Kun sukupuutto on vääjäämätön

Stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigas) oli suurin sireenieläin; sen pikkuserkkuja ovat nykyiset manaatit sekä dugongi – kaikki nekin tällä hetkellä uhanalaisia lajeja. Sireenieläimet ovat vanha eläinkunnan sukupuun haara, joka eriytyi muista nisäkkäistä jo mioseenikaudella 50 miljoona vuotta sitten. Sireenieläimet ovat todellisia merinisäkkäitä, jotka eivät käy maalla lainkaan. Ulkomuodoltaan ne ovat paksun rasvakerroksen ansiosta pulleita, raajat ovat kehittyneet valaiden tapaan eviksi. Silmät ovat pienet ja sieraimet sulkeutuvat sukelluksen ajaksi. Luut ovat tiheitä, helpottaen sukeltamista. Kaikki sireenieläimet ovat rauhallisia, loivaliikkeisiä kasvinsyöjiä.

Manaatit ja dugongi ovat trooppisten vesien lajeja, mutta stellerinmerilehmä eli Tyynenmeren pohjoisosassa. Ehkä sopeutumana pohjoisiin viileisiin vesiin, stellerinmerilehmä oli lähilajeihinsa verrattuna varsinainen jättiläinen: aikuiset yksilöt saattoivat painaa 8-10 tonnia. Fossiililöytöjen perusteella lajin levinneisyys käsitti aikanaan koko Tyynenmeren pohjoisosat, aina Japanista Yhdysvaltain länsirannikolle saakka. Ajan myötä lajin levinneisyys kutistui, ja 1700-luvulla stellerinmerilehmiä eli enää syrjäisillä Komandorsaarien rantavesissä Alaskan Aleuttien ja Venäjän Kamtsatkan niemimaan välissä. Ilmeisesti ihminen ja stellerinmerilehmä eivät olleet yhteensopivia, sillä Komandorsaaret olivat tuon maailmankolkan viimeinen paikka, missä ei ollut pysyvää ihmisasutusta.

Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat löysivät stellerinmerilehmän vasta vuonna 1741. Vitus Beringin tutkimusryhmään kuulunut luonnontieteilijä George Wilhelm Steller tajusi lajin olevan ennestään tuntematon, ja kuvasi stellerinmerilehmän ensimmäistä kertaa tieteelle. Laji sai nimen Stellerin mukaan. Ja vain 27 vuotta lajin löytymisestä, stellerinmerilehmä oli kuollut sukupuuttoon. Mitä tapahtui?

Stellerinmerilehmää kuvattiin hitaaksi uimariksi, joka tuskin pystyi sukeltamaan. Laji eli matalissa rantavesissä, syöden ruskoleväkasvustoja, ”kelppejä”. Yksilöt olivat uteiliaita ja pelottomia. Jo Beringin tutkimusryhmä tietenkin tappoi muutamia merilehmiä. Eläinten liha oli hyvää, ja suurista ruhoista saatiin myös traania ja nahkaa – nämä kaikki ominaisuudet yhdessä olivat tuhoisia. Kesäisin pohjoisilla vesillä alkoi liikkua runsaasti hylkeenmetsästäjiä sekä turkismetsästäjiä, jotka pyytivät ennen kaikkea merisaukkoja. Stellerinmerilehmät tarjosivatkin metsästäjille helposti lihaa sekä traania, jota mm. poltettiin öljylyhdyissä. Alkoi hillitön teurastus, joka päättyi stellerinmerilehmän nopeaan sukupuuttoon. Pelottomia eläimiä saatettiiin tappaa kerralla runsaita määriä, ja lihaa säilöttiin kuukausien tarpeisiin. Koska eläimet olivat tonnien painoisia, niiden käsittely oli 1700-luvun laivoilla ja välineillä hankalaa. Yleensä merilehmät vain tapattiin veteen, toivoen ruhojen ajautuvan rantaan.

