Kun kasvissyönti ei ollutkaan niin hyvä idea?

Pleistoseenikauden lukuisista luola-alkuisista eläimistä (luolaleijona, luolahyeena, luolamies…) parhaiten nimen alkuliitteeseen sopinee luolakarhu (Ursus spelaeus). Nimittäin luolakarhu näyttää ollen vahvasti sidoksissa luoliin ja vuoristoihin. Luolakarhun jäänteitä on löytynyt runsaasti Euroopan ja Kaukasuksen luolista, ja sukupuuttoon kuollut laji tunnettiin jo 1700-luvulla. Lajin jäänteitä on ollut paikoin niin runsaasti, että luista kuulemma valmistettiin lannoitteita ensimmäisen maailmansodan aikana.

Luolakarhu on läheistä sukua nykyiselle ruskeakarhulle. DNA-analyysin perusteella lajit erkanivat noin 1,2 miljoonaa vuotta sitten. Siinä missä ruskeakarhu levisi asutti suurimman osan koko pohjoisesta pallonpuoliskosta, luolakarhun oletettiin olleen melko lailla eurooppalainen laji vuosimiljoonan ajan. Lisäksi lajin jäänteistä valtaosa on löytynyt melko kapealta leveyspiirivyöhykkeeltä, mihin sijoittuvat mm. Alpit, Karpaatit ja Kaukasuksen vuoristo. Tosin uusimmat tutkimustulokset ovat romuttamassa käsitystä luolakarhun melko suppeasta levinneisyydestä (löydöt Uralilta ja Siperiasta saattavat kuitenkin viitata enemmän useampaan erilliseen luolakarhulajiin).

Koska lajin jäänteitä on löytyy niin runsaasti, on myös luolakarhun elintavoista ja ulkonäöstä melko hyvä käsitys. Laji oli keskimäärin ruskeakarhua selvästi kookkaampi, täysikasvuisen luolakarhu-uroksen paino saattoi olla 400-500 kiloa. Sukupuolien kokoero oli huomattava, sillä naaraat painoivat vain noin 60 % urosten vastaavasta. Lajilla oli jykevät leuat ja isot hampaat (varsinkin poskihampaat). Yleisilme oli kuitenkin hyvin ruskeakarhumainen; lajin ulkonäkö tunnetaan mm. vanhoista luolamaalauksissa. Vaikka piirretyistä kuvista ei aina olekaan helppoa erottaa karhulajia, niin luolakarhun yksi erityinen tuntomerkki on pysty otsa (esim. selvästi tässä Chauvetin luolan maalauksessa).

Tutkijoiden piirissä on jonkin verran erimielisyyttä luolakarhun käyttämästä ravinnosta. Karhut ovat yleisesti kaikkiruokaisia, ja syövät melkeinpä kaikkea mitä sattuvat löytämään tai pyytämään. Luolakarhun ravinnon arvellaan kuitenkin olleen selvästi kasvispainotteisempi kuin ruskeakarhulla. Nimittäin isot hampaat ja vahvat leuat viittaavat kovan kasvisperäisen ravinnon runsauteen ruokavaliossa. Tutkimusten mukaan myös luolakarhun hampaiden kuluminen on ollut suurempaa kuin millään muulla nykyisellä karhulla, mikä viittaa kuluttavaan, todennäköisesti kasviperäiseen ravintoon. Luista tehdyt isotooppianalyysit antavat hieman ristiriitaisempia tuloksia liharavinnon osuudesta lajin dieetissä. Luultavasti luolakarhut söivät myös lihaa tai raatoja (ja mahdollisesti luita), mutta pääasia ravinnosta tuli kasveista. Joskus luolakarhua on kuvattu rauhalliseksi hali-nalleksi, mutta tuskinpa kuitenkaan 400 kiloinen kasveja syövä karhu olisi ollut mukava naapuri paleoliittiselle ihmiselle.

