Nykyään norsuja pidetään Afrikan ja trooppisen Aasian eläiminä, mutta vielä vähän aikaa sitten norsueläimet olivat rikas nisäkäsryhmä, ja norsueläimiä eli useita lajeja jokaisella mantereella Australiaa (ja Etelämannerta) lukuun ottamatta. Vaikka kymmenkunta norsueläinlajia kuoli sukupuuttoon vasta kymmenisen tuhatta vuotta sitten, on suuresta osasta näitä lajeja vaikeaa löytää tietoa edes englanniksi, eikä lajeilla näytä edes olevan suomenkielisiä nimiä.

Norsueläinten evoluutio näyttää eriytyneen muista nisäkkäistä jo 60 miljoonaa vuotta sitten. Norsueläinten lahkoon kuuluu tätä nykyä enää yksi heimo, norsut eli Elephantiadea. Tähän heimoon kuuluivat nykyisten norsujen lisäksi myös mammutit (joista blogissa oli kirjoitus aiemmin) ja Palaeoloxodon -suvun sukupuuttoon kuolleet norsut. Vielä äskettäin Norsueläinten lahkoon kuului kolme muutakin heimoa: useampia lajeja ja sukuja käsittänyt Gomphotheriidae sekä Mammutidea (mastodontti) ja Stegodontidae (Stegodon), joihin molempien edustajia tallasi Maapallolla lähihistoriassa yksi laji.

Euroopan ja Aasian norsut

Euraasian pohjoisosien avoimet ja puoliavoimet alueet kuuluivat mammuteille. Jääkauden aikaan villamammutti oli yleinen Euraasian pohjois- ja keskiosien aroalueilla. Kiinalaistutkijat ovat väittäneet löytäneensä aromammutin jäänteitä Pleistoseenikauden lopulta, mutta yllättäviin kiinalaisajoituksiin on aina suhtauduttava varauksella. Nykytietämyksen mukaan villamammutti syrjäytti aromammatin jo vähintään 100.000 vuotta sitten, ja sittemmin villamammutti on ollut Euraasian viimeinen iso mammuttilaji.

Siinä missä mammutit viihtyivät kylmillä tai viimeillä, avoimilla aroilla, Euroopan ja Lähi-idän metsissä eli Palaeoloxodon antiquus. Lajille ei taida olla suomenkielistä nimeä, vaikka pohjannorsuksi tai metsänorsuksi eläintä onkin joskus kutsuttu. Suora käännös englanninkielisestä nimestä olisi ”suorasyöksyhampainen norsu”. Palaeoloxodon oli läheistä sukua nykyisille norsuille, varsinkin aasiannorsulle, ja todennäköisesti muistutti ulkonäöltään hyvin paljon läheisimpiä sukulaisiaan.

Palaeoloxodon oli kuin vastakohta mammuteille: laji rakasti jääkausien välisiä lämpökausia ja metsäisiä elinympäristöjä. Eem-lämpökaudelta (noin 130.000-110.000 vuotta sitten) on runsaasti Palaeoloxodon-fossiileja ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää. Kun ilmasto viimeisimmän jääkauden aikana kylmeni ja metsät kutistuivat,  Palaeoloxodonin levinneisyysalue supistui Välimeren rannikkoalueelle, missä vielä esiintyi yhtenäisiä metsiä. Tämä eurooppalainen norsu ei selvinnyt viimeisimmästä jääkaudesta, vaan laji ajautui sukupuuttoon noin 20.000-30.000 vuotta sitten. Ehkä sukupuutto oli luontainen, ehkä taas ei. Ehkäpä nykyihminen metsästivät norsun sukupuuttoon samalla kun jääkautinen ilmasto kuritti metsissä viihtyvää norsua. Totuus ei ehkä koskaan selviä. Joka tapauksessa Palaeloxodon kuului Euroopan eläimistöön satojen tuhansien vuosien ja useiden jääkausisyklien ajan.