Aikanaan stellerinmerilehmiä arvioitiin olleen noin 1500 yksilöä, mutta nykyään lukumäärää pidetään liian pienenä, sillä 1500 yksilön kanta ei olisi kestänyt metsästystä edes 27 vuotta. Vanhojen saalistilastojen mukaan stellerinmerilehmiä saatettiin tappaa satoja yksilöitä vuodessa, mikä johti nykytutkimuksen mukaan väistämättä sukupuuttoon. Surullisinta tapauksessa on se, että valtaosa surmatuista eläimistä jäi hyödyntämättä. Ilmeisesti suurin osa tapetuista eläimistä yksinkertaisesti vajosi pohjaan, ihmisten saavuttamattomiin.

Lopulliselle sukupuutolle on esitetty myös vaihtoehtoinen tai rinnakkainen selitys. Stellerinmerilehmien pääasiallista ravintoa olivat ruskolevät – ”kelpit” – joita esiintyi tuolloin saarien rantavesissä runsaina, kelppimetsiksi kutsuttuina kasvustoina. Nykyään tiedetään, että runsaat ruskolevämetsät ovat riippuvaisia merisaukoista. Nimittäin merisaukot käyttävät ravinnokseen runsaasti merisiilejä, ja pitävät merisiilien määrän vähäisenä. Komandorsaarten merisaukot metsästettiin sukupuuttoon noin vuosikymmenessä saarten löytymisen jälkeen, nopeammin kuin stellerinmerilehmät. Saalistilastojen mukaan saarilta tapettiin vuoteen 1753 mennessä yli 8200 merisaukkoa, käytännössä koko populaatio. Merisaukkojen hävittäminen johtaa merisiilien määrän räjähdysmäiseen kasvuun, ja samalla ruskolevämetsien tuhoutumiseen; levät kun ovat merisiilien pääasiallista ravintoa. Tutkijat esittävätkin, että merisaukkojen hävittäminen Komandorsaarilta olisi väistämättä johtanut stellerinmerilehmän sukupuuttoon, vaikka lajia ei olisi metsästetty lainkaan. Laji olisi yksinkertaisesti nääntynyt hengiltä sen pääasiallisen ravinnon hävitessä. Jälkikäteen on ehkä mahdotonta sanoa, kumpiko syy – liikametsästys vai ruskolevien häviäminen – oli stellerinmerilehmän sukupuuton perimmäinen syy. Mahdollisesti molemmat tekijät ovat vaikuttaneet samanaikaisesti. Joka tapauksessa stellerinmerilehmän kohtalo oli sinetöity sillä hetkellä kun eurooppalaiset löytöretkeilijät ja heitä seuranneet turkismetsästäjät saapuivat alueelle. Myös merisaukot olivat kokea saman kohtalon; liikametsästyksen takia laji kävi sukupuuton partaalla, mutta kanta on sittemmin jonkin verran toipunut.

Merisaukkojen, merisiilin ja stellerinmerilehmän tapaus osoittaa, kuinka yhdenkin lajin (biologiassa tällaista kutsutaan ekosysteemin avainlajiksi) häviäminen saattaa aiheuttaa ekosysteemissä ison muutoksen, aiheuttamalla jopa muiden lajien sukupuuttoja, vaikka näihin ei kohdistuisi suoranaista uhkaa. Vastaanvankaltaisia esimerkkejä tunnetaan muitakin, esim. Yhdysvaltain Kalliovuorilla susien ja karhujen hävittäminen on johtanut hirvien ja muiden kasvinsyöjien moninkertaistumiseen, ja sitä kautta kasvillisuuden ja lopulta jopa linnuston muutoksiin.

Noin 10.000-15.000 vuotta sitten Euraasiasta ja Amerikan mantereelta hävisi suuri osa isoista nisäkkäistä, megafaunasta. Millaisia muutoksia näiden lajien katoaminen aikanaan ekosysteemeille aiheutti? Sitä saattaa olla mahdotonta tietää, mutta oletettavasti muutokset ovat olleet huomattavia. Pidämme ehkä nykytilannetta normaalina, koska muusta ei ole tietoa. Kun mietitään sukupuuttoon kuolleiden eläinten (tai niiden ekologisten vastineiden) palauttamista, ehkä paras peruste sille löytyy ekosysteemin toiminnasta. Olisko norsu Amerikan mantereella sittenkään vieraslaji, vai vastine sukupuuttoon kuolleille mammuteille ja mastodonteille?

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kun sukupuutto on vääjäämätön

  1. Paluuviite: Kun science fiction muuttuukin todeksi | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s