Hyvä paha poro

Niin pitkään kuin muistan, on Suomessa keskusteltu poroista. Useimmiten poropuheissa on negatiivinen sävy, poro on nähty – ainakin jossain määrin – haitallisena eläimenä Lapin luonnolle. Debaatti liittyy ennen kaikkea porojen määrään, jota yleisesti pidetään liian suurena. Asiaan on ottanut viime vuonna kantaa myös mm. Helsingin sanomat pääkirjoituksessaan. Yksi äänekkäimpiä nykyisen porotalouden vastustajista on Kilpisjärven tutkimusaseman johtaja, professori Antero Järvinen, joka säännöllisesti ottaa kantaa porojen määrään. Järvinen ei toki ole yksin, vaan samansuuntaisia näkemyksiä on myös muilla tutkijoilla. Toisaalta poroilla on myös muita puolustajia kuin poroisännät, esim. emeritusprofessori Lauri Oksanen on täysin eri mieltä poroista.

Täytyy myöntää, että oma suhtautumiseni poroihin on ollut jossain määrin negatiivinen, paljolti lukemani perusteella. Äskettäin olin kuitenkin kuulemassa Lauri Oksasen esitelmää liittyen poroihin ja ilmastonmuutokseen. Asia ei ehkä olekaan niin mustavalkoinen kuin lehtijutuista voisi päätellä, joten päätin perehtyä porokysymykseen hieman tarkemmin.

Poro on itse asiassa peuran (Rangifer tarandus) kesytetty muoto. Peura on sirkumpolaarinen laji, joka on levinnyt koko pohjoisen pallonpuoliskon tundra- ja taigavyöhykkeelle (Pohjois-Amerikassa peuraa kutsutaan karibuksi, mutta kyseessä on sama laji). Peuran historia vie satojen tuhansien vuosien päähän pleistoseenikaudelle, ja jääkausien aikaan peura on ollut yksi arotundran runsaslukuisimmista lajeista. Viimeisimmän jääkauden päättyessä peura löysi paikkansa pohjoisen karuilta ja kylmiltä seuduilta, kun monet muut arotundran eläimet (mm. hevoset, visentit, saiga-antiloopit) jäivät metsävyöhykkeen eteläpuolisille lauhkeammille aroille. Suomeen peura saapui hyvin nopeasti mannerjään vetäytyessä.

Laajalle levinnyt peura on tapana jakaa lukuisiin alalajeihin, joiden tarkasta määrästä käydään edelleen debattia. Yleisimmin alalajeja arvioidaan olevan noin 14-17 (muutamien ehdotettujen alalajien välinen ero on melko mitätön); kaksi alalajeista on hävinnyt sukupuuttoon. Suomessa elää kaksi alalajia: metsäpeura oli aikoinaan yleinen koko havumetsävyöhykkeellä, mutta järjetön pyynti 1800-luvulla johti metsäpeuran totaalisen häviämiseen Suomesta. Metsäpeura kuitenkin säilyi Venäjän puolella, ja on sittemmin palannut – ja palautettu –Kainuuseen ja Suomenselälle. Lähivuosina metsäpeuraa siirretään myös Pirkanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle EU-rahoitteisessa Life metsäpeura -hankkeessa. Suojeluun onkin syytä panostaa, sillä metsäpeuroja ei ole koko maailmassa kuin joitakin tuhansia yksilöitä (Suomessa pari tuhatta yksilöä, Venäjän puolella jonkin verran enemmän) eivätkä populaatiot näytä vahvistuvan.

Poro on eri alalajia kuin metsäpeura. Poron alkumuoto on ollut tunturipeura, ja poron kesyttäminen on tapahtunut melko äskettäin, vasta 1800-luvulla kun saamelaisten peuraan sidoksissa ollut muuttui metsästämisestä paimentamiseksi. Villejä tunturipeuroja ei enää Suomessa esiinny, niitä elää enää Norjan tuntureilla ja mahdollisesti Kuolan niemimaalla. Tunturipeura oli alkujaan tunturiseutujen – tundran ja kituliaiden pohjoisten metsien eläin – mutta kesytettyä poroa on siirretty hyvinkin etelään, aina Kainuuseen saakka. Itse asiassa Kainuussa, Peräpohjolassa ja Metsä-Lapissa poro elää vanhoilla metsäpeuran elinalueilla, ja pärjää metsäseuduilla heikommin kuin serkkunsa; isokokoisempi ja pitkäjalkaisempi metsäpeura selviytyisi poroja paremmin syvän lumen alueilla (eikä olisi niin altis pedoille) . Poronhoitoalueen rajan siirtämistä pohjoisemmaksi on esitetty useasti, mutta asiasta näyttää olevan mahdotonta päästä poliittisesti eteenpäin.

