Syksyn aikana on julkisuudessa ja kulisseissa väännetty kättä bioergiasta ja metsistä. Hallituksen yksi kärkihankkeista on biotalouden kehittäminen, eli (uuden) liiketoiminnan luominen biologisia luonnonvaroja hyödyntämällä. Yksi keskeinen osa kaavailtua uutta biotaloutta on hakkuiden merkittävä lisääminen ja puun käyttö energiantuotannossa. Metsäenergia onkin keskeinen palikka Suomen ilmastostrategiassa, jolla pyritään merkittäviin kasvihuonekaasujen päästövähennyksiin.

Pitkään on oletettu, että metsäenergia (esim. hakkuutähteiden, energiapuun tai kantojen polttaminen) on ilmaston kannalta neutraali energiantuontantomuoto, sillä uudelleen kasvava metsä sitoo itseensä poltosta aiheutuneet hiilidioksidipäästöt. Näin ollen metsäenergialla voisi korvata fossiilisia polttoaineita tai turvetta (jota toki moni Suomessa pitää muutenkin uusiutuvana energiana) ja pienentää hiilidioksidipäästöjä.

Hakkuiden lisääminen ja puupohjaisen energian merkittävä lisäys ovat kuitenkin aiheuttaneet huolta. Yksi asia on tietenkin luonnon monimuotoisuus: hakkuiden lisääminen, ”roskapuun” energiakäyttö ja entistä tehokkaampi metsätalous (mm. lisääntyvät ojitukset, metsäautotiet, lannoitukset, nopeampi kiertoaika jne.) vaikuttavat väistämättä luonnon monimuotoisuuteen. Vähempiarvoiset puulajit ovat lajiston kannalta merkittäviä: esim. haavalla – eli ”pohjolan tammella” – elää useita satoja hyönteislajeja, mitkä eivät tule toimeen muilla puulajeilla. Haapoja pitäisi itse asiassa säästää hakkuissa entistä enemmän, mutta kehitys on päinvastainen ja haavat päätyvät yhä useammin energiapuupinoon.

Toisaalta myöskään oletus metsäenergian ilmastovaikutuksista on näytä lainkaan niin selkeältä. Useat tahot – niin luonnonsuojeluliitto kuin tutkijatkin – ovat ilmaisseet huolensa Suomen energialinjauksista. Asia ei sinällään liity vain Suomeen, vaan myös Yhdysvalloissa joukko tutkijoita on esittänyt huolensa puun polton epärealistisen positiivisista ilmastovaikutuksista. Maallikon silmin näyttää vahvasti siltä, että aiempi konseunsus biomassan polton suhteen on hiljalleen kääntymässä. Ja kuten tunnettua, poliittinen realismi seuraa tiedettä hitaasti, jos ollenkaan.

Koska Suomi on päättänyt panostaa bioenergiaan, Suomi myös lobannut omaa näkökantaansa kiivaasti. Suomessa logiikka menee niin, että puuperäiset polttoaineet tulee laskea hiilineutraaliksi, koska 1) metsä sitoo hiilen uudelleen kasvaessaan, ja 2) Suomessa metsien kasvu on suurempaa kuin hakkuut (eli Suomen metsät ovat ns. hiilinielu). Asia on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi, ja Suomessa vallalla olevassa ajattelutavassa keskitytään vain hiilinieluun, vaikka merkittävämpi asia on metsien sisältämä hiilivarasto sekä toimenpiteiden aikajänne. Joko tahallisesti tai tahattomasti hiilivarastoista ei juuri puhuta.

”Metsä sitoo uudelleen hiilen” on monessa suhteessa ongelmallinen väite. Ensinnäkin on huomioitava aikaskaala: nopeasti hajoavan biomassan (esim. oksien) polttaminen voi olla ilmaston kannalta hiilineutraalia, mutta runkopuun polttaminen onkin jo toinen juttu. Nimittäin runkopuuhun ja kantoihin on kerääntynyt hiljalleen hiiltä kymmenien vuosien ajan, parhaimmillaan yli 100 vuoden ajan (esim. vanhat sydänlahot puut joutuvat energiapuupinoon, kun eivät enää kelpaa teollisuuteen). Kun ilmastonmuutoksen torjunnassa ratkaisevaa ovat seuraavat noin 30 vuotta, niin satavuotiaan hiilivaraston polttaminen ilmakehään itse asiassa lisää ilmakehän hiilidioksidimäärää juuri siinä aikaskaalassa kun päästöjä pitäisi vähentää. On jokseenkin uskomatonta, ettei tätä nähdä ongelmana.