Palaeoloxodon antiquus oli isokokoinen, raskasrakenteinen norsueläin. Täysikasvuinen yksilö saattoi painaa yli 10 tonnia, eli laji oli suurempi kuin nykyiset Afrikan savanninorsut. Eläimillä oli pitkät, sivulta katsottuna melkein suorat syöksyhampaat, mistä laji on saanut englanninkielisen nimensä. Aasiassa elänyt lähilaji (tai alalaji) Palaeoloxodon namadicus saattoi olla vieläkin suurempi, joidenkin arvioiden mukaan jopa suurin koskaan elänyt norsueläin (tai jopa suurin koskaan elänyt maaeläin). Toisaalta kokoarviot perustuvat melko pieneen joukkoon jäännöksiä, ja niihin on suhtauduttava varauksella. Eräiden kiinalaistutkijoiden mukaan aasialainen Palaeoloxodon olisi saattanut elää Pohjois-Kiinan metsissä vielä 3000 vuotta sitten; tämä poikkeuksellinen ajoitus perustuu osin mm. kiinalaiseen taiteeseen, jossa esiintyvät norsuhahmojen kärsät eivät tutkijoiden mukaan vastaa aasiannorsua. Länsimaiset tutkijat eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita (esim. luiden perusteella ei edes tiedetä, millainen kärsä Palaeoloxodon-norsuilla tosiasiassa oli).

Täydellisen Palaeloxodon  antiquus -norsun luurangon perusteella arvioitu eläimen koko. Yksilö oli ollut yli 10 tonnin painoinen, säkäkorkeuden ollessa lähes 4 metriä. Lähde: Shoulder hight, body mass and shape of proboscideans, Larramendi 2015

Mikään fossiilitodiste ei toistaiseksi tue Palaeoloxodon-norsujen selviämistä Holoseenikaudelle. Milloin aasialainen Palaeoloxodon sitten hävisi sukupuuttoon, siitä ei taida olla tarkkaa käsitystä. Yleisesti ottaen tietoa Aasian kadonneesta eläimistöstä on niukasti saatavilla ja aihepiirin tutkimus on vasta alkutaipaleella.

Suvun kolmas laji, Palaeoloxodon naumannii, eli Japanin saarilla. Japanilainen Palaeoloxodon oli lajeista pienikokoisin, ja muihin suvun lajeihin verrattuna jopa jossain määrin kääpiöitynyt, mikä ei ole tavatonta saarilla (joka tapauksessa laji oli isokokoinen, ehkä vain jonkin verran aasiannorsua pienempi). Laji oli ilmeisesti myös mammuttien tapaan sopeutunut kylmiin olosuhteisiin, sillä norsuja esiintyi myös Hokkaidon saarella, missä talvet ovat kylmiä. Nykytietämyksen mukaan Japanin Palaeoloxodon selvisi sukulaisiaan pidempään, viimeiset yksilöt kuolivat sukupuuttoon selvästi mannermaan Palaeoloxodon-lajeja myöhemmin. Ilmeisesti Japanin saarilta norsut hävisivät liikametsästyksen seurauksena.

Euraasian kuudes norsueläin oli Stegodon. Valitettavasti Stegodon-norsuista on saatavilla vieläkin vähemmän tietoa kuin Palaeoloxodon-suvusta. Stegodon-norsuja näyttää esiintyneen ennen kaikkea Aasian trooppisissa ja sub-trooppisissa osissa ja Indonesian saaristossa, jopa Filippiinien saarilla. Sukuun kuului useita lajeja (taksonomia ja nimistö näyttää olevan erittäin sekava), joista ainakin osa selvisi Pleistoseenikauden lopulle saakka. Viimeiset Stegodon-norsut saattoivat elää kääpiöityneinä Floresin saarella vain noin 12.000 vuotta sitten. Stegodon-sukuun näyttää historian saatossa syntyneen useita pienikokoisia saarinorsuja, mutta toisaalta sukuun kuului myös yli kymmenen tonnin painoisia jättiläisiä.

Kuten monien muidenkin eläinten kanssa, myös Stegodon-lajien osalta kiinalaistutkijat ovat esittäneet vain muutaman tuhannen vuoden takaisia löytöjä, mikä siirtäisi Stegodon-suvun sukupuuttoa Aasian mantereelta jopa kymmeniä tuhansia vuosia eteenpäin. Nämä löydöt eivät kuitenkaan näytä kestävän kriittistä tarkastelua. Tämänhetkisen tiedon mukaan yksikään Stegodon-laji ei selvinnyt holoseenikaudelle, mikä alkoi noin 11.500 vuotta sitten.

Nykyään Euraasian mantereella elää enää yksi norsulaji, aasiannorsu. Pleistoseenikauden lopulla Euraasiassa eli ainakin kuusi norsulajia; vaikka monien sukupuuton tarkka ajankohta onkin tuntematon, niin nykyihminen tapasi kaikki nämä lajit. Amerikan manner näyttää kuitenkin olleen norsujen luvattu maa.

