Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joskus tämä varmaan pitää paikkansa, ja ehkä sellainen tapaus on Kerstin Langenbergerin kuva nälkiintyneestä jääkarhusta. Vaikka kuvassa on vain yksi yksilö (ja tutkijat ovat jo ehtineet huomauttaa, ettei yhden yksilön nälkiintymisen syytä voida tietää), kertoo kuva kuitenkin karulla tavalla arktisen alueen lämpenemisestä ja siitä ahdingosta, mihin jääkarhu on ajautumassa.

Jääkarhu (Ursus maritimus) on todellinen arktisen alueen eläin, jota esiintyy harvakseltaan vain Jäämeren, Barentsinmeren ja Kanadan Hudsoninlahden alueella. Jääkarhu tulee itse asiassa luokitella merieläimeksi, koska se viettää valtaosan elämästään merialueilla (tosin jäätyneillä sellaisilla). Jääkarhuilla on runsaasti sopeumia arktisiin olosuhteisiin. Laji on karhuista suurikokoisin, ja suuri koko on kylmissä olosuhteissa energiataloudellisesti edullista. Kylmältä suojaavat myös jääkarjun paksu, monikerroksinen turkki ja runsas ihonalainen rasvakerros; haittapuolena on se, että karhut saattavat ylikuumentua jo + 10 celsiusasteen lämpötilassa. Jääkarhuilla on erinomainen hajuaisti millä löytää saaliseläimet, ja uimareina jääkarhut ovat vertaansa vailla: GPS-pannoilla varustettujen karhujen on todettu uineen jopa satoja kilometrejä yhdellä kertaa. Jääkarhuilla on viivästynyt sikiönkehitys, ja poikaset syntyvät keskellä synkintä talvea. Vain tiinenä olevat jääkarhunaaraat nukkuvat talviunta.

Jääkarhu on lihansyöjä, joka ei käytännössä syö lainkaan kasveja. Jääkarhun ehdottomasti tärkeimpiä saaliseläimiä ovat hylkeet (norppa ja partahylje), joita jääkarhu pyytää jäältä käsin: joko hylkeiden hengitysavannoilla vaanimalla, jäällä lepäileviä hylkeitä yllättämällä, tai sitten lumikinoksissa olevia poikaspesiä kaivamalla. Muilla keinoin jääkarhu ei oikein hylkeitä saaliikseen saa. Hylkeiden lisäksi jääkarhut syövät kaikkea muutakin mitä eteen tulee, kuten mm. lintujen poikasia ja munia sekä raatoja. Varsinkin kesäisin, kun merijää sulaa ja saalistusmahdollisuudet ovat vähäiset, raadot saattavat olla tärkeä osa jääkarhujen ravintoa.

Jääkarhu on suhteellisen nuori laji, joka on kehittynyt meilläkin tavanomaisesta karhusta eli ruskeakarhusta (Ursus arctos), joka on huomattavasti vanhempi laji. Ensimmäiset fossiililöydöt jääkarhusta ovat reilun 100.000 vuoden takaa. DNA-tutkimusten perusteella karhu ja jääkarhu ovat eronneet ehkä noin 150.000 vuotta sitten – ja mielenkiintoista kyllä – osa karhuista näyttää edelleen olevan läheisempää sukua jääkarhuille kuin muille lajitovereilleen. Geneettisesti jääkarhu ja karhu näyttävätkin olevan samaa lajia. Käytännössä jääkarhua on kuitenkin järkevä pitää omana taksoninaan, kun jääkarhun ja ruskeakarhun erot ovat kuitenkin selviä mm. ulkonäön, levinneisyyden ja käyttäytymisen suhteen. Tämä lajipari onkin oiva esimerkki siitä, ettei lajin määritelmä ole lainkaan yksiselitteinen, koska evoluutio on jatkuvaa ja vähittäistä.

Jääkarhu on luokiteltu vaarantuneeksi, eli uhanalaiseksi lajiksi. Jääkarhuja arvoidaan olevan 20.000-25.000. Luku on kuitenkin valistunut arvaus, sillä suurimmalta osalta lajin levinneisyysaluetta ei ole tarkkoja tietoja yksilömääristä. Jääkarhujen uhkana on osalla levinneisyysaluetta mm. liikametsästys ja mahdollisesti ympäristömyrkyt sekä mm. öljynporauksen laajeneminen, mutta lajin ehdottomasti suurin uhka on ilmastomuutos, joka tulee erityisen ankarasti kohdistumaan arktisille alueille.

