Hevoskastanja (Aesculus hippocastanum) on monelle suomalaisellekin tuttu puu. Varsinkin Etelä-Suomessa laji menestyy hyvin ja saattaa kasvaa isoksi, ja sitä käytetään mm. piha- ja puistopuuna. Etelämpänä Euroopassa laji on jo hyvin yleinen koristepuu, ja esim. Ukrainan Kiova on tunnettu hevoskastanjoistaan. Keski-Euroopassa kulkija saattaa törmätä hevoskastanjaan myös kaupunkimetsissä ja vanhan asutuksen lähellä, ja laji vaikuttaa olevan yleiseurooppalainen puu. Totuus on kuitenkin kaukana tästä. Valtaosaan Eurooppaa laji on levinnyt vasta viimeisen parin sadan vuoden aikana, ja hevoskastanja ehti jo käydä sukupuuton partaalla.

Hevoskastanjaa esiintyy luontaisesti vain pienellä alueella Balkanin vuoristossa (lähinnä Kreikassa ja Makedoniassa) sekä Bulgariassa. Länsi-Euroopan sivistyneistö tapasi ensi kerran hevoskastanjaa Ottomaanien Istanbulissa, ja lajin oletettiin pitkään olevan peräisin Aasiasta (1). Laji oli luonnossa niin harvinainen ja syrjäseuduilla esiintyvä, että vasta 1700-luvun lopulla brittiläinen seikkailija raportoi löytäneensä hevoskastanjaa Kreikan vuorilta. Parhaat kasviasiantuntijat eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita. Vasta 1800-luvun lopulla uusien löytöjen myötä lajin alkuperä lopulta oivallettiin.

Hevoskastanjan nykyinen yleisyys huomioiden saattaa olla yllättävää, että laji on päässyt kansainvälisen luonnonsuojelujärjestön IUCN:n punaiselle listalle: hevoskastanjaa ei vielä ole luokiteltu uhanalaiseksi, mutta se on silmälläpidettävä laji. IUCN:n arvion mukaan luonnonvaraisia ”täysikasvuisia” puita on jäljellä alle 10.000, ehkä jopa alle 2500 runkoa. Laji näyttäisi olevan häviämässä luonnosta. Tällä hetkellä hevoskastanjan suurimmat uhkatekijät ovat metsänhakkuut ja niihin liittyvä eroosio, metsäpalot, karjan laidunnus; ylipäätään kaikenlaiset maankäytön muutokset. Lajin toinen merkittävä uhkatekijä on kastanjamiinaajakoi, joka saattaa aiheuttaa puun lehdille isoa vahinkoa ja heikentää siementen laatua.

Kastanjamiinaajakoi on arvoituksellinen laji. Se tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1985. Aluksi lajin oletettiin olevan Eurooppaan levinnyt vieraslaji, mutta sittemmin koiperhosta on löytynyt vanhoista herbaarionäytteistä, ja myös DNA-analyysien perusteella laji on Balkanille kotoperäinen. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä kastanjamiinajakoi on parissa vuosikymmenessä levinnyt valtaosaan Eurooppaa, ja on muodostunut haitalliseksi hevoskastanjan tuholaiseksi.

Hevoskastanjan ongelmien alkusyyt juontavat kuitenkin huomattavasti kauemmaksi. Balkanilla hevoskastanjan luontaisia kasvupaikkoja ovat vuoristojen etelärinteet, raviinit ja jokilaaksot. Kasvupaikat ovat melko suojaisia tai lämpimiä. Nämä ovat todennäköisesti paikkoja, missä kylmimmän jääkauden aikaan säilyi metsiä. Hevoskastanjaa pidetäänkin kasvupaikoillaan jääkausiajan reliktinä. Tällä perusteella viimeiset luonnonvaraiset hevoskastanjat ovat kasvaneet samoilla seuduilla todennäköisesti kymmenien tuhansien vuosien ajan – ehkä jopa satojen tuhansien vuosien ajan. Ne eivät ole viimeisen jääkauden jälkeen levinneet luontaisesti lainkaan, ennen kuin ihminen ihastui komeasti kukkivaan kastanjaan. Ja tämä vaatii jonkinlaisen selityksen.