Pohjois- ja Etelä-Amerikka

Pleistoseenikauden lopulla Pohjois-Amerikassa eli kolme suurta norsueläinlajia. Samainen villamammutti joka vaelteli Euraasian pohjoisilla aroilla löytyi myös Pohjois-Amerikan pohjois- ja keskiosista. Villamammutin sukulainen kolumbianmammutti – yksi suurimmista koskaan eläneistä norsuista – asutti mantereen lauhkeita aroja ja puoliaavikoita aina Keski-Amerikkaan saakka. Ja kolmas norsueläinlaji oli mastodontti (Mammut americanum).

Pleistoseenikauden lopun norsueläimistä mastodontti oli kaukaisinta sukua nykyisille norsuille; mastodonttien heimo erosi muista norsueläimistä lähes 30 miljoonaa vuotta sitten. Aikanaan menestynyt ja laajalle levinnyt heimo kutistui lopulta yhteen Pohjois-Amerikkaa asuttaneeseen lajiin, joka tunnetaan yksinkertaisesti mastodonttina.

Mammuttien jälkeen mastodontti on varmasti parhaiten tunnettu sukupuuttoon kuolleista norsueläimistä. Lajista on löytynyt runsaasti jäänteitä ympäri Pohjois-Amerikkaa, ja Yhdysvalloissa on runsaasti yliopistoja ja alan tutkimusta. Kaukaisesta sukulaisuudesta huolimatta mastodontti muistutti syöksyhampaineen ja kärsineen paljon mammutteja ja nykyisiä norsuja. Mastodontin ruumiinrakenteessa oli kuitenkin muutamia eroavaisuuksia. Mastodontin säkäkorkeus oli yleensä alle 2,5 metriä, eli laji oli nykynorsuja matalampi. Mastodontin ruumis oli kuitenkin suhteessa pitempi, ja eläimen yleisilme oli norsuja jykevämpi ja lihaksikkaampi. Mastodontti oli keskikokoinen norsueläin, suunnilleen nykyisen aasiannorsun kokoinen tai jonkin verran sitä isompi. Naaraat olivat uroksia pienempiä, kuten muillakin norsueläimillä.

Toisin kuin mammuteilla, mastodontin elinaluetta olivat metsät ja suot, ja ilmeisesti ravintonsa mastodontit saivat suurimmaksi osaksi puiden ja pensaiden oksia, lehtiä ja neulasia syömällä (nykyiset norsut syövät pääosin ruohovartisia kasveja). Mastodontin levinneisyys kattoi käytännössä koko Pohjois-Amerikan aina Väli-Amerikan keskiosiin saakka; parhaiten säilyneitä mastodontin jäänteitä on löydetty Alaskan ikiroudasta, joten laji viihtyi hyvinkin pohjoisessa. Mastodonteilla oli (ainakin pohjoisilla leveyksillä) villamammutin tapaan paksu turkki.

Mastodonttien heimon viimeinen hävisi maapallolta noin 10.000- 11.000 vuotta sitten – samoihin aikoihin Pohjois-Amerikasta hävisivät mammutit ja monet muut isot nisäkkäät. Lajiston katoaminen osuu Jääkauden viimeisen kylmän jakson, Nuoremman Dryaksen loppumiseen ja ilmaston nopea lämpenemiseen. Samoihin aikoihin paleoliittisen Clovis-kulttuuri levisi koko Pohjois-Amerikan alueelle; mahdollisesti Amerikan mantereella oli ihmisasutusta jo ennen Clovis-intiaaneja, mutta joka tapauksessa jääkauden päättymisen aikoihin ihmisten määrä mantereella kasvoi nopeasti.

Isojen nisäkkäiden – megafaunan – katoamisen syynä pidetään joko nykyihmistä tai ilmaston muutosta. Jääkauden päättyminen teki ilmastosta lämpimämmän ja kosteamman, suosien metsien ja soiden muodostumista. Myös mastodontin katoamista on yritetty selittää jääkauden loppumisella ja nopealla ilmaston muuttumisella; varsinkin mastodontin osalta selitys ontuu pahasti: metsissä ja soilla viihtynyt mastodontti tuskin hävisi jääkauden päättymiseen ja metsien ja soiden lisääntymisen takia.

Etelä- ja Pohjois-Amerikka olivat pitkään erilliset mantereet. Panaman kannaksen muodostuessa mantereet yhdistyivät, ja noin 3 miljoonaa vuotta sitten tapahtui Suuri Amerikan eläimistönvaihto, kun pohjoisamerikkalaisia lajeja vaelsi etelään ja eteläamerikkalaisia lajeja pohjoiseen. Tuohon aikaan Etelä-Amerikkaan saapui pohjoisesta myös useampi Gomphotheriidae -heimon norsueläinlaji.

