Kesäkuun lopulla mm. Birdlife uutisoi, että brasilialaisen teinitytön onnistui kuvata siniara (Cyanopsitta spixii), yksi maailman harvinaisimmista lintulajeista. Siniaran arveltiin olevan jo luonnosta hävinnyt, sillä edellinen yksilö havaittiin vuonna 2000. Lajia tiedetään esiintyneen vain pienellä alueella Brasilian länsiosissa Sao Francisco -joen tienoilla. Havainto saikin kansainvälistä huomiota, ja on herättänyt uutta toiveikkuutta lajin pelastamisesta. Vielä ei tosin ole varmaa, onko kuvattu yksilö luonnonvarainen, vaiko vankeudesta vapautettu tai karannut. Siniaroja tiedetään olevan vankeudessa noin satakunta lintua, joista valtaosa kuuluu lajin suojelemiseksi perustettuun lisääntymisohjelmaan. Koska lajia on aikanaan pyydetty elävänä häkkilinnuksi, on mahdollista että vangittuja siniaroja on edelleen lisääntymisohjelman ulkopuolella.

Sukupuuttoon kuolleeksi luullun lajin löytyminen uudelleen ei ole mitenkään tavatonta; tällaisia lajeja kutsutaan lazarus-lajeiksi. Uudestaan löydettyjä lajeja ovat mm. uusiseelantilainen takahe, Lord Howe-saaren sauvasirkka, kuubanalmikki, ja bermudanviistäjä. Sitten on lajeja, joista tehdään edelleen havaintoja, vaikka sukupuutto on varma. Esimerkiksi Tasmaniassa elänyttä pussihukkaa ei varmuudella enää ole, vaikka havaintoja silloin tällöin ilmoitetaankin – myös Australian mantereen puolelta, missä lajia ei ole enää elänyt vuosituhansiin  (ja näkeväthän ihmiset jatkuvasti olemattomia eläimiä, kuten lumimiehiä tai isojalkoja.)

Lazarus-lajien ilmaantuminen on toki positiivinen asia, mutta sitä on myös käytetty luonnonsuojelua vastaan – yritetään kuvata luonnonsuojelutyötä amatöörimäiseksi, tai vähätellä lajien sukupuuttoa, aivan kuin mikä tahansa hävinneeksi luokiteltu laji saattaisi noin vain löytyä uudestaan. Tosiasia on kuitenkin se, että uudestaan löytyneen lajin tilanne tuskin on kovinkaan ruusuinen. Lazarus-lajien yksilömäärä on todennäköisesti hyvin alhainen ja elinalue suppea, minkä takia lajien ylipäätään kuviteltiin hävinneen. Lazarus-lajit ovat lähes poikkeuksetta äärimmäisen uhanalaisia tai erittäin uhanalaisia, ja lähellä sukupuuttoa. Pieni populaatiokoko johtaa väistämättä ajan kanssa geneettisen muuntelu vähenemiseen, mikä taas johtaa mm. lajien heikentyneeseen kykyyn sopeutua ympäristön muutoksiin ja sisäsiittoisuuteen eli lisääntymismenestyksen heikkenemiseen. Geneettisen muuntelun väheneminen on yksi keskeisistä sukupuuttoriskiä lisäävistä tekijöistä, ja valitettavan yleistä uhanalaisilla lajeilla. Esim. eläintarhoissa on viime vuosikymmeninä alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota uhanalaisten lajien yksilöiden sukulaisuussuhteisiin, jotta pystytään välttämään läheisten sukulaisten pariutuminen ja pitämään yllä mahdollisimman suurta efektiivistä populaatiokoko (efektiivinen populaatiokoko tarkoittaa sitä, miten suuri osa populaation yksilöistä pääsee lisääntymään).

Valitettavasti siniara ei ole mikään poikkeus. Vankeudessa elävien lisääntymisohjelman yksilöiden geneettinen muuntelu on erittäin vähäistä. Ilmeisesti kaikki vankeudessa elävät yksilöt ovat peräisin kahdesta eri pesueesta, eli sisäsiitoksen välttäminen on hyvin vaikeaa. Siniaran uhanalaistumiseen on ollut kaksi keskeistä syytä. Siniara on riippuvainen caraiba-puusta, mihin laji tekee pesänsä. Sao Franciscon alueen metsiä on hakattu jo useiden vuosisatojen ajan, mikä on johtanut lajien elinympäristön ja pesäpaikkojen häviämiseen. 1900-luvun jälkipuoliskolla lajin kanta romahti laittoman pyynnin seurauksena, kun siniaroja vangittiin elävänä ja myytiin eteenpäin. Lisäksi joen patoaminen ja tekoaltaat lienevät entisestään vähentäneet siniarojen elinympäristöä.

Lajin uhkatekijät ovat edelleen samoja. Metsien pinta-ala ei alueella ole kasvava, ja villieläinten laiton kauppa lienee yhtä lailla ongelma kuin 70- ja 80-luvuilla. Pahimmassa tapauksessa siniaran löytyminen vain innoittaa uusia pyytäjiä alueelle. Mikäli alueella vielä elää villi populaatio, yksilömäärän laskemiseksi riittää todennäköisesti sormet (ja ehkä varpaat). Pienen pieni luonnonpopulaatio kärsinee yhtä lailla geneettisen muuntelun vähenemisestä kuin vankeudessa elävät linnut. Jos luonnonpopulaatio on edelleen olemassa, se toki parantaa hieman lajin mahdollisuuksia välttää sukupuutto. Siniaran pelastamiseksi olisi ensiarvoisen tärkeää saada lisääntyviä lintuja luontoon, sillä vankeudessa elävät eläimet menettävät geneettisen muuntelun lisäksi luonnossa selviämiseen tarvittavia sopeumia. Mutta onko lajin palauttaminen Sao Franciscon alueelle mahdollista tai järkevää, jos uhkatekijät ovat pysyneet samoina?

Joka tapauksessa niin pitkään kuin on eläviä yksilöitä, on aina toivoa lajin pelastamisesta. Se ehkä on vain houkan toivoa.