Luolakarhujen uskotaan suosineen vuoristojen metsäisiä osia, ja vältelleen avoimia alueita. Tämä kuulostaa järkevältä myös kasvisravinnon saatavuuden suhteen, sillä metsäisillä seuduilla on oletettavasti ollut runsaammin syötäväksi kelpaavia kasveja ja marjoja tai hedelmiä kuin puuttomalla arotundralla. Luontaisia vihollisia luolakarhuilla tuskin oli moniakaan. Lajin pahin uhka saattoi olla luolaleijona, sillä joissakin luolakarhun jäänteissä on todettu olleen leijonan tekemiä vammoja. Mahdollisesti leijonat ovat tappaneet luolakarhuja näiden nukkuessa talviunta. Täysikasvuinen, hereillä oleva luolakarhu olisi varmasti ollut hurja vastustaja jopa leinonalaumalle.

Viimeinen luolakarhupopulaatio näyttää asustaneen Alppien alueella. Lajin sukupuutto on ajoitettu noin 25.000 vuoden taakse, viimeisimmän jääkauden kylmimmän ajanjakson tienoille. Sukupuuton syystä on esitetty useita eri oletuksia. Äskettäisen arvion mukaan luolakarhujen pitkälle erikoistunut kasviruokavalio olisi koitunut lajin kohtaloksi; jääkauden ollessa kylmimmillään ei isoille karhuille olisi riittänyt ravintoa. Toisaalta erään DNA-analyyseihin perustuvan tutkimuksen mukaan luolakarhujen määrä alkoi vähentyä jo 50.000 vuotta sitten, kauan ennen jääkauden kylmintä jaksoa, ilmaston ollessa melko vakaa. Kuten kaiken muun kadonneen megafaunan kohdalla, ihminen on yksi potentiaalinen sukupuutton syntipukki. Ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon merkkejä siitä, että luolakarhu olisi ollut merkittävä riistaeläin. Toisaalta myös ruskeakarhu – luolakarhun läheinen ja samoilla seuduilla elänyt serkku – selvisi jääkausista ja nykyihmisen levittäytymisestä Euraasiaan.

Ehkä sukupuuton syytä onkin etsittävä luolakarhun biologiasta, ja monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Lajin talvehtimisen arvellaan olleen melko lailla riippuvainen luolista, ja näin ollen luolakarhu olisi eronnut merkittävästi ruskeakarhusta, joka kelpuuttaa talviunipaikakseen minkä tahansa suojaisen loukon. Näin ollen luolakarhu ja paleoliittiset ihmiset olisivat kilpailleet samoista luolista, ja varsinkin ilmaston kylmetessä suojaiset luolat olisivat olleet ensiarvoisen tärkeitä sekä ihmisille että luolakarhuille. Ehkä ihmiset valtasivat luolan toisensa jälkeen (ja valtasivat luolia yhä pidemmäksi aikaa), ja luolakarhuille jäi entistä vähemmän talvehtimispaikkoja. Ilman kunnon suojapaikkoja luolakarhujen kuolleisuus olisi kasvanut, kunnes lopulta laji olisi hävinnyt lopullisesti. Tämä hypoteesi sopisi hyvin tutkimustulokseen, jonka mukaan luokakarhujen määrä väheni hiljalleen 25.000 vuoden ajan – varsinkin kun tämänhetkisen tiedon mukaan nykyihminen saapui Eurooppaan noin 50.000 vuotta sitten.

Viimeistä sanaa luolakarhuista tuskin on sanottu, ja uudet löydöt ja kehittyneet DNA-analyysit tuovat varmasti lisätietoa luolakarhuista. Esim. joidenkin tutkijoiden mukaan luolakarhuja saattoi samallakin alueella olla useita alalajeja tai lajeja, sillä läheisistä luolista löytyy morfologisesti erilaisia eläimiä, jotka eivät näyttäneet risteytyneen. Myös lajin levinneisyys ja sukupuuton ajankohta Euroopan ulkopuolella voivat uusien löytöjen myötä muuttua. Ja myös sukupuuton perimmäisestä syystä olisi hyvä saada varmistus. Mutta yksi asia lienee varmaa: kasvissyönti ei ollut syypäänä luolakarhun tuhoon; laji selvisi kuitenkin miljoonasta vuodesta vaihtelevassa ilmastossa.

 

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s