Jääkarhuille parasta aikaa vuodesta on talvi, kun meri on jäässä ja jääkarhut pystyvät saalistamaan hylkeitä. Vastaavasti taas kesäaikana karhut näkevät nälkää, koska merijää sulaa eikä saalistus onnistu. Vaikka jääkarhut ovatkin sopeutuneet elämään hyvin niukalla ravinnolla muutamia kuukausia, niin paastoamisellakin on rajansa.  Ilmastonmuutos ja sitä seuraavat kesän piteneminen, merijään kutistuminen ja jäättömän ajan piteneminen ovat ajamassa jääkarhuja ahtaalle. NASA:n mukaan kesäaikainen arktinen merijää on 30 vuodessa kutistunut yli 30 %.

Arktisen merijään syyskuinen minimi satelliittiaineiston perusteella. Merijään hupeneminen on 2000-luvulla kiihtynyt.
Lähde: NSIDS http://nsidc.org/

Toistaiseksi arktisen alueen kesä on vielä sen verran lyhyt, ettei merijää ehdi ennen syksyä sulaa kuin osittain; syksyllä jäätyminen ja merijään laajeneminen alkaa uudelleen. Kuitenkin jo lähitulevaisuudessa kesäaikainen arktinen merijää voi olla muisto vain, kesien pidentyessä ja lämmetessä. Merijään katoamisen on ennustettu tapahtuvan 2040-luvulle mentäessä tai ehkä jo aikaisemmin, sillä viime vuosina jääpeite on kutistunut ennustettua voimakkaammin.

Ei ole  vaikeaa kuvitella, mitä artinen alue ilman jäätä – jäätön Jäämeri – tarkoittaa jääkarhun kannalta. Pohjoisilla leveyksillä ilmasto muuttuu erittäin nopeasti, jo muutaman karhusukupolven aikana – todennäköisesti niin nopeasti, että jääkarhuilla on erittäin vaikeaa sopeutua muutokseen. Joitain merkkejä käyttäytymisen muutoksesta on tosin olemassa: jääkarhujen on esim. todettu muuttavan kesäajaksi entistä pohjoisemmaksi jäiden mukana ja alkaneen jäättömänä aikana käyttää uudenlaista ravintoa. Jääkarhujen ravintonäkymät maalla eivät kuitenkaan ole kovinkaan hyvät, sillä isokokoinen karhu vaatii paljon ravintoa, mitä arktisilla alueilla on niukasti saatavilla. Ainakaan nykyisen kokoista karhupopulaatiota arktinen tundra ei pysty elättämään.

Jääkarhujen tilannetta tuskin parantaa myöskään se, että WWF:n Living Blue Planet -raportin mukaan merieläinten määrä on puolittunut neljässäkymmenessä vuodessa. Vaikka muutos on ollut suurinta trooppisilla alueilla, kalastuspaine on huomattava myös monilla arktisilla alueilla. Ylikalastus ja kalakantojen heikkeneminen johtavat väistämättä kaloista riippuvien ravintoketjujen niukkenemiseen, ja vaikutukset yleensä kertautuvat ravintoketjujen huippupetoihin, eli tässä tapauksessa jääkarhuun.

Kuten aiemmin tuli ilmi, jääkarhu on lajina hyvin nuori. Käytännössä jääkarhuja on ollut Maapallolla vasta yhden jääkausisyklin ajan, eikä laji ehkä ole aiemmin kokenut nykyisen kaltaista lämpökautta. Ei siis ole tietoa, kuinka jääkarhut selviävät lämpimien kausien yli – vai selviävätkö lainkaan. Merkit viittaavan siihen, ettei valkoisten karhujen tulevaisuudenkuva ole kovinkaan ruusuinen, ja tulevaisuudessa tulemme väistämättä näkemään entistä enemmän nälkiintyviä jääkarhuja. Voi olla, ettei jääkarhu tule kestämään jäätöntä Jäämerta.