Muutamiin paikkoihin maapallolle on syntynyt omaleimainen ja erikoinen eläimistö. Australia pussieläimineen on kaikille tuttuja. Australian manner on ollut pitkään eristyksissä muista maamassoista, minkä johdosta mantereen nisäkkäistä valtaosan muodostavat edelleen pussieläimet. Australia ja sen lähialueet ovat myös kolmannen nisäkäslahkon, nokkaeläinten, viimeinen esiintymisalue maailmassa. Istukalliset nisäkkäät näyttävät lopulta voittavan kilpailussa muut nisäkkäät.

Australian lajisto on omaa luokkaansa, mutta pleistoseenikauden Etelä-Amerikka on toinen paikka, missä kehittyi hyvin omalaistaan eläimistöä. Ilmeisesti Australian ja Etelä-Amerikan muinaisesta maayhteydestä johtuen Etelä-Amerikassa elää edelleen satakunta pussieläinlajia. Kuitenkin istukalliset nisäkkäät muodostavat valtaosan Etelä-Amerikan nisäkäslajistosta. Siinä missä Euraasia ja Pohjois-Amerikka ovat olleet säännöllisesti yhteydessä toisiinsa, Amerikan mantereet yhdistänyt maakannas syntyi vasta noin kolme miljoonaa vuotta sitten. Australian tapaan Etelä-Amerikka onkin ollut pitkään eristyksissä muista mantereista, ja se näkyi mantereen lajistossa.

Etelä-Amerikassa kehittyivät mm. muurahaiskarhut, vyötiäiset, laiskiaiset ja Toxodontiadea-heimon virtahepo- tai sarvikuonomaiset eläimet. Etelä-Amerikassa monista lajiryhmistä kehittyi jättiläisiä. Eräs maailman suurimmista maaeläimistä oli jättiläislaiskiainen Megatherium, joka kasvoi tonnien painoiseksi ja nykyisten norsujen kokoiseksi. Ehkä kuitenkin Etelä-Amerikan erikoisinta eläimistöä olivat glyptodonit. (nimen glyptodon alle voidaan lukea paitsi nimikkosuku Glyptodon, myös lähisuvut Glyptotherium ja Doedicurus, jotka ulkonäöltään olivat hyvin samankaltaisia).

Glyptodon oli erikoisen näköinen eläin; kuin olisi risteytetty vyötiäinen ja kilpikonna kuplavolkkarin kokoisena. Se oli varsinainen pleistoseenikauden panssarivaunu, jota peitti lähes joka puolelta useita senttejä paksu, luista ja rustosta muodostunut panssari. Eläimillä oli myös jykevä häntä, sekin panssarin peittämä. Glyptodon-lajeja (ja sukulaislajeja) oli useita, ja jokaisen panssarissa oli omalaisensa kuviointi. Myös häntien rakenne vaihteli. Glyptodon-lajien taksonomia on vielä alkutekijöissään. Lajeja on nimetty vähintään toista kymmentä, mutta tällä hetkellä monet eri alueilta löydetyt fossiilit on nimetty omiksi lajeikseen.

Wienin luonnonhistoriallisessa museossa esillä oleva täydellinen glyptodon (Glyptodon asper), josta saa hyvin käsityksen eläimen ulkonäöstä. Creative commons 3.0

Koska Glyptodon kannatteli satojen kilojen painoista panssarikilpeä selässään, eläimellä oli matalat, vahvat jalat. Glyptodon oli varmasti hidasliikkeinen, mitä voi olettaa lajin ruumiinrakenteen ja yli tonnin painon omaavalta eläimeltä. Ilmeisesti glyptodon luotti panssarinsa suojaan sekä suureen kokoonsa. Joillakin lajeilla vahvan hännen päähän oli muodostunut nuijamainen tai luupiikkejä käsittävä rakenne, joten hidasliikkeiset eläimet saattoivat puolustautua isojakin petoja – kuten sapelihammaskissoja – vastaan. Aikuisella Glyptodonilla tuskin oli luontaisia vihollisia, mutta ainakin yhdestä nuoren eläimen fossiilista on löytynyt sapelihammaskissan hampaan jäljet. Useimmiten häntiä kuitenkin käytettiin yksilöiden välisissä mittelöissä, joista merkkeinä joidenkin fossiilien panssariin on jäänyt halkeamia.

