Vieraslaji on termi, johon lähes jokainen on väistämättä törmännyt. Vieraslaji on laji, joka on ihmisen myötävaikutuksella levinnyt kauas luontaisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle. Vieraslajia saattaa olla levitetty tarkoituksella (esim. monet riistaeläimet tai koristekasvit), tai ne saattavat muuttaa tahattomasti ihmisten mukana, esim. laivojen painolastiveden tai rahtitavaroiden mukana.

Arkikielessä vieraslajia yleensä pidetään haitallisena, mutta välttämättä se ei sellainen ole. Vieraslaji saattaa joissakin tapauksissa löytää paikkansa uudella asuinalueellaan, aiheuttamatta harmia tai haittaa alkuperäiselle luonnolle tai ihmisille. Vieraslaji-termistä on myös erotettava tulokaslaji. Tulokaslajit ovat saapuneet alueelle melko äskettäin omin avuin, ilman ihmisen (merkittävää) myötävaikutusta. Esim. monet suomalaiset niittylajit (kuten puna-apila tai peurankello) ovat alkujaan tulokkaita, jotka ovat levinneet maahan karjatalouden tai maanviljelyksen mukana. Tällaiset muinaistulokkaat katsotaan jo osaksi alkuperäisluontoa.

Yleensä vieraslajista puhuttaessa tarkoitetaan varsinaisesti haitallisia vieraslajeja. Haitallisuus on toki jossain määrin subjektiivista, mutta yleensä vieraslajien aiheuttamat haitat jaotellaan neljään kategoriaan: ekologinen haitta (laji esim. uhkaa syrjäyttää tai hävittää alkuperäislajistoa tai luontotyyppejä), taloudellinen haitta (lajista aiheutuu taloudellisia kustannuksia esim. metsätalouteen tai vaikka rakennuksille), terveydellinen haitta (laji levittää tauteja tai loisia) tai sosiaalinen haitta. Varsinkin sosiaalinen haitta on hankalaa määritellä. Toki vieraslajista on monesti useammanlaista haittaa samaan aikaan.

Suomessa on pari vuotta sitten perustettu vieraslajiportaali, johon on koottu paljon tietoa vieraslajeihin liittyen. Sieltä voi mm. selata haitalliseksi katsottujen vieraslajien listoja. Haitallisten vieraslajien suhteen Suomessa tilanne on kuitenkin (ainakin vielä) melko hyvä, eikä täällä esiinny mitään katastrofaalista haittaa aiheuttavaa lajia. Osittain Suomen tyydyttävä tilanne johtunee pohjoisesta sijainnista ja kylmästä talvesta, minkä takia monikaan laji ei täällä menesty. Toisaalta mantereet näyttävät olevan vieraslajien (ekologisten haittojen) suhteen edullisemmassa asemassa kuin saaret. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että mantereilla on enemmän pinta-alaa, suurempi määrä eri elinympäristöjä, ja kaikki lajit ovat evolutiivisesti sopeutuneet kilpailuun ja petoihin.

Pahimmat vieraslajien aiheuttamat haitat ovatkin tapahtuneet syrjäisillä saarilla, ennen kaikkea Tyynellä valtamerellä. Monille saarille on kehittynyt täysin omaleimainen lajisto, millaista ei esiinny missään muualla. Esim. valtamerisaarilta saattavat puuttua kaikki nisäkkäät lepakoita lukuun ottamatta, matelijat ja sammakkoeläimet; eläinlajisto koostuu monesti lähes yksinomaan linnuista, lepakoista ja hyönteisistä. Linnutkin ovat saattaneet menettää lentokykynsä, koska pienillä saarilla lentämisestä ei välttämättä ole hyötyä, varsinkaan jos petoeläimiä ei ole. Tällaisissa paikoissa ihmisten mukana kulkeneet eläimet – kuten siat, rotat, kissat, vuohet, koirat tai käärmeet – ovat saaneet aikaan valtavaa tuhoa. Hawaijin saaret ovat lajiston suhteen ehkä parhaiten tunnettuja, ja arviolta ehkä joka kolmas saarten kotoperäinen laji on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen. Englanninkielisessä Wikipediassa on pitkä lista Hawaijin sukupuuttoon kuolleista lajeista.

Joskus yhdellä lajilla saattaa olla valtava vaikutus ekosysteemiin, ja osoittaa eristyneiden ekosysteemien haavoittuvuuden vieraslajeilla. Puukäärmelaji (Boiga irregularis) löysi tiensä Guamin saarelle joskus toisen maailmansodan jälkeen, todennäköisesti laivarahdin mukana. Käärmeen luontaista levinneisyysaluetta on Australian pohjoisosat, Uusi Guinea ja Salomonsaaret, eli lajia esiintyy luontaisesti pienilläkin saarilla. Guamilla käärme löysi olosuhteet, missä saalista oli runsaasti ja kilpailua ei lainkaan. Käärme lisääntyi valtavasti, ja parhaimmillaan Guamilla arvioitiin olevan 100 käärmeyksilöä hehtaarilla. Lyhyessä ajassa laji on ehtinyt hävittää sukupuuttoon yhdeksän lintulajia ja kaksi liskolajia. Myös lukuisat muiden kotoperäisten lajien kanta on romahtanut. Koska trooppisilla alueilla linnut ovat tärkeitä pölyttäjiä, käärmeen vaikutukset ulottuvat ekosysteemissä aina kasvillisuuteen saakka. Käärmeestä on myös muuta harmia. Ne aiheuttavat mm. sähkökatkoja, ja lievästi myrkyllinen laji voi olla vaarallinen varsinkin pikkulapsille. Käärmelaji onkin luokiteltu yhdeksi Tyynenmeren alueen pahimmista vieraslajeista, ja alueella on ryhdytty mittaviin toimenpiteisiin puukäärmeen hävittämiseksi ja leviämisen estämiseksi.

