Piileekö jokaisen lehmän sisällä villi härkä?

Maailmassa arvioidaan olevan 1,3 miljardia nautaa, tuttavallisemmin lehmää. Nauta on niin lukumääräisesti kuin biomassaltaan yleisin ihmisen kotieläimistä, vaikka yksilömäärissä sika ja lammas pääsevätkin lähelle. Ihmisen mukana naudat ovat levittäytyneet Maapallon joka kolkkaan Etelämannerta lukuun ottamatta; jopa Grönlannissa elää pieni (mutta ilmastonmuutoksen ansiosta mahdollisesti kasvava) nautakarja. Grönlannissa on toki karjanpidon historiaa tuhannen vuoden takaa. Viikingit asuttivat mannerta keskiajan lämpökaudella ja yrittivät elää kuten Norjassa maata viljellen ja karjaa kasvattaen, mutta lopulta homma kaatui omaan mahdottomuuteensa.

Lukumäärän ja levinneisyyden kannalta nauta on yksi menestyneimmistä lajeista Maapallolla. Ajatus on ehkä vähän outo, kun kyseessä on kuitenkin kesytetty kotieläin – mutta toisaalta, eivät geenit katso kantajaansa laatua, ja ihmisen suojeluksessa nauda geenit ovat olleet valtavan menestyksekkäitä. Nautojen monimuotoisuus on myös huomattavaa. Niin kotoisat kyytöt, Skotlannin Ylämaan karja, Espanjalaiset taisteluhärät kuin vaikkapa Intialaiset seebut ovat kaikki samaa lajia, Bos taurus.

Naudan alkuperä on maanviljelyksen kehdossa Lähi-Idässä; nauta kesytettiin eteläisessä Turkissa ehkä jo 10.500 vuotta sitten. Naudan alkumuoto on alkuhärkä (Bos primigenius)*, koko Euraasian lauhkeilla alueilla ja Pohjois-Afrikassa aikanaan yleinen nautaeläin. Alkuhärästä on tunnistettu kolme alalajia: euraasialainen alalaji oli yleisin, ja sen levinneisyys ulottui aina Brittein saarilta Kiinaan saakka. Intiassa esiintyi oma alalajinsa – alkuhärän alkumuoto, josta ensimmäiset fossiilit ovat peräti 2 miljoonan vuoden takaa. Lisäksi Pohjois-Afrikassa eli alkuhärkä, joka oli melko läheistä sukua euraasialaiselle muodolle. Pohjois-Afrikkalainen ja Intialainen alalaji hävisivät sukupuuttoon vähintään jo pari vuosituhatta sitten, tosin intialaisesta muodosta kesytettiin paikallinen seebu-karja.

Euraasialainen alalaji sinnitteli pidempään. Alkuhärät olivat osa pleistoseenikauden megafaunaa, holoseenikaudella niiden levinneisyys hiljalleen supistui. Ei ole tarkkaa tietoa, milloin alkuhärkä hävisi Aasian puolelta, mutta vielä antiikin aikana alkuhärkä oli yleinen ja jopa myyttinen eläin Euroopassa. Muun muassa Rooman valtakunnan aikaan isoja ja hurjia alkuhärkää pidettiin arvokkaana riistalajina, ja antiikin Kreikan tarustoissa härillä on merkittävä rooli. Metsästys sekä ihmisten ja karjan määrän kasvu koituivat kuitenkin lajin kohtaloksi. Kanta hupeni jatkuvasti, ja keskiajan lopulla lajia esiintyi enää Itä-Euroopan metsäalueilla. 1500-luvulla maailman viimeiset alkuhärät löytyivät Puolassa, missä viimein herättiin lajin suojeluun. Vuonna 1567 alkuhärkiä laskettiin olevan jäljellä 38 yksilöä, ja laji pääsi kuninkaan suojelukseen. Paikalliset kyläläiset palkattiin huolehtimaan alkuhäristä, ja yksilön tappamisesta tuomittiin kuolemaan. Myös kesytetyn karjan laidunnusta alkuhärkien viimeisellä asuinseudulla rajoitettiin. Suojelutoimet olivat kuitenkin riittämättömät, sillä viimeinen alkuhärkä – yksinäinen naaras – kuoli vuonna 1627.

