Pariisin ilmastoneuvottelut ja metsät

Pariisin ilmastoneuvotteluissa saavutettiin viime sunnuntaina kompromissi, jota on kuvattu historialliseksi – ja diplomatian taidonnäytteeksi. Ilmastoneuvotteluissa olikin jo aika päästä eteenpäin, sillä vuonna 1997 solmitun Kioton sopimuksen jälkeen neuvottelut junnasivat vuodesta toiseen paikoillaan. Nyt kun Pariisin kompromissista on muutama päivä aikaa, voidaan jo tarkemmin arvioida mitä neuvotteluissa saavutettiin.

Sopimus tunnustaa ilmastonmuutoksen tosiasiaksi, jonka aiheuttama uhka kohdistuu ennen kaikkea maailman köyhimpiin. Sopimuksen tavoitteena on hillitä lämpötilan nousu 1,5 asteeseen, tai maksimissaan kahteen asteeseen. Tosin suomalaisetkin asiantuntijat ovat jo ehtineet todeta, että 1,5 asteen tavoite ei enää ole realistinen, sillä tavoitteen vaatimia toimenpiteitä ei ehditä tekemään ja ilmastonmuutos etenee vielä vuosikymmeniä joka tapauksessa. On tietenkin parempi pyrkiä kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Sopimuksen mukaan teollisuusmaat sitoutuvat maksamaan kehitysmaille ilmastorahoitusta sata miljardia dollaria vuodessa; rahoituksen avulla kehitysmaat pystyvät todennäköisesti välttämään samat virheet kuin mitä teollisuusmaissa aikanaan tehtiin ja siirtyä paremmin uuden sukupolven energiamuotoihin.

Sopimus herätti myös kritiikkiä. Vaikka tavoitteet ovat kunnianhimoisia, ei sopimukseen tullut valtioille sitovia päästörajoituksia, vaan valtiot voivat toimia oman harkintansa mukaan. Riittääkö valtioilla tahtotilaa, että vaadittavat toimenpiteet tullaan myös tekemään? Sopimuksessa onkin kirjaus, että tilannetta tarkastellaan viiden vuoden välein ja tarvittaessa sopimusta muokataan. Ehkä sopimusta tehtäessä on toivottu, että valtaosa valtioista aikoo vilpittömästi toimia päästöjen vähentämiseksi, ja tämä vertaispaine estää muitakin lipsumasta tavoitteista. Ilmiöhän toimii ihmisillä, ehkä myös valtioilla?

Heikkona lenkkinä on pidetty myös Kiinaa, joka edelleen luetaan kehitysmaaksi, eikä Kiinalla näin ollen ole velvoitteita maksaa mm. ilmastorahaa. Kiina on tällä hetkellä maailman suurin kasvihuonekaasujen tuottaja, joten Kiinan päästörajoitukset ovat välttämättömiä ilmastonsuojelun kannalta. On kuitenkin hyvä muistaa, että asukasta kohden Kiinan päästöt ovat edelleen monia länsimaita selvästi pienempiä; esim. asukasta kohti yhdysvaltalainen tuottaa yli kaksi kertaa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä. Toisaalta Kiinan on pakko vähentää päästöjään ja muuttaa energiantuotannon rakennetta pelkästään kaupunkien ilmanlaadun takia, koska Kiinan suurten kaupunkien ilmanlaatu on surkea.

Elinkeinoelämä on ottanut sopimuksen vastaan melko positiivisesti niin Suomessa kuin myös maailmalla, tosin positiiviset tunnelmat johtunevat osin siitä, ettei sopimukseen tullut kirjattua sitovia tai tiukkoja päästörajoja (esim. yhdysvaltalaiset kivihiilentuottajat katsovat, että nykymeno jatkuu ainakin vielä pari vuosikymmentä). Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että mm. puhtaan energian teknologian taloudelliset mahdollisuudet aletaan vihdoin käsittää.

Tosin kiire tulee olemaan, sillä Suomi ei ole erityisen tunnettu uuden sukupolven uusiutuvan energian osaamisestaan. Lisäksi Suomessa poliitikot pyrkivät sotkemaan tilannetta, mm. määrittämällä turpeen uusiutuvaksi tai bioenergiaksi; kansainvälisessä päästölaskennassa turve on kuitenkin luokiteltu uusiutumattomaksi kuten kuuluukin. Käsittämätöntä kyllä, Suomi pyrkii levittämään omaa käsitystään turpeesta myös ulkomaille, syksyllä ulkoministeri Soini markkinoi Suomen turveosaamista Indonesian trooppisilla turvemailla!