Norsueläinten sukupuussa Gomphotheriidae -heimo löytyy jostain mastodonttien ja Stegodonin välimaastosta, eli melko kaukaa nykynorsuista. Vaikka Gomphotheriidae-fossiileja on löytynyt myös Euraasiasta, heimo oli ennen kaikkea Pohjois-Amerikan faunaa vuosimiljoonien ajan. Hiljalleen muut norsueläimet syrjäyttivä ”gomphot”, ja Etelä-Amerikasta tuli heimon viimeinen turvapaikka. Turvapaikka kesti aina Pleistoseenikauden loppuun ja jopa nykyiselle Holoseenikaudelle saakka. Ei vielä tiedetä, mikseivät Pohjois-Amerikan muut norsueläimet – mammutit ja mastodontit – koskaan saapuneet Etelä-Amerikkaan; aikaa muuttomatkaan olisi ollut useita miljoonia vuosia. Joka tapauksessa molempien ryhmien levinneisyys näyttää kohdanneen jossain Väli-Amerikassa.

Gomphotheriidae -heimon norsuista tiedetään suhteellisen vähän; jopa Pleistoseenikauden lopun lajimäärä Etelä-Amerikassa ei ole täysin selvillä. Joka tapauksessa sukuja oli kaksi: Cuvieronius ja Stegomastodon (jota ei pidä sotkea Aasiassa eläneisiin Stegodon-norsuihin). Pleistoseenikauden lopulla Etelä-Amerikassa eli todennäköisesti kolme, ehkä neljä norsueläintä: Stegomastodon-lajeja oli kaksi, ja Cuvieronius-lajeja yksi (tai ehkä kaksi).  Etelä-Amerikasta on nimetty ja kerätty myös Haplomastodon -suvun fossiileja, mutta ilmeisesti Haplomastodon ja Stegomastodon on nähtävä synonyymeinä, ei itsenäisinä taksoneina. Valitettavasti fossiililöytöjä Etelä-Amerikkalaisista lajeista on niukasti, joten taksonomia on edelleen sekavaa. Oman mausteen keitokseen antaa myös kielimuuri. Varsinkin vanhempi Etelä-Amerikassa tehty tutkimus on suurelta osin espanjan (tai portugalin) kielellä, mikä aiheuttaa hankaluuksia länsimaisille tutkijoille. Lisäksi vanhoja fossiileja on kadonnut, minkä takia nykyisillä tutkijoilla ei ole käytössään samaa materiaalia kuin entisaikojen taksonomeilla (vanhojen fossiilien katoaminen ei ole mitenkään tavatonta, eikä välttämättä tarkoita muuta kuin että luut ovat luetteloimatta jossain luonnontieteellisen museon varastossa).

Suurimmalla osalla Gomphotheriidae -heimon norsuista oli yksi silmiinpistävä ero muihin sukulaisiinsa verrattuna: syöksyhampaita oli neljä kappaletta, sekä ala- että yläleuassa. Neljä syöksyhammasta lienee kuitenkin ollut varhainen ja evoluutiossa väistynyt piirre, sillä Cuvieronius- ja Stegomastodon-sukujen lajeilla syöksyhampaita oli ilmeisesti vain kaksi, kuten muillakin norsueläimillä. Suurimmat erot muihin norsuheimoihin taitavat löytyä Gomphothereiidae -heimo purukalustosta. Koska lajit ovat eläneet tropiikissa, eläimistä on jäljellä vain luita (edes DNA:ta ei ole löytynyt). Luiden perusteella on kuitenkin voitu päätellä, että myös Gomphotheriidae -norsuilla oli kärsä. Gomphot olivatkin ulkonäöltään hyvin paljon muiden norsujen kaltaisia.

Cuvieronius -norsut elivät Andien alueella aina Venezuelasta Chilen eteläosiin saakka; lajia esiintyi myös Väli-Amerikassa. Ne olivat melko pienikokoisia (norsuiksi), ja olivat sopeutuneet lauhkeisiin ja kylmiin olosuhteisiin. Stegomastodon-lajit näyttivät taas valinneen toisen reitin tullessaan Etelä-Amerikkaan. Stegomastodin -fossiileja on löytynyt ennen kaikkea Atlantin puoleisesta osasta mannerta, runsaimmin nykyisen Argentiinan ja Brasilian alueelta. Stegomastodonia esiintyi myös Andien pohjoisosissa aina Peruun saakka, ja ainakin osassa Väli-Amerikkaa. Stegomastodon-lajit näyttävät olleen alavien maiden ja lämpimän tai trooppisen ilmaston eläimiä, ja kooltaa Cuvieroniusta jonkin verran kookkaampia. Nykyisen Amazonin sademetsän alueelta ei norsueläinten fossiileja ole löytynyt. Onko syynä lajien puuttuminen alueelta, vai yksinkertaisesti se, että alue on laaja ja vaikeakulkuinen ja paleontologista tutkimusta on alueella tehty vähän?

