt urosleijona, ja oli turistien keskuudessa jonkinlainen julkkis. Cecil kohtasi loppunsa 6. heinäkuuta paikallisen ammattimetsästäjän ja turistioppaan luodista.

Noin kahta vuorokautta aiemmin Cecil oli houkuteltu pois kansallispuiston alueelta, jotta yhdysvaltalainen hammaslääkäri ja huvimetsästäjä Walter Palmer pääsisi ampumaan leijonan jousella. Eläin haavoittui ja pakeni, ja paikallinen opas lopetti eläimen noin 40 tunnin etsinnän jälkeen. Kuollut eläin nyljettiin ja sen pää irroitettiin – kuten tällaisessa trofeemetsästyksessä on tapana.

Huvi- tai trofeemetsästys ei ole Afrikassa tavatonta, vaan aivan tavallista. Länsimaiset (yleensä yhdysvaltalaiset) metsästäjät ovat valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia, joskus satoja tuhansia dollareita harvinaisen ison eläimen ampumisesta. Näiden metsästäjien liipasinsormea kiihottavat varsinkin leijonat, leopardit, sarvikuonot ja norsut. Monesti metsästys on lain mukaista, eli hallitukset myyvät muutaman eläimen hengen rahoittaakseen suojelutyötä. Mutta valitettavan monesti eläimiä ammutaan ilman virallista lupaa.

Tämä näyttää olleen Walter Palmerin tapaus. Kun Cecil-leijona löydettiin, alkoi asian tutkinta. Zimbabwen viranomaiset totesivat, ettei Palmerilla eikä hänen oppaallaan tai maanomistajalla ollut lain mukaista lupaa leijonan ampumiseen. Sittemmin opas ja maanomistaja pidätettiin epäiltynä salametsästyksestä; myös Palmer etsintäkuulutettiin, mutta hän oli jo ehtinyt palata Yhdysvaltoihin. Zimbabwe on vaatinut Palmerin luovuttamista, mutta niin tuskin tulee tapahtumaan.

Palmerista tuli nopeasti yksi internetin vihatuimmista ihmisistä, ja hammaslääkäri häipyi julkisuudesta. Palmer kuitenkin julkaisi tiedotteen, jossa pahoitteli tapahtunutta ja luuli toimineensa lakien ja voimassa olevan luvan mukaan. Palmerin tarinan uskottavuutta  kuitenkin nakertaa se tosiseikka, että mies on jo aiemmin tuomittu laittomasta metsästyksestä, kun hän 2006 ampui Wisconsinissa karhun kaukana metsästysalueen ulkopuolella. Palmer ilmeisesti maksoi leijonastaan 50.000 dollaria, mutta on vielä arvoitus, mihin rahat menivät.

Erityishuomion ansaitsee myös Palmerin kaltaisten metsästäjien käyttämä kieli ja termit. He eivät ammu, tapa tai metsästä, vaan ”saavat” tai ”ottavat”. Palmer kirjoitti: I had no idea that the lion I took… Toinen esimerkki on Sabrina Corgatelli, vähän Palmerin tapauksen jälkeen ilmitullut, kirahvin ampunut amerikkalaisturisti, joka kirjoitti Facebookissa mm: I have such a disbelief that I got a giraffe!!! Kriitikoille Sabrina vastasi siteraamalla Raamattua. Vaikuttaakin siltä, että huvimetsästäjät elävät omassa todellisuudessaan, jossa jossa eläimet kuuluvat heille — vain koska heillä on rahaa.

Palmer, Corgatelli sekä äskettäin ilmi tulleisiin muihin trofeemetsästystapauksiin reagointi osoittaa, että maailma muuttuu hitaasti parempaan suuntaan. Kun vielä satakunta vuotta sitten eläinten huvimetsästys oli valkoisen miehen suosituimpia harrastuksia ympäri maapallon, yleinen mielipide (ainakin länsimaissa) on nykyään selvästi huvimetsästystä vastaan. Lisäksi monet lentoyhtiöt – kuten kotimainen Finnair – ovat ilmoittaneet, etteivät enää suostu kuljettamaan metsästysmuistoja uhanalaisista eläimistä. Toki mm. Etelä-Afrikka ja Namibia ovat kritisoineet lentoyhtiöitä, vedoten mm. metsästyksen merkitykseen suojelutyön rahoittajana.

Hetkinen, uhanalaisten eläinten ampuminen suojelutyön rahoittajana? Kyllä, ja tämä onkin hyvin erikoinen yhdistelmä. Koska isojen eläinten ampumisesta ollaan valmiita maksamaan huomattavia summia, myyvät monet afrikkalaiset suojelujärjestöt ja valtiot vuosittain muutamien eläinten hengen, ja saadut rahat ohjataan käytännön suojelutyöhön. Oikemmin olisi ehkä sanoa, että joutuvat myymään. Koska raha menee hyödylliseen tarkoitukseen, monet huvimetsästäjät sanovatkin tekevänsä luonnonsuojelutyötä: auttavansa eläinten suojelua. Väite on absurdi; jos nämä ihmiset olisivat tosissaan kiinnostuneet suurten nisäkkäiden suojelusta, he varmaankin antaisivat rahat tappamatta eläimiä? On surullista ja yksinkertaisesti moraalisesti väärin, että muutaman uhanalaisen eläimen on kuoltava, jotta muiden suojeluun saadaan varoja. Ja tuskinpa kukaan hyväksyisi samaa menettely länsimaissa. Esim. olisiko hyväksyttävää myydä saimaannorpan tappolupia norpansuojelun nimissä?

Todennäköisesti tappolupien kauppa ylläpitää itse itseään; kun rahat saadaan myymällä eläimiä ammuttavaksi, ei esim. Afrikan valtioiden ole tarve rahoittaa suojelutyötä. Varmasti suojelutyötä tekevät järjestöt säästäisivät jokaisen sarvikuono- tai leijonayksilön, jos se vain olisi mahdollista. (Toki on tilanteita, missä eläimen tappaminen voi olla perusteltua; esim. merkittävää haittaa aiheuttavien yksilöiden ampuminen. Se ei kuitenkaan saa olla sääntö vaan poikkeus, eikä tappolupien myyntiä voida perustella haitallisilla eläimillä, joita esiintyy epäsäännöllisesti.)

Safarimatkailu Afrikan suurissa kansallispuistoissa on voimakkaasti kasvavaa liiketoimintaa, joka tuo vuosittain Afrikkaan miljardeja dollareita. Valitettavasti vain murto-osa tästä tuotosta kohdennetaan suojelualueiden hoitoon tai muuhun luonnonsuojelutyöhön – ja samaan aikaan Afrikka kärsii ennennäkemättömästä salametsästysbuumista ja monia lajeja uhkaa nopea sukupuutto. Periaatteessa suojelualueet voisivat siis helposti rahoittaa itse itsensä. Puuttuu vain poliittinen tahtotila, ja tämän takia suojelutyö on lahjoitusten ja tappolupahuutokaupan armoilla.

Metsästyslupien kauppa on ehkä tällä hetkellä realismia ja elinehto Afrikan luonnonsuojelussa, ja huvimetsästyksen vastustus nähdään jonkinlaisena idealismina. Idealismia kuitenkin tarvitaan maailman muuttamiseksi. Jopa piintyneimmän huvimetsästyksen puolustajan täytyy käsittää, ettei uhanalaisten eläinten suojelu voi perustua länsimaiden rikkaiden metsästäjien haluun ampua kyseisiä eläimiä.

Cecil-leijona n. 2002-2015 Kuva: Daughter#3 https://www.flickr.com/people/45912956@N06