Koska alkuhärkä hävisi vasta niinkin myöhään, on lajista säilynyt fossiilien lisäksi paljon muutakin tietoa. Alkuhärkä esiintyy jo kivikautisissa luolamaalauksissa, ja vanhojen ja uudempien piirrosten lisäksi lajista on kirjoitettuja kuvauksia, joten alkuhärästä tiedetään aika paljon. Alkuhärät – varsinkin sonnit – olivat hyvin isokokoisia, suurimpien yksilöiden ollessa säkäkorkeudeltaan reilusti yli 150 cm ja painoa saattoi olla 700 kg. Naaraat olivat pienempiä, ja sukupuolten välinen kokoero oli huomattava. Väritykseltään alkuhärän lehmät ja vasikat olivat ruskeita tai punertavan ruskeita, kun taas aikuiset sonnit olivat tummia, jopa mustia. Molemmilla sukupuolilla oli vahvat, eteenpäin suuntautuneet sarvet. Yleisilmeeltään alkuhärät olivat pitkäjalkaisia ja vahvoja.

Lajin käyttäytymisestä on kuitenkin vähemmän tietoa kuin ulkonäöstä. Varmaa on kuitenkin se, että alkuhärät olivat laumaeläimiä nykyisten nautojen tapaan. Laumat tuskin olivat kovinkaan suuria. Yhteenotot sosiaalisesta asemasta laumassa olivat yleisiä, ja varsinkin sonnien hurjista taisteluista on jäänyt kirjoitettuja kuvauksia. Aikuisilla ja terveillä alkuhärillä ei käytännössä ollut luontaisia vihollisia, sen sijaan pedot lienevät olleet uhka vasikoille. Pleistoseenikauden Euraasiassa – ja myöhemminkin Afrikassa ja Aasiassa – leijona saattoi olla alkuhärän merkittävin vihollinen. Lajista kirjoitettujen kuvausten perusteella alkuhärkä oli hurja ja jopa aggressiivinen eläin, ja paha vastus niin ihmisille kuin mille tahansa nelijalkaiselle pedolle.

Alkuhärän elinympäristöstä tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen. Todennäköisesti alkuhärät viihtyivät melko avoimissa ympäristöissä, ja onkin arveltu, että alkuhärkä oli lauhkean lehtimetsävyöhykkeen avainlaji, joka laidunnuksella ylläpiti niittyjen ja metsien mosaiikkia. Alkuhärät elivät samoilla alueilla kuin visentti, joka oli alkuhärän kokoinen ja elintavoiltaan jossain määrin samankaltainen eläin. Nämä lajit (ainakin jossain määrin) kilpailivat samoista elinympäristöistä, tosin on myös viitteitä siitä, että alkuhärkä olisi suosinut kosteampia alueita (mm. joenvarsien tulvametsiä ja -niittyjä sekä soistuneita seutuja) kun taas visentti oli enemmän kuivien paikkojen laji. Vaikka viimeiset alkuhärät elivät Itä-Euroopan metsissä, metsät tuskin olivat lajin mieleisintä ympäristöä, vaan enemmänkin lajin viimeinen turvapaikka ihmismäärän ja kesytetyn karjan runsastuessa.

Sukupuuttoon kuolleena lajina alkuhärkä on erityistapaus, sillä alkuhärän kesytettyjä serkkuja löytyy joka puolelta maailmaa. Vähän kärjistetysti voikin sanoa, että alkuhärkä on edelleen olemassa, sen geenit vain ovat epätasaisesti jakautuneet. Osa nautaroduista on pitkälle jalostettuja ja suuresti muuttuneita, eikä niillä enää ole paljoa tekemistä villien serkkujensa kanssa. Kuitenkin useat perinteiset ja nykyään harvalukuiset rodut varsinkin Espanjan ja Portugalin alueella muistuttavat edelleen huomattavan paljon alkuhärkää (esim. maronesa tai sayaguesa). Ehkei sentään jokaisen lehmän sisällä asu villiä härkää, mutta voi sanoa että osalla nautaroduista alkuhärkä on edelleen geeneissä.

Koska alkuhärkä ei teknisesti ottaen ole hävinnyt, on lajin palauttamista suunniteltu jo vuosisadan ajan. Heckin veljekset aloittivat jo 1920-luvulla Saksassa takaisinristeytykset alkuhärän luomiseksi, ja saivat ainaan niin sanotun heckin karjan tai heckin alkuhärän – nautarodun, joka (ainakin heidän mielestään) muistutti suuresti esikuvaansa alkuhärkää. Heckin veljesten puuhia on sittemmin kritisoitu ankarasti. Heckeillä ei välttämättä ollut kovin hyvää käsitystä alkuhärästä, ja tämän takia risteytyksiä on pidetty hätiköityinä ja huonosti suunniteltuina – osin jopa kansallissosialistisen Saksan propagandana. Asiantuntijat ovat myös sitä mieltä, että heckin karja ei loppujen lopuksi kovinkaan paljon edes muistuta alkuhärkää. Joka tapauksessa heckin karjaa on tällä hetkellä jäljellä muutamia tuhansia yksilöitä, lähinnä Saksassa ja Alankomaissa.

