St. Paulin saaren janoiset

Viimeisimmän jääkauden maksimi oli noin 24.500 vuotta sitten, jolloin mannerjäätiköt olivat laajimmillaan. Tuolloin merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, ja Aasian ja Amerikan mantereita yhdisti Beringiaksi nimetty maakannas. Beringiaa asutti Pleistoseenikauden eläimistö, joka pystyi kulkemaan maakannasta pitkin mantereelta toiselle. Kun jääkauden kylmin kohta oli taitettu ja ilmasto lämpeni, alkoi mannerjäätiköiden hidas sulaminen ja sitä myötä merenpinnan nousu. Jääkauden viimeisin kylmä jakso oli noin 14.000 vuotta sitten, jonka jälkeen ilmasto lämpeni nopeasti. Beringia kutistui silmissä, ja aiemmin alavalta maa-alueelta jäi eristyksiin useita saaria.

Yksi näistä oli St. Paul, nykyään hyvin syrjäinen Venäjän ja Alaskan välillä oleva saari. St Paul ei kuitenkaan jäänyt eristyksiin autiona, vaan saarelle jäi populaatio villamammutteja – tuttavallisemmin vain mammutteja. St. Paulilla asustikin todistettavasti maailman toiseksi viimeinen mammuttipopulaatio (viimenen mammuttipopulaatio eli toisella Beringiasta syntyneellä saarella, Siperian Wrangelinsaarella). Siinä missä mammutit hävisivät mantereilta noin 10.000 vuotta takaperin, St. Paulita mammutit katosivat vasta 5.600 vuotta sitten. Mammuttien katoaminen St.Paulilta askarrutti tutkijoita pitkään. Katoamisesta on ollut useita hypoteeseja, jotka eivät kuitenkaan ole pystyneet kovinkaan hyvin selittämään tapahtunutta. Todistettavasti nykyihminen saapui hyvin syrjäiselle saarelle vasta vuonna 1786, eli ihminen lienee syytön St.Paulin mammuttien tuhoon. Tulivuorten aiheuttamalle katastrofille ei ole näyttöä, eikä myöskään huomattaville kasvillisuuden muutoksille tai merkittävälle lumipeitteen lisääntymiselle. Todennäköisimpänä syynä onkin pidetty saaren kutistumista nousevan merenpinnan myötä; pieni, on spekuloitu ettei pieni, vain noin 100 neliökilometrin saari olisi enää pystynyt ylläpitämään elinkelpoista mammuttipopulaatiota.

Nyt tutkijat uskovat selvittäneensä perimmäisen syyn, mitkä johtivat mammuttien katoon. Mammuttien sukupuutto tapahtui melko tarkalleen 5.600 vuotta sitten, mihin lopputulokseen päädytään useilla, toisistaan riippumattomilla ajoitusmenetelmillä. Makean veden puute näyttää koituneen mammuttien kohtaloksi. Meren keskellä olevilla saarilla makean veden resurssia on usein rajallinen määrä, ja sama tilanne on nykyään St. Paulilla; saarella ei luonnostaan ole jokia tai lähteitä, ja pieniä, matalia järviäkin on vain muutama. Järvisedimenttejä tutkimalla tutkimusryhmä havaitsi, että noin 7000 vuotta sitten järvien planktonlajisto alkoi muuttua, kuten myös happi-isotooppien suhde. Tulokset viittaavat vahvasti haihtumisen lisääntymiseen ja järvien mataloitumiseen, joka huipentui mammuttien sukupuuton aikoihin. Voi olla, että kuivina kausina mammuttien tärkein (ja ehkä ainoa) makean veden lähde oli saaren suurin järvi, Lake Hill. Kun kerran järvi kuivui tyystin, oli mammuttien kohtalona kuoleminen janoon.

Todennäköisesti mammutit myös itse vaikuttivat makean veden pulaan. Muiden makean veden lähteiden huvetessa kaikki saaren eläimet kerääntyivät viimeisen järven ympäristöön, samalla tallaten järven ranta-alueet, lisäten eroosiota ja heikentäen veden laatua entisestään. Norsueläimet vaativat päivän aikana paljon vettä, vähintään kymmeniä ellei jopa satoja litroja, ja veden puute johtaa nopeasti eläinten kuolemaan. Mammutit näyttävät kuolleen janoon hyvin lyhyessä ajassa.

Aiemmin syyksi spekuloitu saaren koko ei ehkä suoraan aiheuttanut St. Paulin villamammuttien tuhoa, mutta se epäilemättä oli yksi osatekijä. Merenpinnan noustessa ja saaren pinta-alan kutistuessa useat makean veden altaat hävisivät, tai muuttuivat suolaisiksi tai murtovesialtaiksi. Epäilemättä myös mammuttipopulaatio hupeni samassa suhteessa maapinta-alan kanssa. Merenpinta vakiintui suunnilleen 9000 vuotta sitten, joten villamammutit selvisivät nykyisen kokoisella saarella useiden tuhansien vuosien ajan. St. Paulin mammutit saattavatkin olla erinomainen esimerkki sukupuuttovelasta, tilanteesta jossa eliölaji ajautuu vääjäämättä sukupuuttoon aiemmin tapahtuneiden tekijöiden seurauksena – vaikka saattaakin sinnitelläkin satoja tai tuhansia vuosia. Todennäköisesti St. Paulin mammuttien perinnöllinen muuntelu väheni hiljalleen vuosituhansien aikana, heikentäen mammuttipopulaation kykyä sopeutua ympäristön muutoksiin ja satunnaistekijöihin. Ehkä St. Paulin mammutit oli tuomittu sukupuuttoon sillä hetkellä, kun eläinpopulaatio jäi saarelle eristyksiin. Yksi kuiva jakso oli vain viimenen pisara.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): kadonnut maailma, Yleinen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s