Glyptodonit olivat kasvissyöjiä. Koska eläimet olivat matalajalkaisia ja pää oli alhaalla, ne söivät lähes yksinomaan ruohovartisia kasveja. Luuston perusteella eläimillä oli hyvin vahvat purulihakset. Eläinten levinneisyys ei rajoittunut ruohostomaille, vaan fossiileja on löydetty lähes joka puolelta Etelä-Amerikkaa, niin kylmiltä alueilta kuin myös metsäisiltä seuduilta. Mahdollisesti eläimiä esiintyi myös Amazonin viidakoissa. Amerikan mantereiden yhdistyessä jotkin lajit vaelsivat Väli-Amerikkaan ja aina Pohjois-Amerikan puolelle saakka: Glyptotherium-suvun fossiileja on löytynyt Yhdysvaltain eteläisistä osavaltioista. Xenartha-lahkoon (mihin myös Glyptodon kuului) kuuluvien eläinten on todettu tarvitsevan vähemmän energiaa kuin muiden nisäkkäiden. Ehkä hidasliikkeinen glyptodon pärjäsi vähemmällä kuin muut samankokoiset eläimet. On myös arveltu, että glyptodonien kilven alla oli paksu rasvakerros, joka toimi paitsi energiavarastona mutta myös varastoi vettä kameleiden kyttyrän tapaan. Näin ollen eläimet pärjäsivät kuivien kausien yli. Glyptodonin nykyisten sukulaisryhmien, kuten vyötiäisten ja muurahaiskarhujen, näkökyvyn on todettu olevan heikko. Todennäköisesti myös glyptodoneilla oli sama ominaisuus, joten lajit ovat saattaneet olla hämärä ja yöaktiivisia.

Glyptodon sukulaisineen hävisi viimeisen jääkauden loppuessa, todennäköisesti noin 11-13.000 vuotta sitten niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikasta; myös myöhempiä jäänteitä nykyiseltä holoseenikaudelta väitetään olevan, mutta ilmeisesti niiden ajoitusta ei vielä ole riippumattomasti pystytty varmistamaan. Häviäminen osuu yhteen ilmaston nopeaan muuttumisen, mutta myös nykyihmisen saapumisen kanssa. Ihmiset varmuudella tapasivat glyptodonit, ja hyödynsivät niitä. Arkeologit ovat löytäneet Etelä-Amerikasta isojen eläinten teurastuspaikkoja, missä on myös glyptodonien jäänteitä. On myös löytynyt viitteitä siitä, että ihmiset rakensivat glyptodonien panssarikilvistä majoja tai suojapaikkoja; se oli varmasti kätevä rakennusaine puuttomalla Pampalla.

Petoja vastaan glyptodon luotti suureen kokoonsa, panssariinsa ja ehkä kaivamiensa pesäkäytävien suojaan. Ihmistä vastaan ne olivat kuitenkin hyödyttömiä. Todennäköisesti nykyihmiset metsästivät lopulta hidasliikkeiset glyptodonit sukupuuttoon; lajien levinneisyysalue oli niin laaja, että niille olisi varmasti löytynyt sopivaa elinympäristöä vielä jääkauden jälkeenkin – olivathan glyptodonit selviytyneet jo usean miljoonan vuoden ajan.

Oli syy mikä tahansa, jäljellä ovat enää glyptodonien vähäisemmät serkut, vyötiäiset. Aina voi kuvitella nykyisen jättiläisvyötiäisen 20-kertaa isompana. Ei se kuitenkaan ole ihan sama asia.