Nettiä selatessa tuli vastaan pari mielenkiintoista tutkimusta liittyen mammutteihin ja myöhäispaleoliittisen kauden (kivikauden) metsästäjä-keräilijöiden kykyyn pyydystää suurriistaa. Osa tutkijoista (varsinkin antropologeista) ei ole vakuuttunut ajatuksesta, että suhteellisen alkeellisilla kivikautisilla aseilla olisi voitu tehokkaasti metsästää mammuttien kaltaista, tonnien painoisia eläimiä. Tämän oletuksen mukaan paleoliittiset ihmiset olisivat saaneet suurriistan lihaa lähinnä vain heikkokuntoisia yksilöitä tappamalla, tai eläinten raadoista. Näin ollen mammuttien ja muun megafaunan katoaminen ei olisikaan johtunut ihmisestä, vaan ennen kaikkea ilmaston muuttumisesta viimeisen jääkauden päättyessä.

80-luvun lopulla yhdysvaltalainen arkeologi George C. Frison keksi nerokkaan tavan tutkia paleoliittisten aseiden tehoa mammutteihin – testaamalla niitä mammuttien lähimpiin sukulaisiin eli norsuihin. Frison pääsi Zimbabwen Hwangen kansallispuistoon osallistumaan norsujen harventamiseen (vielä 80-luvulla paikoin Afrikassa oli norsuja ylenmäärin), ja sai näin tilaisuuden testata kivikärkisiä vipukeihäitä tuoreisiin norsun ruhoihin. Vipukeihäs on keihään heittämisessä apuna käytettävä vipuvarsi, joka antaa keihäälle huomattavasti lisää tehoa. Vipukeihäitä on käytetty metsästyksessä ainakin 20.000 vuoden ajan.

Testin tulokset eivät jättäneet varaa arvailuille. Vaikka kivikärkiset keihäät rikkoutuivatkin melko helposti, keihäillä sai norsunruhoihin merkittäviä vammoja. Kivikärkiset aseet lävistivät norsun paksun ihon ilman ongelmia, ja aiheuttivat vaurioita mm. sisäelimiin – vaurioita, jotka olisivat elävässä eläimessä väistämättä olleet kuolettavia.

Kivikautisilla aseilla oli siis mahdollista tappaa isojakin eläimiä. Mutta missä määrin sitä tapahtui? Ihmisten tiedätään käyttäneen mammutteja monin tavoin, mm. rakentaneen mammuttien luista taloja, mutta luita voi saada kuolleista eläimistä. Suoria esimerkkejä isojen norsueläinten metsästyksestä on olemassa: Siperiasta löytyneessä mammutin nikamaluussa on keihään tekemä reikä, ja Pohjois-Amerikasta on löytynyt mastodontin luu, mihin on uponnut keihäänkärki (mastodontti oli Pohjois-Amerikassa elänyt norsueläin, joka kuoli sukupuuttoon noin 11.000 vuotta sitten). Isojen eläinten metsästystä on siis todistettavasti tapahtunut, mutta tuhansia vuosia myöhemmin on mahdotonta sanoa, missä tilanteessa eläimet ovat vammansa saaneet.

Joka tapauksessa megafaunan luista löytyy ihmisen aiheuttamia vammoja hyvin harvoin. Jotkut tutkijat (antropologit) väittävätkin, että tällaisten merkkien puute osoittaa etteivät paleoliittiset ihmiset merkittävässä määrin metsästäneet norsueläinten kokoisia isoja nisäkkäitä. Toisaalta fossiloituminen on hyvin harvinainen tapahtuma, ja vaatii erityiset olosuhteet. Käytännössä eläimen pitää kuolla paikkaan, jossa sen ruho peittyy nopeasti; eläin saattaa esimerkiksi upota suohon, jäädä maanvyöryn alle tai joutua tervahaudan vangiksi (La Brean tervahaudat Los Angelesin lähellä on yksi merkittävimmistä pleistoseenikauden eläinten löytöpaikoista). Pohjoisen tundran ikirouta säilöö eläinten ruhoja paremmin kuin mikään muu ympäristö. Jos ihmiset ovat metsästäneet isoja, sukupuuttoon kuolleita nisäkkäitä, se on todennäköisesti tapahtunut muualla kuin maanvyörymillä tai tervahaudoilla, eikä näiltä paikoilta ole säästynyt fossiilitodisteita. Näin ollen ihmisen aiheuttamien vammojen tai teurastuksen merkkien puute eläinten luissa ei sinällään kerro mitään siitä, miten paljon paleoliittiset ihmiset ovat isoja eläimiä pyydystäneet.

***

Koska sukupuuttoon kuolleet norsueläimet ovat melko läheistä sukua nykyisille norsuille, voidaan olettaa että nykynorsujen lainalaisuudet pätevät todennäköisesti myös niiden sukupuuttoon kuolleisiin sukulaisiin. Esimerkiksi norsuilla olosuhteet vaikuttavat norsunpoikasten vierostusikään: kun ympäristöolosuhteet ovat heikot, norsunpoikaset kasvavat hitaammin ja vieroitus tapahtuu myöhemmin. Toisaalta taas voimakas saalistus tai pyynti lyhentää eläinten vieroitusikää; pyynti vähentää lajin sisäistä kilpailua, ja toisaalta luonnonvalinta suosii nopeasti kasvavia ja aikuistuvia yksilöitä, kun yksilön riski kuolla nuorena kasvaa. Norsueläimillä syöksyhampaisiin syntyy puiden tapaan ”vuosirenkaat”, joista voidaan päätellä monia asioita, kuten eläimen ikä sekä vieroitusaika (käyttäen apuna mm. typpi-isotooppien suhteita).

Lokakuussa amerikkalaistutkijat Michael Cherney ja Daniel Fisher kertoivat tutkimuksestaan nuorten mammuttien syöksyhampaiden parissa. He olivat analysoineet mammuttien vieroitusikää syöskyhampaista noin 30.000 vuoden ajalta, nuorimpien syöksyhampaiden ollessa noin 10.000 vuoden takaa, eli niiltä ajoilta kun mammutti katosi Euraasian ja Amerikan mantereilta. Tuloksia voi jopa kutsua hämmästyttäväksi: 30.000 vuoden aikana mammuttien vieroitusikä laski noin 7 vuodesta 4 vuoteen. Tutkimuksen otoskoko on kuitenkin aika pieni, ja sen tähden tuloksiin pitää toki suhtautua pienellä varauksella. Toivottavasti tutkimusta jatketaan ja otoskokoa kasvatetaan.

Joka tapauksessa kolmen vuoden muutos mammuttien vieroitusiässä on todella merkittävä. Viimeiset mammutit eivät näyttäneet kärsivän jääkauden päättymisen ja ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta elinympäristön heikkenemisestä, vaan resurssit olivat hyvät ja eläimet pyrkivät tuottamaan poikasia ennennäkemättömään tahtiin. Ja jos ilmastoa ei voi syyttää mammuttien katoamisesta, jäljet näyttävät tässäkin tapauksessa johtavan sylttytehtaalle…

PS. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös mastodontien syöksyhampaita tutkimalla: yksilöiden aikuistumisikä laskee kunnes laji häviää sukupuuttoon. Valitettavasti tämän tutkimuksen alkulähteille pääseminen ei netin kautta ole mahdollista ilman lihavaa rahapussia.