Pariisissa puhuttiin myös maapallon metsistä. Metsät ovatkin merkittävässä roolissa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, sillä metsäkato aiheuttaa lähes 10 % globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä. Metsäkato on ongelma erityisesti trooppisilla alueilla; esimerkiksi tänä syksynä Indonesian ennennäkemättömät metsäpalot ovat jatkuneet jo kuukausien ajan. Pariisin sopimukseen ei sinällään velvoita metsien suojeluun tai anna ohjeita metsätalouteen. Joka tapauksessa kunnianhimoisiin tavoitteisiin pääseminen pakottaa tarkastelemaan myös metsiä osana ratkaisua. Trooppisten metsien suojelu on välttämätöntä myös biodiversiteetin turvaamisen takia; toisaalta nimenomaan ilmastonmuutos on yksi suurimmista uhkista eliökunnalle, kuten blogissa on jo aiemmin todettu.

Suomessa metsätalous on merkittävä työllistäjä ja yksi talouden kulmakivistä, ja Suomessa uusiutuvan energian tuotanto nojaa suurelta osin puun polttoon. Täällä on totuttu ajattelemaan, että Suomen metsien käyttö on hiilineutraalia, tai ennemminkin hiilinielu joka kompensoi osan Suomen hiilidioksidipäästöistä. Ilmastoneuvotteluissa Suomi lobbaa vahvasti omaa kantaansa. Sinällään Suomen (ja Euroopan) metsiin sitoutuu tällä hetkellä enemmän hiiltä kuin metsien hakkuilla poistuu, mutta tarkastelu on liian yksioikoinen (voisi jopa sanoa tarkoitushakuinen). Hiilinielun osalta tulisi tarkastella myös metsien hiilensidonnan potentiaalia, kuten ilmastopaneelin ansiokkaassa selvityksessä todetaan (selvitys pdf:nä). Boreaalisessa havumetsässä hiili sitoutuu ennen kaikkea maaperään ja vähemmän kasvillisuuteen, joten oleellista onkin arvioida, mitä tapahtuu maaperän hiilivarastolle esim. hakkuun (tai pahimmillaan maanmuokkauksen ja kannonnoston) jälkeen. Hiilen sitoutuminen metsiin on monimutkainen prosessi, jota vasta nykyään aletaan ymmärtää kunnolla.

Ilmastopaneeli huomauttaa, että Suomen hallituksen kaavailemat 15 miljoonan kuutiometrin vuotuiset lisähakkuut itse asiassa heikentävät hiilinielua todennäköisesti usean vuosikymmenen ajaksi. Lisäksi puusta valmistetut tuotteet ovat useimmiten lyhytikäisiä, joten hiili palautuu kiertoon nopeasti (puun käyttöä rakennusmateriaalina pitäisikin lisätä, sillä rakennuksissa puu säilyy parhaimmillaan satoja vuosia). Oletus, että metsänhakkuu ei vaikuta metsän hiilinieluun ja hakkuita voidaan huoletta lisätä, ei kestä kriittistä arviota.

Kaavailluista merkittävistä lisähakkuista tulisi luopua, niin metsäluonnon monimuotoisuuden kuin ilmastonsuojelunkin takia. Itse asiassa ilmaston näkökulmasta metsien lisäsuojelu olisi perusteltua, sillä metsät toimivat hiilinieluina huomattavasti taloudellista kiertoaikaa kauemmin, ja todennäköisesti suojelualueilla myös maaperän hiilivarasto karttuu pitkään, ehkä jopa muutama sata vuotta. Myös puun poltto on ilmaston kannalta kyseenalaista uusiutuvaa energiaa, kuten mm. professori Olli Tahvonen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan huomauttaa. Suomessakin olisi syytä ryhtyä sanoista tekoihin niin luonnonsuojelussa kuin ilmastonsuojelussa; nykylinjan jatkaminen saattaa lopulta osoittautua vahingolliseksi, jos tulevaisuudessa puun polttoon aletaan ilmastoneuvotteluissa suhtautua kriittisemmin. Valitettavasti en kuitenkaan jaksa uskoa lähivuosien suunnanmuutokseen, varsinkin kun nykyinen hallitus näyttää miltei halveksuvan tiedettä

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s