Uhanalaisarviot on aika ajoin päivitettävä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin, vastaamaan muuttunutta tilannetta tai uusia tutkimustuloksia. Suomessa uhanalaisarvioita on tehty kymmenen vuoden välein, mutta kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN tekee arvioita ilmeisesti tarvittaessa. Tänä vuonna on päivitetty mm. borneonorangin uhanalaisuus. Indonesian tilanteen tuntien – vähemmän yllättäen – borneonoranki on nyt luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Aiemmin borneonorangin tilannetta pidettiin sumatralaisia serkkujaan parempana, mutta suojelutyöstä huolimatta orankien tilanne on alati heikkenevä.

Vuoteen 1996 saakka sekä Sumatralla että Borneolla esiintyvää orankia pidettiin yhtänä lajina, joka oli jakaantunut kahdeksi alalajiksi. Tietojen karttuessa oranki päätettiin jakaa kahteen lajiin, sumartanorankiin (Pongo Abelii) ja borneonorankiin (Pongo pygmeus). Geneettisen analyysin perusteella lajiutumisen arvioidaan tapahtuneen noin 400.000 vuotta sitten (eli melko äskettäin). Ulkonäältään orankilajit ovat samannäköisiä, mutta käyttäytymisessä on jonkin verran eroja. Molemmat ihmisapinalajit ovat kuitenkin lauhkeita kasvinsyöjiä, suosien nimenomaan hedelmiä. Orangit elävät lähes yksinomaan puissa, ja rakentavat korkealle puihin taidokkaita pesiä (pesien määrän perusteella voidaan arvioida orankien populaatiokokoa).

Sumatranorangilla tiedätään jo pitkään menneen huonosti. Laji hävisi isosta osasta Sumatraa jo 1900-luvun alkuun mennessä, ja nykyään sumatranorankia esiintyy enää vain saaren luoteisosissa (aikanaan sumatranorankeja eli myös Jaavan saarella). Viimeisin arvio yksilömäärästä on noin 7300, mutta kanta on ollut voimakkaasti taantuva. Laji on hävinnyt nopeasti laillisten ja laittomien metsänhakkuiden myötä. Ihmisasutuksen leviäminen on toinen uhka; orankeja mm. tapetaan hedelmäviljelmillä haittaeläiminä. Sumatranoranki näyttää sietävän häiriöitä heikosti, ja kärsii jo trooppisten metsien poimintahakkuista. Laji onkin jo pitkään luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.

Borneon saarella orankeja tiedätään olevan huomattavasti enemmän, ja lajia esiintyy edelleen eri puolilla Borneota. Vuonna 2004 tehdyn arvion mukaan eläimiä olisi noin 50.000 yksilöä, mutta määrä saattaa olla tuplasti suurempi, sillä Borneon metsistä iso osa on edelleen orangeille soveliaita ja lajin esiintyminen ja populaatiotiheys on monilta osin huonosti tunnettua. Taantuminen on kuitenkin ollut nopeaa, eikä suunta näytä muuttuvan – seuraavan vuosikymmenen aikana aikana bornoenorankien määrän arvioidaan puolittuvan. Borneolla orankeja uhkaavat melko lailla samat tekijät kuin Sumatralla. Borneolla hakkuiden ja plantaasien raivauksen takia metsistä häviää arviolta 1,5% vuodessa. Metsästys näyttää olevan Borneolla vielä suurempi uhka kuin Sumatralla, sillä tutkimusten mukaan orankeja tapetaan useampi tuhatta yksilöä vuodessa, selvästi yli populaation kantokyvyn. Metsästys saattaakin olla suurin borneonorankien uhkatekijä, eikä pelkkä metsien suojelu riitä turvaamaan orankeja. Borneonoranki näyttää kuitenkin olevan sumatralaista serkkuaan sopeutuvaisempi ihmistoimintaan, ja poimintahakkuilla käsitellyt metsät saattavat edelleen olla borneonorangeille kelvollista elinympäristöä.

Viime vuosien turvemaiden palot ovat entisestään pahentaneet orankien ahdinkoa, sillä valtaosin orangit elävät varsinkin Borneolla alavien maiden trooppisissa metsissä, vältellen vuoristoisia metsäalueita. Osittain palot johtuvat vähäsateisesta ilmastokaudesta, mutta suurimpana syynä taitaa kuitenkin olla ihmistoiminta. Paloja on sytytetty tahallaan metsän raivaamiseksi, ja kosteikkojen kuivaaminen on pahentanut tilannetta (ja ironista kyllä, metsäpalojen riehuessa Suomen ulkoministeri Soini oli Indonesiassa levittämässä turpeenpolton ilosanomaa, tietenkin uusiutuvan energian nimellä).

Orankien kohtalo ratkeaa parin vuosikymmenen aikana. Tilanne näyttää huonolta, mutta orankilajit on edelleen pelastettavissa. Se vaatii pikaisia toimenpiteitä, ja nopea puuttumista lajeihin kohdistuviin uhkiin – orankeja suojelemalla suojellaan samalla myös muuta uhanalaista lajistoa.

On surullista seurata, miten ihmisen lähimmät sukulaiset – gorillat, orangit ja simpanssit – näyttävät yksi kerrallaan taantuvan kohti väistämätöntä sukupuuttoa. Kaikki lajit on luokiteltu vähintään erittäin uhanalaisiksi. Saa nähdä, kumpi tapahtuu minun elinaikanani – jonkin ihmisapinalajin sukupuutto vai kannan elpyminen ja lajin pelastuminen?