George R.R. Martinin erinomainen kirjasarja Tulen ja jään laulu sekä siitä tehty HBO:n TV-sarja Game of Thrones (valtaistuinpeli) toivat hurjasudet myös eurooppalaisten tietoisuuteen. Sarjassa pohjoista hallitsevan Starkin suvun kuusi sisarusta adoptoivat kukin yhden hurjasuden pennun – suvun tunnuseläimen. Martinin kirjasarjassa hurjasuden esikuvana on ollut sukupuuttoon kuollut Canis dirus, englanniksi dire wolf. Virallinen suomalainen nimi lajille lienee (ainakin wikipedia-artikkelin perusteella) hirviösusi. Luonnoneläimen kutsuminen hirviöksi on hölmöä ja nimi onkin todennäköisesti jäänne ajalta jolloin pedot nähtiin kamalina ja pahoina, joten tässäkin artikkelissa Canis dirus on hurjasusi – kirjasarjan suomentaneen Satu Hlinovskin antama nimi lienee kuvaavampi.

Hurjasusi oli Amerikan mantereella pleistoseenikauden lopulla elänyt isokokoinen koiraeläin. Hurjasudet olivat melko läheistä sukua nykyisille susille, mutta kuitenkin eri Canis-suvun haarasta. Ilmeisesti hurjasusi kehittyi Amerikan mantereella pleistoseenikauden lopulla mantereella aiemmin eläneestä Canis-suvun lajista – toisin kuin nykyinen susi eli harmaasusi (Canis lupus), joka on Euraasialaista alkuperää. Ensimmäinen hurjasuden fossiili on ajoitettu 250.000 vuoden taakse, mutta suurin osa jäänteistä on huomattavasti nuorempia. Tosin vain pieni osa fossiileista on ajoitettu tarkasti. Lajia esiintyi sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa. Valtaosa löydöistä on Yhdysvalloista, mikä saattaa kuitenkin kertoa enemmän tutkimusten kattavuudesta kuin lajin todellisesta runsaudesta. Nykytiedon valossa näyttää todennäköisemmältä, että hurjasusi oli alkujaan Etelä-Amerikasta, ja levinnyt sieltä pohjoiseen.

Hurjasusi oli isokokoinen koiraeläin. Fossiilien perusteella eläimet ovat keskimäärin olleet 60-68 kg painoisia; ruumiinrakenteen perusteella yläraja olisi ollut vähän reilut 100 kiloa. Hurjasudet olivat siis jonkin verran nykyisiä harmaasusia suurempia. Harmaasudella kokovaihtelu yksilöiden ja populaatioiden välillä on suurta, joten isokokoinen harmaasusi on helposti saattanut olla keskikokoisen hurjasuden kokoluokkaa. Laji oli muutenkin hyvin paljon suden kaltainen. Sekä harmaasusilla että hurjasusilla koiraan ja naaraan välillä on hyvin vähän morfologisia eroa. Mm. tämä seikka viittaa siihen, että hurjasudetkin elivät alfa-parin hallitsemissa laumoissa.

Kallon ja leukaluiden tutkimuksessa on päätelty, että hurjasudella oli hyvin voimakkaat leuat ja vahva puru. Tällä perusteella on arvioitu, että hurjasudet saalistivat itseään suurempia eläimiä, sillä leukojen voimakkuus korreloi ennen kaikkea saaliseläinten koon kanssa. Luista tehtyjen isotooppitutkimusten perusteella hurjasudet olivat yleispetoja, söivät mitä saivat kiinni. Ruokavalioon kuuluivat mm. biisonit, hevoset, kamelit, maalaiskiaset ja ehkä myös norsueläimet.

Pleistoseenikauden lopulla hurjasusi näyttää olleen yleisin iso petoeläin Pohjois-Amerikassa, sillä lajista on löytöjä enemmän kuin esim. sapelihammaskissoista tai amerikanleijonasta. Kalifornian La Brean tervahaudoissa hurjasusi on yleisin eläin, jota on löydetty reilusti yli 2000 yksilöä (myös suuri yksilömäärä viittaa laumaeläimen käyttäytymiseen, eli tervahautoihin on todennäköisesti joutunut useita yksilöitä kerralla). Toisin kuin Martinin kirjoissa, hurjasusi näyttää kuitenkin olleen eteläinen laji. Löytöjä on vähän Yhdysvaltain pohjoisista osavaltioista, ja vain muutamia Kanadan puolelta; toisaalta mannerjäätiköiden liikkeet saattavat osaltaan selittää pohjoisten löytöjen puuttumisen. Hurjasusi lienee suosinut melko avoimia ympäristöjä ja alavia maita sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan puolella. Vuoristoja hurjasusi näyttää vältelleen, johtuen ehkä kylmemmästä ilmastosta tai saaliseläinten puutteesta. Sen sijaan harmaasusi viihtyy sekä pohjoisilla leveyksillä että vuoristoissa, niin nykyään kuin pleistoseenikaudella.

Martinin kirjoissa hurjasusi toisensa jälkeen pääsee hengestään samalla kuin Starkin suku joutuu yhä pahempiin ongelmiin. Tosielämässä hurjasusien kohtalo oli pitkälti samanlainen: Pohjois-Amerikan yleisin iso petoeläin ajautui nopeasti sukupuuttoon Pleistoseenikauden lopulla. Hurjasuden sukupuuton syy on askarruttanut tutkijoita pitkään. Pleistoseenikauden eläinyhteisöt olivat tavattoman monimuotoisia niin Amerikan mantereella kuin Euraasiassa. Koska isoja kasvinsyöjäeläinlajeja oli lukuisia, eliöyhteisöissä oli useita suurikokoisia, keskenään kilpailevia petoeläimiä. Nykyään vastaavanlaista kasvinsyöjien ja petoeläinten diversiteettiä näkee vain Afrikan savanneilla sekä jossain määrin trooppisessa Aasiassa (tosin pleistoseenikauden petoeläinten yhteisöt olivat vieläkin monimuotoisempia).

Onkin selvää, että isot pedot hävisivät niiden saalistamien lajien kadotessa – vaikka jotkut tutkijat ovatkin esittäneet vastakkaisia näkemyksiä. Amerikan mantereen lähes kaikki isot petoeläimet (mm. amerikanleijona, sapelihammaskissat, hurjasusi, Arctodus-suvun karhu) hävisivät pleistoseenikauden lopulla. La Brean tervahaudoissa hurjasusi oli yleinen vielä 13.000 vuotta sitten. Lajin viimeinen fossiili on ajoitettu noin 10.000 vuoden taakse. Isojen petoeläinten sukupuutto oli väistämätön kasvinsyöjien hävitessä; ne eivät yksinkertaisesti pystyneet hankkimaan tarpeeksi ravintoa selviytyäkseen. Pohjois-Amerikassa säilyivät vain suhteellisen pienikokoiset yleispedot – kuten kojootti (joka sekin kutistui ja muutti käyttäytymistään), susi ja puuma – tai sitten sekaravintoa syövät lajit kuten karhut.

Eli ei ole tarpeen kysyä, miksi hurjasusi ja muut isot pedot hävisivät – pitää kysyä, miksi niiden saaliseläimet hävisivät.