Koska Heckin veljesten yrityksiä palauttaa alkuhärkä ei ole pidetty erityisen onnistuneina, on 2000-luvulla käynnistynyt useita uusia projekteja (mm. TaurOs ja Uruz) alkuhärän palauttamiseksi, tällä kertaa huomattavasti tieteellisemmältä pohjalta. Tavoitteena ei ole luoda vain alkuhärän näköinen eläin, vaan nautarotu joka vastaa mahdollisimman hyvin alkuhärkää myös geneettisesti ja käyttäytymiseltään. Luonnollisesti nykyinen molekyyligenetiikka on alkuhärän palauttamisessa merkittävässä roolissa; tulevaisuudessa on mahdollista jopa muokata eläinten sukusolujen perimää vastaamaan paremmin alkuhärän geenejä. Heckin karja on uusissa yrityksissä pääosin sivuutettu, ja risteytyksissä käytetään ennen kaikkea Iberian alueen vanhoja rotuja. Vaikka projektit ovat toimineet vasta alle 10 vuotta, ensimmäisiä risteytystuloksia on pidetty hyvin lupaavina. Tavoitteena onkin jo vuosikymmenen sisään saada joitakin puolivillien alkuhärän kaltaisten nautojen laumoja eri puolille Eurooppaa, ja myöhemmin täysin villiinnyttää projekteissa luodut eläimet.

Ensimmäisen sukupolven Tauros-härkä vuonna 2013 Hollannissa, alkuhärän palauttamisen ensimmäiset askeleet! Kuva: Henri Kerkdijk-Otten (Creative commons 3.0)

Alkuhärän kaltaisen nautaeläimen luominen on osa suurempaa tavoitetta, aluksi saada takaisin toimiva isokokoisen laiduntajan ylläpitämä ekosysteemi, ja lopulta palauttaa villi luonto Eurooppaan – Rewilding Europe. Luonnollisesti tavoite palauttaa toimiva ekosysteemi vaatii myös alkupäräisiä eläinlajeja, ja Euroopan suurimpana maanisäkkäänä alkuhärällä pitäisi olla iso rooli tulevaisuuden Euroopan erämailla.

Ison mittakaavan tavoitteesta ollaan tutkijapiireissä yhtä mieltä, mutta TaurOs ja Uruz -projekteja on kritisoitu voimakkaastikin. Niiden on katsottu olevan luonnonsuojelun resurssien haaskausta, sillä alkuperäistä alkuhärkää ei risteytyksistä huolimatta ole mahdollista palauttaa. Osa kriitikoista onkin sitä mieltä, että alkuhärälle kaavailtu rooli ja suojelupanostukset pitäisi suosiolla antaa visentille, lajille joka 1900-luvun alussa pelastui täpärästi sukupuutolta. Vaikka kritiikissä on toki oma järkensä, ei ole mitään takeita että alkuhärkäprojekteja rahoittavat yksityiset tahot olisivat suoraan kiinnostuneita laittamaan rahojaan visentin suojeluun. Visentin suojelu on myös edennyt melko hyvin, ja lajin yksilömäärä lasketaan jo muutamassa tuhannessa, ja villejä tai puolivillejä visenttipopulaatioita on jo hyvin monessa Keski- ja Itä-Euroopan maassa. Ja onhan kiivaimpienkin kriitikoiden myönnettävä, että alkuhärkä oli merkittävä osa Euroopan luontoa tuhansien vuosien ajan, ja tuo osa on nyt menetetty.

Teknisesti ottaen tarkalleen alkuperäisen alkuhärän palauttaminen ei ole mahdollista, mutta on mahdollista saada takaisin hyvin paljon alkuhärän kaltainen eläin. Ja jos eläin näyttää alkuhärältä, käyttäytyy kuin alkuhärkä, ja ottaa Euroopan luonnossa sen paikan mikä alkuhärällä oli – eikö se loppujen lopuksi riitä? Luonnonvalinta ja evoluutio kyllä jatkavat siitä eteenpäin.

* Biologisessa mielessä alkuhärkä ja kesytetty nauta ovat ilmiselvästi samaa lajia, mutta käytännön syistä kesytetyille muodoille annetaan monesti oma tieteellinen nimi. Alkuhärän lisäksi tämä pätee niin koiriin ja susiin, kameleihin, hevosiin, aaseihin, sikoihin jne.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): kadonnut maailma Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Piileekö jokaisen lehmän sisällä villi härkä?

  1. Paluuviite: Alkuhärän palauttaminen risteyttämällä on mahdollista – ja toisaalta ei ole | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s