Toinen seikka liittyy hiilivarastoon. Boraalisella vyöhykkeellä valtaosan metsiin varastoituneesta hiilestä on itse asiassa maaperässä, ei runkopuussa ja oksistossa. Julkisessa keskustelussa ja lobbauksessa on unohdetaan täysin metsien sisältämä hiilivarasto. Kun Suomalainen metsätalous perustuu edelleen lähes yksinomaan avohakkuisiin tähtäävään metsänhoitoon, niin tarkasteluun täytyy ehdottomasti ottaa mukaan maaperän hiilivarasto. Äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan intensiivinen metsätalous pienentää maaperän hiilivarastoa. Tulos ei luonnollisestikaan ole yllättävä, kun miettii miten avohakkuisiin liittyy vieläpä maan muokkaus ja pahimmassa tapauksessa kosteikkojen ojitus (varsinkin turvepohjaisilla mailla on kangasmetsiä runsaammat hiilivarastot). Metsä muuttuu avohakkuun jälkeen ainakin 20 vuodeksi hiilidioksidin lähteeksi, eikä tässä arviossa ole edes huomioitu maaperän hiilivaraston hupenemista! Pelkän puun kasvun huomioiminen johtaa väistämättä virheelliseen (tai tarkoitushakuiseen) käsitykseen ilmastovaikutuksista. Tarkastelussa täytyy olla mukana myös maaperän hiilivarasto.

Metsätaloudessa on edelleen vallalla ajatus, että metsien hakkaaminen on ilmastoteko, koska metsän ikääntyessä hiilensidonta heikkenee tai loppuu. Tällä perusteella pyritään yleensä sivuttamaan huoli hiilitaseesta. Näkökanta on kuitenkin selvästi väärä. Vanha metsä on edelleen merkittävä hiilinielu pitkään metsätaloudellisen hakkuuiän ylitettyäänkin, ja vanha metsä on ennen kaikkea hiilivarasto. Jokainen oikeasti vanhassa metsässä kävellyt tajuaa sen nopeasti: pelkästään elävää runkopuuta saattaa olla liki tuplasti talousmetsiin verrattuna, ja lisäksi muokkaamattoman maaperän (ja lahopuuston) hiilivarasto on selvästi talousmetsiä suurempi. Lisäksi iso osa puusta valmistetuista tuotteista on kiertoajaltaan lyhytikästä paperia, kartonkia, pakkausmateriaaleja yms., joiden hiili vapautuu ilmakehään nopeasti.

Suomessa (osittain) ilmastonsuojelun nimissä tavoitellaan merkittäviä lisähakkuita ja puun energiakäytön lisäämistä. Suomessa vedotaan siihen, että puuston kasvu on hakkuita suurempaa, ja näin ollen Suomen metsät ovat lisähakkuista huolimatta hiilinieluja. Logiikka on kuitenkin nurinkurista. Hakkuiden merkittävä lisääminen kun heikentää hiilinielua, ja (avo)hakkuut vapauttavat metsämaahan sitoutunutta hiiltä eli heikentävät metsien hiilivarastoa. Suomen ajama politiikka ja tavoitteet ovat itse asiassa seuraavien vuosikymmenten aikana ilmastonmuutosta nopeuttavia, vaikka poliittiset ja metsätalouden lobbarit muuta väittävät.

Ilmastomuutoksen torjunnassa ja ilmastosopimusten noudattamisessa Suomi on nyt laittamassa kaikkia munia yhteen koriin – koriin joka vaikuttaa huteralta. Jos (ja kun) viimeaikainen tutkimus tulee väistämättä muuttamaan käsitystä bioenergiasta ilmastomuutoksen torjunnassa, Suomi on päästövähennysten suhteen pahassa pulassa. Vaikka maailma muuttuu, niin pahoin pelkään että Suomessa tullaan puskemaan härkäpäisesti omaa näkemystä loppuun saakka. Ja julkisuudessa valitetaan, miten EU tai kansainvälinen yhteisö taas Suomea sorsii; sen sijaan että olisi ajoissa mietitty suunnitelma B.

PS. Lisähuomiona on myös mainittava, ettei Suomen metsäpolitiikassa ole ilmastoaspektia mietitty oikeasti lainkaan, ennen kuin vasta viime vuosina. Tavoitteena on ollut maksimoida puuston kasvu ja hakattavan puun määrä, ja jonkinlainen ilmastohyöty on tullut siinä sivussa. Itse asiassa Suomen puuston määrä on vasta palaamassa 1800-luvun alun tasolle, eli nyt on vasta korjattu vanhoja syntejä. Suomen metsäpolitiikassa ei ole syytä kovinkaan suureen henkselien paukuttamiseen, ei ilmastonsuojelun eikä luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta. Metsillä on toki keskeinen rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa. Se rooli on kuitenkin erilainen kuin Suomessa yleisesti kuvitellaan.