Irlanninhirvi, joka ei ollut hirvi

Näinä päiviä lokakuun alussa hirvenmetsästys alkaa päästä kunnolla käyntiin. Samassa yhteydessä onkin tilaisuus muistella yhtä suurinta koskaan elänyttä hirvieläintä, irlanninhirveä (Megaloceros giganteus). Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niin on tälläkin jääkausiajan Euroopan ikonisella eläimellä: muita nimiä ovat mm. jättiläishirvi, jättisarvihirvi tai jättikauris. Oikeastaan lajia ei pitäisi kutsua hirveksi, biologisesti kyseessä on kauris. Ehkäpä jättiläiskauris tai kruunukauris olisivat parempia nimiä. Suomenkielinen Wikipedia nimi lajille on Megaceros, tosin artikkeli jättää hyvin paljon toivomisen varaa. (Ylipäätään suomalaisissa hirvieläinten nimissä ei ole mitään logiikkaa, kauriit, peurat ja hirvet ovat täysin sekaisin). Mikään nykyään elävistä hirvieläimistä ei ole kovin läheistä sukua irlanninhirvelle, mutta viimeaikaisten tutkimusten mukaan (esim. Nature ja Scientific reports) kuusipeura on lajin läheisin sukulainen. Irlanninhirven ja kuusipeuran yhteyttä on ehkä vaikea uskoa eläinten kokoa ja ulkonäköä vertaamalla (toisaalta molempien lajien sarvet ovat samantyyppiset). Aiemmin uskottiinkin, että irlanninhirvi olisi sukua saksanhirvelle.

Irlanninhirvi on ollut monella tavalla merkittävä eläin. Se oli yksi suurimmista koskaan eläneistä hirvieläimistä; nykyisistä lajeista vain alaskanhirvi (eräs hirven alalajeista) pärjää irlanninhirvelle kokovertailussa. Täysikasvuisen irlanninhirven säkäkorkeus oli yli 2 metriä, ja painoa eläimellä oli helposti 600 kiloa, kookkaiden urosten ollessa vieläkin suurempia. Irlanninhirven tunnusmerkki oli kuitenkin valtavat sarvet, jotka ovat parhaimmillaan olleet yli 3,6 metriä sarvien kärjestä kärkeen. Kyseiset sarvet ovat painaneet useita kymmeniä kiloja! Fossiililöytöjen perusteella urokset myös pudottivat sarvet joka vuosi, muiden hirvieläinten tapaan.

Irlanninhirvi oli myös ensimmäinen eläin, jonka ymmärrettiin hävinneen sukupuuttoon. Vielä 1800-luvun alussa irlanninhirven fossiileja pidettiin jonkin muun hirvieläimen paikallisena irlantilaisena rotuna. Vasta ranskalainen kuuluisa eläintieteilija Georges Cuvier osoitti, että irlanninhirvi oli oma lajinsa – ja vieläpä laji, joka on maapallolta kadonnut. Sukupuuton käsite oli mullistava 1800-luvun alussa. Cuvier oli vankkumaton luomisopin kannattaja (varteenotettavaa vaihtoehtoa ei tuossa vaiheessa ollutkaan), joten hänen sukupuutot olivat jumalallista alkuperää. Ajatuksen lajien muuttumisesta Cuvier tyrmäsi täysin, vaikka ensimmäiset hapuilut evoluutioteoriasta olivatkin jo esitetty (esim. lamarckismi).

Irlanninhirven fossiileja on löydetty runsaasti ennen kaikkea Irlannin kalkkisedimenteistä soiden alta, minkä perusteella laji on saanut nimensä. Valtaosa täydellisesti säilyneistä luurangoista on edelleen Irlannista. Laji ei kuitenkaan ollut missään tapauksessa rajoittunut vain Irlantiin, vaikka luonnontieteilijät aluksi niin luulivatkin. Nykytietämyksen mukaan irlanninhirven levinneisyys ulottui Atlantin rannoilta kauas Siperiaan, ainakin Baikal-järvelle saakka. Lajin elinympäristön on arveltu olleen pensaikkoiset arot ja puoliavoimet, aron ja metsän vaihettumisvyöhykkeet jo sen takia, että valtavien sarvien kanssa urosyksilöt eivät olisi metsissä pärjänneet. Toisaalta iso eläin tuskin olisi selvinnyt pelkällä niukkatuottoisella, puuttomalla arotundralla.

