Tänään tulee kuluneeksi 80 vuotta maailman viimeisen pussihukan (Thylacinus cynocephalus) kuolemasta. Lajin viimeinen yksilö, elävänä pari vuotta aikaisemmin pyydetty uros, kuoli Hobartin eläintarhan ankeissa oloissa. Benjaminiksi (jälkeenpäin) ristitty lajinsa viimeinen ei saanut arvoistaan loppua: kuolleen eläimen ruho viskattiin kylmästi tunkiolle.

Aikanaan pussihukka asutti koko Australian mannerta ja myös Uuden Guinean saarta, mutta laji joutui väistymään mm. Australiaan levinneiden dingojen takia. Lajin viimeinen turvapaikka oli Tasmanian saari. Tasmaniassa pussihukan kohtaloksi koituivat eurooppalaiset siirtolaiset, jotka vainosivat säälimättä tuholaiseksi epäilemäänsä lajia. 1800-luvun lopulta lähtien tapetusta pussihukasta maksettiin palkkiota, ja lajin kanta romahti nopeasti. Pussihukka oli käytännössä sukupuutossa jo 1920-luvulla, kun jäljellä oli enää muutamia yksilöitä.

Pussihukka oli historiallisen ajan suurin pussieläinpeto. Se muistutti hyvin paljon matalajalkaista ja ruumiiltaan pitkänomaista koiraa. Väritykseltään pussiahma oli hiekanruskea, mutta selkäpuolella lajilla oli noin 15-20 tummaa raitaa (minkä johdosta lajia on myös kutsuttu tasmaniantiikeriksi). Painoa täysikasvuisella eläimellä oli 20-30 kiloa. Eurooppalaiset uudisasukkaille pussihukka muistutti erehdyttävästi sutta tai hyeenaa, vaikka olikin näitä pienikokoisempi.

Täytetty pussihukka Skotlannin kansallismuseossa Edinburgissa. (Oma kuva 2016)

Pussihukan elintavoista tiedetään melko vähän, ottaen huomioon äskettäinen sukupuutto. Lajin tiedetään olleen yöaktiivinen, ja puhtaasti petoeläin. Tasmaniassa pussihukka oli ekosysteemin huippupeto, joka saalisti muita nisäkäslajeja sekä lintuja — mahdollisesti myös isokokoista tasmanianemua (joka hävisi sukupuuttoon vuonna 1850). Tosin joidenkin tutkijoiden mukaan pussihukan leuat olisivat olleet aivan liian heikot isojen eläinten pyydystämiseksi. Lajin maine lampaiden tuholaisena perustunee huhupuheisiin ja olla vahvasti liioiteltua. Lajin parasta elinaluetta lienevät olleet Tasmanian metsäiset rannikkoseudut ja kukkulat, eli samat alueet missä siirtolaiset alkoivat pitää karjaa ja viljellä maata.

Pussihukan sukupuutto onkin esimerkki silmittömästä (länsimaisen) ihmisen petovihasta, jossa lajeille annetaan kuolemantuomioita vähäisillä perusteilla. Kuolemansa jälkeen pussihukka on kokenut arvonnousun, ja pussihukat ovat päässeet mm. Tasmanian vaakunaan. Lajin sukupuutto jaksetaan yhä edelleen kiistää, ja näköhavaintoja pussihukasta on Benjaminin kuoleman jälkeen tehty tuhansia (mielenkiintoista kyllä, havaintoja tulee myös lounais-Australiasta ja Uudesta Guineasta). Yhtäkään havaintoa ei ole pystytty varmistamaan vaikka varmistetusta havainnosta on muutaman kerran luvattu miljoonapalkkio, ja sukupuutto on hyväksyttävä tosiasia.

Pussihukan mukana katkesi yksi linja pussieläinten pitkässä evoluutiossa. Jo vuonna 1999 Australiassa alkoi projekti pussihukan palauttamiseksi DNA-teknologian avulla. Pitkään ajatus oli lähinnä pilkan ja naureskelun kohde, mutta viime vuosina projektia on jälleen herätetty henkiin ja lajista on kerätty iso määrä aineistoa. Tehtävä voi olla mahdoton, mutta kuten työtä vetävä professori Mike Archer sanoo (TED:issä pitämässään esityksessä), ihmiskunnalla on moraalinen velvollisuus korjata tekemänsä virheet – jos se vain on mahdollista.

———————

Youtubessa on lyhyt video viimeisestä pussihukasta Hobartin eläintarhassa. Huomio kiinnittyy väistämättä eläimen ankeaan häkkiin.