Koska kesytettyjen porojen ja villien metsäpeurojen ei haluta sekoittuvan eikä metsäpeuralla ole asiaa poronhoitoalueelle (alueelle eksyneet peurat yleensä ammutaan), on eteläinen poronhoitoalue metsäpeuran suojelun kannalta ongelmallinen, lajin levinneisyyttä parhaalla ydinalueella rajoittava tekijä. Porot aiheuttavat jatkuvasti myös kiistoja asutusen liepeillä, kun eläimet tunkevat ihmisten pelloille ja puutarhoihin. Ihmisiin tottuneita, kesyyntyneitä poroja on vieläpä hankala karkoittaa. Poro on kiistämättä ongelmallinen eläin nykylevinneisyytensä eteläosissa, ja olisi vanhoja perusteita siirtää porot pohjoisemmaksi. Professorien Oksanen ja Järvinen välinen kiistely ei kuitenkaan koske eteläisiä poroja, vaan poroja Ylä-Lapissa – eli alueella, missä poron pitäisi olla omassa ympäristössään.

Porojen liiallisesta määrästä huolestuneet viittaavat yleensä Suomen jäkäläkatoon, minkä jokainen voi itsekin todeta valokuvista tai Google Mapsin satelliittikuvista: Norjan puoli esim. Enontekiön kohdilla on jäkälästä valkoinen, toisin kuin Suomen puoli (raja-aita estää porojen liikkumisen valtakunnan rajan yli). Jäkälä on porojen pääravinto talviaikaan, ja ne ovat taitavia löytämään ja kaivamaan jäkäliköt lumen alta. Metsäseudulla porot ja peurat syövät myös puiden oksilla ja rungoilla kasvavaa luppoa, jota ei tarvitse kaivaa lumen alta. Kesäisin porot syövät heiniä, saroja ja muita ruohovartisia kasveja, ja myös puiden ja pensaiden lehtiä; yleensä kesäaikaan poroilla ei ole pulaa ravinnosta.

Jäkäläkato Suomessa näyttäisi siis viittaavan suoraan porojen liialliseen määrään. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Myös voimakas metsätalous on tutkimusten mukaan jäkäliköille tuhoisaa, ja metsäisillä seuduilla saattaa olla suurempi syy jäkäläkatoon kuin poro. Toisaalta Metlankin mukaan poro on metsätaloutta suurempi syy jäkäläkatoon, eikä Tunturi-Lapin liki puuttomissa erämaissa edes harjoiteta metsätaloutta, joten syntipukiksi jää vain poro.

Professori Lauri Oksasen mukaan niin Norjassa kuin Suomessa porotiheys on käytännössä samanlainen, eli tällä perusteella porojen määrä sinällään ei voi selittää jäkäläkankaiden ylilaidunnusta. Poro ja peura ovat luonnostaan vuodenajan mukaan vaeltavia eläimiä, ja luontaisesti ne viettäisivät kesät pääosin eri alueilla kuin talvet. Ilmeisesti Norjassa kesytetyt porot saavat liikkua vapaammin ja laajemmalla alueella vuoden aikana, kun taas Suomessa paliskuntien väliset rajat rajoittavat porojen luontaista vaeltamista. Siinä missä Norjassa porot viettävät kesäajan alavimmilla mailla ja lähempänä rannikkoa, niin Suomessa porot tallaavat samoja kankaita kesät talvet, tuhoten ison osan talviravinnosta jo sulan maan aikana. Tämä onkin Oksasen mukaan suurin ongelma Suomessa. Suomen paliskuntajärjestelmä on hyvin vanhaa perua, jo 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, joten se on jo vakiintunut olotila ja vaikea muuttaa – vaikka myös osa poromiehistäkin myöntää muutoksen tarpeen. Tätä nykyä poronhoitoalue on jaettu yli 50 paliskuntaan, joten laidunkierron järjestäminen on monesti hankalaa.

Mutta poroja ei syytetä vain jäkäläkankaiden ylilaidunnuksesta, vaan myös tunturiluonnolle aiheutuvista haitoista. Varsinkin professori Järvinen syyttää suoraan poroja esim. Mallan luonnonpuiston harvinaisen lajiston tuhoutumisesta (Mallan luonnonpuistossa porojen laidunnus on kielletty, mutta sitä on esiintynyt säännöllisesti 90-luvun alkupuolelta saakka). Järvisen mukaan porotalous uhkaa hävittää Suomen suurtunturien omaleimaisen luonnon, ellei laidunpainetta saada vähennettyä. Myös muut tutkijat ovat huolissaan porojen vaikutuksesta tunturiluontoon, varsinkin kun tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen myötä puuton tundra tulee muutenkin kutistumaan lämpötilojen noustessa (Järvinen itse ei usko ilmastonmuutokseen, vaan on ihka aito ilmastoskeptikko).