Koska hevoskastanja ei ole kasvupaikan suhteen erityisen vaatelias ja ihmisen siirtämänä menestyy käytännössä koko Euroopassa kylmimpiä ja kuivimpia alueita lukuun ottamatta, lajin ei voida olettaa olevan riippuvainen Balkanin ilmastosta tai maaperästä. Hevoskastanja tekee isoja, piikkikuorisia hedelmiä, jonka sisällä on kiiltävä, kova siemen. Koska lajin hedelmä on raskas, se ei leviä tuulen mukana tai itsekseen kulkeutumalla. Vastaavanlaisia siemeniä tekevät mm. tammi ja jalokastanja; tammi on kuitenkin jääkauden jälkeen levinnyt käytännössä koko Eurooppaan, ja luonnonvarainen jalokastanjakin on levinnyt laajalti. Sekä tammen että jalokastanjan siemenet ovat haluttua ravintoa, ja ne leviävät tehokkaasti mm. varastoja tekevien lintujen ja oravien matkassa. Hevoskastanjan osalta tilanne on kuitenkin toinen: tällä hetkellä Euroopassa ei taida olla hevoskastanjaa levittävää eläintä, sillä hevoskastanjan siement ovat myrkyllisiä. Ilmeisesti villisiat ja kauriit saattavat syödä siemeniä, mutta ne purevat ne rikki ja näin ollen tuhoavat siemenen.

Toki ilmasto on vaikuttanut hevoskastanjan taantumiseen. Siitepölyanalyysien perusteella Aesculus-suku oli hyvin edustettuna Euroopan metsissä aina Plioseenikauden lopulle saakka (noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten), jolloin ilmasto oli nykyistä lämpimämpi. Pleistoseenikaudella alkoivat jääkaudet, ja hevoskastanjan hävisi Alppien pohjoispuolisesta Euroopasta. Lajia esiintyi edelleen Välimeren alueella mm. Italiassa ja Espanjassa. Ilman siementen levittäjää hevoskastanjapopulaatio toisensa perään hävisi jääkausisyklien edetessä, kunnes viimeiset hevoskastanjat löytyivät enää Balkanin vuoristoista. Olisi mielenkiintoista tietää, milloin hevoskastanja menetti siementensä levittäjän, ja mikä eläin oli kyseessä (Pohjois-Amerikassa paikallisia hevoskastanjoita syö ainakin lehtimetsävyöhykkeellä elävä harmaaorava).

Jääkausien aika on ollut rankkaa Euroopan puulajeille. Pleistoseenikaudella Euroopasta on hävinnyt mm. hemlokit ja hikkorit, sekä lukuisia muita puuryhmiä (pdf). Syynä on yleensä pidetty Euroopan itä-länsi -suuntaisia vuoristoja, jotka ovat olleet merkittäviä leviämisesteitä kasveille ilmaston vaihdellessa; esim. Pohjois-Amerikasta, missä vuoristot ovat pohjois-eteläsuuntaisia, ei vastaavia sukupuuttoja käytännössä tunneta . Hevoskastanja kuitenkin sinnitteli näihin päiviin saakka, vaikka senkään tulevaisuus ei vaikuttanut kovin hyvältä. Laji joka ei pysty leviämään, on väistämättä tuomittu sukupuuttoon; sen populaatiot kokevat yksi kerrallaan lopun, joko muiden lajien aiheuttaman kilpailun tai muuttuvien luonnonolosuhteiden takia.

Viimeisen jääkauden jälkeen hevoskastanja oli sukupuuton kynnyksellä, ja seuraava jääkausi olisi saattanut olla lajin viimeinen. Hevoskastanjan onneksi ihminen ihastui tähän komeaan ja kauniisti kukkivaan puuhun, ja ainakin toistaiseksi lajin tulevaisuus näyttää huomattavasti valoisammalta.

(1) Lajin ranskan- ja italiankieliset nimet (marronnier D’inde ja castano de indias) viittaavat edelleen aasialaiseen alkuperään. Useimmissa kielissä lajin nimi on hevoskastanja, ensimmäisten lajista kertovien raporttien innoittamana. Ottomaanit käyttivät hevoskastanjaa hevosten lääkkeenä, mistä tulee hevos-alkuliite. Varsinaisiin kastanjoihin laji ei kuitenkaan kuulu, vaan on näille melko kaukaista sukua samannäköisestä siemenestä huolimatta.