Valtaosa pleistoseenikauden megafaunasta hävisi jo ennen holoseenikauden alkua noin 10.000 eaa. Irlanninhirvi on tästä harva poikkeus, sillä laji selvisi pitkälle holoseenikauden puolelle. Jääkauden jälkeen lajin yhtenäinen levinneisyysalue alkoi kutistua, ja nykytietämyksen mukaan irlanninhirvellä oli lopulta jäljellä kaksi vahvaa esiintymäaluetta: Uralin takainen Siperia ja Brittein saaret ja Skandinavian eteläosa; tässä täytyy muistaa, että tuolloin Pohjanmeri oli alhaisen merenpinnan takia yhtenäinen maa-alue (Doggerland), joka yhdisti Brittein saaret ja Tanskan. Läntiseltä alueelta viimeiset irlanninhirvet hävisivät noin 12.000 kalenterivuotta sitten. Mutta Siperian puolella laji säilyi vielä lähes 5.000 vuotta. Nuorin irlanninhirven jäänne on ajoitettu noin 7650 kalenterivuoden ikäiseksi. Euroopan puolelta laji hävisi ilmeisesti kasvillisuuden muuttuessa nopeasti nuoremman dryaskauden (äkillisen kylmän ilmastojakson) aikana. Esim. Irlannista laji hävisi jo tuhatkunta vuotta ennen kuin saarelle saapui nykyihmisiä. Lajin lopullisen sukupuuton syy on kuitenkin arvoitus. Joka tapauksessa irlanninhirvi oli selvinnyt useista aiemmista jääkausista.

Sukupuuton syystä kiistely on keskittynyt jo vuosisatojen ajan eläimen jättimäisiin sarviin, ja on poikinut joukon erikoisia hypoteeseja. Ortogeneesin (teoria, jonka mukaan eliöillä on sisäsyntyinen tarve kehittyä johonkin suuntaan) kannattajien mukaan irlanninhirven sarvet vain kasvoivat ja kasvoivat, kunnes valtavat, epäkäytännölliset sarvet johtivat lajin sukupuuttoon. Ortogeneesiä pidetään nykyään perustellusti höpöjuttuna. Allometrisen teorian mukaan sarvien kasvu oli seurausta eläimen koon kasvusta, eli eläimen koko ja sarvien koko oli toisiinsa sidottuja ominaisuuksia. Stephen Jay Gould osoitti, että irlanninhirven sarvet olivat itse asiassa eläimen kokoon suhteutettuna tavanomaiset (saman aineiston perusteella meikäläisten hirvien sarvet ovat itse asiassa pienet). Gouldin mukaan käsitys sarvien haitallisuudesta on myös pötypuhetta: urosten sarvet olivat seurausta seksuaalivalinnasta. Suuret sarvet olivat kuin riikinkukon pyrstö, joita esittelemällä uros pääsi parittelemaan. Irlanninhirven sarvista kannattaa myös huomata yksi erityispiirre: uroksen sarvet näkyivät koko komeudessaan eläimen pitäessä päätä pystyssä ja suorassa (mikä käy hyvin ilmi esim. tästä valokuvasta) – sen sijaan monet muut hirvieläimet joutuvat esittelemään sarviaan päätä kääntelemällä. Näin ollen voidaankin päätellä, että sarvien asento on luonnonvalinnan tulosta. Neljäkymmenkiloisten sarvien esittely päätä kääntelemällä tai kaulaa laskemalla olisi varmasti ollut tuskallista. Sarvet eivät myöskään olleet aseet tai kamppailuvälineet, ne olivat pelkästään ornamentti, joita esiteltiin naaraille tai toisille uroksille. Irlanninhirven sarvia ei siis tulekaan pitää omituisina luonnonoikkuina.