Professori Oksanen on kuitenkin täysin päinvastaista mieltä. Oksanen muistuttaakin, että että tunturipeura on ollut osa tunturien luontoa tuhansien vuosien ajan, ja historiallisesti kasvisto on ollut kovan laidunpaineen alla – tätä nykyä pohjoisilla alueilla elää enää poroja, mutta periaatteessa lajistoon kuuluisivat myös mm. myskihärät (kuin myös mammutit). Omiin tutkimuksiinsa viitaten Oksanen väittää, että porot itse asiassa hyödyttävät tunturiluontoa, ja harvinaisia kasveja esiintyy nimenomaan porojen laiduntamilla alueilla. Oksanen menee argumentissaan jopa niin pitkälle, että sanoo poron olevan ilmastonmuutoksen vaikutuksia hidastava, kun monin paikoin poro estää tehokkaasti metsän leviämisen ja pitää tunturiluonnon avoimena. Oksanen pitää suorastaan hölmönä ajatusta porosta vahinkoeläimenä.

Harvoin kaksi periaatteessa saman alan tutkijaa ovat näin eri mieltä. Kumpi sitten on oikeassa? Omalla tavallaan ehkä molemmat. Järvinen kumppaneineen on varmasti oikeassa siinä, että porojen nykyisen kaltainen laidunnus on ongelma vähintään paikallisesti; ei ole syytä epäillä, etteikö poro olisi mm. Mallan luonnonpuiston jääleinikkien taantumisen taustalla. Oksanen on toisaalta oikeassa siinä, että poro (ja sen kantamuoto tunturipeura) ovat ehdottomasti osa tunturiluontoa, ja lämpenevässä ilmastossa poro mahdollisesti hidastaa tunturien metsittymistä. Ehkä Suomen ja Norjan porotiheyksissä ei ole eroa, mutta Suomen nykyisen kaltaisessa paliskuntajärjestelmässä valtakunnanrajoineen porojen laidunkierto ei toimi – eli voidaan aivan hyvin sanoa, että poroja on nykytilanteessa jonkin verran liikaa.

Porotalouteen liittyy selviä ongelmia, joita on hankala ratkaista. Poromiehille porot ovat elinkeino, ja ansiot riippuvat suoraan porojen määrästä. Porotaloutta markkinoidaan luontaiselinkeinona, mutta imagoa nakertaa mm. porojen talviruokinta, johon käytetään etelämpää Suomesta tuotua jäkälää tai peräti heinää ja teollisesti tuotettua rehua. Imagohaitan lisäksi talviruokinta myös heikentää porotalouden kannattavuutta, koska rehun hankinta ja kuljetus poroille saakka ei ole halpaa touhua. Poronhoito alkaakin lähestyä perinteistä karjankasvatusta, mikä ei taida olla porotaloudelle kunniaksi.

Itse aiheutettujen ongelmien lisäksi porohoitoa uhkaa myös uudenlaiset haasteet. Talvien lauhtuminen on johtanut sekä peurojen että karibujen taantumiseen niin Euraasiassa kuin Amerikassa – lauhat ja lyhyemmät talvet ovat vähän yllättäen peuroille haitaksi. Esim. suojasäät talven saavat aikaan lumipatjaan jäätyneitä kerroksia, mikä vaikeuttaa porojen ravinnonsaantia lumen alta. Suomessa talviruokinta toki kompensoi heikentyneitä olosuhteita. Norjasta on vastikään löydetty hirvieläinten näivetystautia (CWD) villeistä tunturipeuroista. Kyseessä on tappava, alun perin pohjoisamerikkalainen hirvieläinten tauti, joka Suomeen levitessään voisi olla vakava uhka poronhoidolle. Ja Siperiassa poroissa on tänä vuonna todettu vakava epidemia pernaruttoa, joka ainakaan toistaiseksi ei suoranaisesti uhkaa Suomea.

Porolla on edelleen paikkansa Ylä-Lapissa keskeisenä osana saamelaiskulttuuria ja tunturien luontoa. Porotaloudessa olisi kuitenkin syytä alkaa oikeasti ratkaista nykytilanteen ongelmia, tai vaihtoehtoisesti vähentää porojen määrää luonnon kantokyvyn mukaisesti. Ylhäältä annetut määräykset tuskin toimivat, vaan aiheuttavat vain entistä suurempaa vastustusta. Ratkaisun avaimet ovat poromiehillä itsellään.

Ja oikeasti, onko poronhoidon oikea paikka Kainuussa tai Oulun läänissä – metsäpeuran ikiaikaisilla asuinsijoilla?

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): Yleinen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s