Taiteilijan piirros Cuvieronius-norsusta. Eläinten säkäkorkeus oli ehkä 2,5 metriä ja painoa reilut kolme tonnia. Joaquin Eng Ponce (Creative commons 4.0)

Sukupuuttoon kuolleiden eläinten ravinto joudutaan päättelemään kieroteitse, esim. hampaiden rakenteiden ja luiden isotooppisuhteiden perusteella. Joidenkin arvioiden mukaan Etelä-Amerikan norsulajit olivat erikoistuneet vain tiettyihin ravintokasveihin. Ilmeisesti lajien välillä oli kuitenkin eroja siinä, käyttivätkö eläimet ravintonaan enemmän puuvartisia kasveja tai hedelmiä vai ruohovartisia kasveja. Tutkimusten perusteella Gomphotheriidae- norsujen ravinto saattoi evoluution myötä yksipuolistua niiden siirtyessä Etelä-Amerikkaan, ja tämän on arveltu olevan yksi syy lajien sukupuuttoon.

Cuvieronius kuoli sukupuuttoon Pleistoseenikauden lopulla tai aivan Holoseenikauden aluessa. Tuorein radiohiiliajoitus Chilestä löytyneelle yksilölle antaa ikää hieman reilut 9000 vuotta. Viimeinen Stegomastodon-laji näyttää selvinneen vielä pidempään. Columbiasta löytyneitä jäänteitä on ajoitettu vain noin 6000 vuoden taakse, eli Stegomastodon selvisi pitkälle nykyiselle Holoseenikaudelle. Ilmaston muuttuminen saattoi vähentää lajien ravintokasveja, ja sitä kautta ajaa lajit sukupuuttoon. Toisaalta nykyihminen saapui Etelä-Amerikkaan ehkä noin 13.000 vuotta sitten, ja ihmisten leiripaikoilta on löytynyt norsueläinten jäänteitä, eli Gomphotheriidae-norsuja metsästettiin aivan samoin kuin mammutteja tai mastodontteja Pohjois-Amerikassa. Gomphotheriidae oli katoava heimo, joka oli joutunut väistymään muiden norsueläinten tieltä maapallon viimeiseen nurkkaan. Todennäköisesti ihmisen ilmaantuminen oli kuitenkin lopullinen kuolinisku Etelä-Amerikan norsuille, kuten se oli niin monelle muulle Etelä-Amerikan lajille.

Vielä 10.000-20.000 vuotta sitten maapallolla oli harvoja kolkkia, missä norsueläimiä ei esiintynyt. Isoja norsueläimiä oli Pleistoseenikauden lopun maailmassa ainakin 13 lajia, kun nykyään niitä on jäljellä kolme. Isojen norsujen lisäksi kääpiöityneitä muotoja  esiintyi monilla saarilla, ainakin Välimerellä, Kaakkois-Aasiassa ja Kalifornian edustan Kanaalisaarilla. Kääpiöityneistä eläimistä tiedetään isokokoisia vähemmän. Käytännössä kääpiöityneet muodot olivat kehittyneet jostain alueella elävästä isosta norsueläinlajista (mammuteista tai Palaeoloxodon- tai Stegodon-norsuista).

Joskus norsuja näkee kutsuttavan eliökunnan sammuvaksi linjaksi. Ehkä nykytilanteen valossa niin voidaankin ajatella, mutta toisaalta eliökunnan mittakaavassa norsueläimet ovat vielä hetki sitten olleet valtavan monimuotoinen ja menestynyt ryhmä, ja harva kolkka maapallolla oli ilman norsujen toitotusta. Norsueläimet ovat mitä todennäköisemmin kärsineet suuresti ihmisen vallatessa mantereen toisensa perään. Valitettavasti sama jatkuu edelleen, ja viimeiset kolme lajia ovat parhaillaan kokemassa Pleistoseenikauden sukulaistensa kohtalon. Niin ei saa päästä käymään.