Aina katastrofaalinen vieraslaji ei kuitenkaan esiinny pienillä saarilla. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä muualta kuin Tyyneltä valtamereltä on niilinahvenen siirto Victorianjärveen 1950-luvulla. Siirto on tuottanut jonkinlaista taloudellista hyötyä, sillä nopeasti kasvava ja isokokoinen kala on saanut aikaan uutta kalastuselinkeinoa ja vientiä köyhälle alueelle (toisaalta teollinen kalanpyynti on aiheuttaa myös ongelmia paikallisille perinteisille kalastajille). Niilinahvenen kohdalla haitat taitavat kuitenkin ylittää saadut hyödyt. Viktorianjärven kalasto oli ennen niilinahvenen siirtoa poikkeuksellisen monimuotoinen, järvessä eli mm. satoja endeemisiä kirjoahvenlajeja. Tutkijat varoittivat jo ennen siirtoa, että se olisi huono idea (tietenkin tuloksetta). Niilinahvenen alkuperäiselle lajistolle aiheuttaman tuhon laajuutta ehkä kokonaan käsitetä, mutta joka tapauksessa Viktorianjärvestä lienee hävinnyt (tai vaarassa hävitä) sukupuuttoon satoja kalalajeja, ja lukuisat muut ovat sukupuuton partaalla.

Niilinahven ei liene kuitenkaan ainut syy Viktorianjärven kalalajien surkeaan tilaan. Alkuperäinen lajisto on säilynyt parhaiten järven kapeissa ja matalissa lahdissa ja rantavesissä, missä niilinahvenia on vähän. Kasvaneen ihmismäärän, maatalouden ja teollisuuden seurauksena Viktorianjärvi on kuitenkin pahasti rehevöitynyt, ja rehevöityminen on pahinta juuri matalissa osissa järveä.

Ei siis ole vaikea löytää esimerkkejä erittäin haitallisista vieraslajeista. Pahimmat esimerkit kuitenkin löytyvät poikkeuksetta ekosysteemeistä, jotka ovat olleet pitkään eristyksissä tai jotenkin muuten haavoittuvaisia, esim. pinta-alaltaan pieniä. Manneralueilta on vaikea löytää aivan vastaavia tapauksia; toisaalta laajoilla alueilla muutokset saattavat olla hitaita ja vaikeammin havaittavia. Usein myös lajien ahdinkoon on useita syitä, joista vieraslaji on vain yksi. Esim. meikäläisittäin tunnetuin esimerkki on vesikon katoaminen, mikä yleensä pistetään Pohjois-Amerikasta tuodun minkin syyksi. Vesikko on kuitenkin tapauksena huomattavasti monisyisempi, ja vaikka minkki ei suoranaista synninpäästöä vesikon häviämisestä saakaan, niin esim. Suomesta vesikko oli käytännössä jo hävinnyt ennen minkin saapumista.

Vuoden 2010 uhanalaisarviossa vieraslajit arvioitiin uhanalaisuuden syyksi vain kymmenkunnalle Suomen punaisen listan lajeista, ja uhkatekijäksi parillekymmenelle lajille. Kun Suomessa on uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi arviotu noin 4000 lajia, on vieraslajien merkitys (ainakin toistaiseksi) vähäinen. Kuitenkin jokainen uudelle aluelle tuotu laji on periaatteessa potentiaalinen riski, jota ei ole syytä ottaa. Vieraslajien torjunnan tulee siis olla yksi osa luonnonsuojelun tehtäväkenttää.

Vieraslajin käsite ei kuitenkaan ole aina selvä, ja se on sitä hankalampi mitä pitemmällä aikaperspektiivillä asioita tarkastellaan. Ihmisillä on tapana tarkastella luontoa staattisena, ja suojeluhalukkuus monesti kodistuu siihen ”lapsuuden maisemaan.” Toisaalta samaan aikaan tiedetään, että lajistossa on tapahtunut merkittäviä, ihmisen aikaansaamia muutoksia, joista osa saattaa olla meille edelleen tuntemattomia. Joskus on siis vaikea sanoa, mikä on sitä alkuperäistä luontoa mitä pitäisi suojella.

Blogin seuraavassa osassa tuon esille vieraslajeihin liittyvän esimerkin, mikä ei olekaan selkeä – varsinkin kun huomioidaan historiallinen perspektiivi. Sekä esimerkin, missä vieraslajista seuraa erikoinen dilemma: laji onkin luonnonsuojelun tärkeä voimavara.