Sarvien kokoa ei varsinaisesti ole vieläkään unohdettu, kun spekuloidaan irlanninhirven sukupuutolla. Suurten sarvien kasvattaminen joka vuosi on varmasti ollut eläimen aineenvaihdunnan kannalta rankkaa. Yhden sukupuuttohypoteesin mukaan jääkausiajan kasvillisuuden muutos heikensi ravinnon laatua ja sitä kautta sarviin ja luustoon vaadittavan kalsiumin ja fosforin saantia sekä rankasta kiima-ajasta toipumista. Irlanninhirvi olisi hävinnyt luonnonvalinnan ja seksuaalivalinnan ristipaineessa. Toiset tutkijat ovat kuitenkin tyrmänneet sarviteorian; se onkin monella tapaa biologisesti heikosti perusteltu. Parempaa selitystä on haettu ravinnon laadun heikkenemisestä ilmaston kylminä kausina, mikä olisi johtanut ennen kaikkea poikivien naaraiden aliravitsemukseen ja sitä kautta romahduttanut lajin syntyvyyden. Euroopan viimeiset irlanninhirvet näyttävät olleen tavanomaista pienempiä ja laji hävisi Irlannista jo ennen ihmisen saapumista, mikä sinällään tukisi hypoteesia kasvillisuuden muutoksiin liittyvistä syistä. Toisaalta taas laji säilyi Siperian mannerilmastossa huomattavasti Eurooppaa kauemmin, eivätkä viimeiset siperialaiset yksilöt näytä kärsineen aliravitsemuksesta (täytyy kuitenkin muistaa, että löydettyjen ”viimeisten” yksilöiden määrä niin Euroopassa kuin Siperiassa on hyvin pieni, joten pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei näiden perusteella voida tehdä). Irlanninhirvi myös selvisi holoseenikaudelle, eli yli pleistoseenikauden lopun voimakkaista ilmaston- ja kasvillisuuden muutoksista.

Irish_elk_area.jpg

Irlanninhirven levinneisyys ja viimeiset esiintymisalueet. Lähde: Quaternary Science Reviews 114 (2015) 182-188

Nykyihmistä ei voida sulkea pois yhtenä syynä irlanninhirven sukupuuttoon. Esim. irlanninhirven levinneisyys Euroopassa on vaihdellut ilmaston ja kasvillisuustyypin mukaan, kunnes viimeisen jääkauden jälkeen irlanninhirvi ei enää palannut keskiseen Eurooppaan. Mahdollisesti tuolloin Euroopassa eli jo runsasti ihmisiä, joiden aiheuttama metsästyspaine esti irlanninhirven paluun Keski-Eurooppaan. Tämäkään ei ole spekulaatiota kummempaa. Siperian populaation katoamisesta osataan sanoa vielä vähemmän. Varmaa on kuitenkin se, että Siperiassa viimeiset irlanninhirvet elivät samaan aikaan nykyihmisen kanssa.

Majesteettinen irlanninhirvi jätti jälkensä muuallekin kuin Irlannin sedimentteihin. Irlanninhirvi on ikuistettu muutamiin Euroopan luolamaalauksiin, joista parhaimmat ovat Lescauxin luolassa. Skyyttien taiteessa on kuvia suurisarvisista hirviä, ja onkin spekuloitu onko taiteessa kuvattu todellista irlanninhirveä, vai ovatko kuvat vain karikatyyrejä joistain muista hirvieläimistä? Skyytit elivät tuhansia vuosia viimeisiä irlanninhirviä myöhemmin, joten laji tuskin on ollut taiteessa mallina – vai oliko jokunen irlanninhirvi vielä jäljellä vain muutama tuhatta vuotta sitten Uralin eteläpuolisilla aroilla?

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s