Blogin päivittäminen on jäänyt viime viikkoina vähemmälle. Ei sen takia, ettei kirjoittajalla olisi ideoita, vaan siksi että yksi työstettävä ajatus johtaa toiseen, ja edellinen jää kesken. Näin ollen mitään valmista ei ole syntynyt. Blogin aiemman päivityksen jälkeen ajatukset ovat olleet tundralla. Niin eläinten kuin kasvien selviytymisessä äärimmäisen kylmissä (ja monesti samalla kuivissa) olosuhteissa on jotain kiehtovaa.

YK:n alainen UNESCO (Kasvatus, tiede ja kulttuurijärjestö) ylläpitää maailmanperintökohteiden listaa, johon on kelpuutettu maailman arvokkaimmat kulttuuri- tai luonnonhistorialliset kohteet. Pääosa reilusta tuhannesta maailmanperintökohteesta on kulttuurihistoriallisia, mutta joukossa on myös pari sataa luontokohdetta. Suomesta UNESCOn listalle on päätynyt seitsemän aluetta, joista kuusi on kulttuurihistoriallista kohdetta ja viimeisin eli Merenkurkun saaristo on luontoalue; jääkaudesta jatkuneen maankohoamisen seurauksena Merenkurkku on koko maapallon mittakaavassa poikkeuksellinen kohde. Koska hakuprosessi UNESCOn listalle on raskas, ovat kohteet painottuneet teollisuusmaihin (varsinkin Eurooppaan), mistä maailmanperintöluettelo on saanut kritiikkiä. Ei eurooppalainen kulttuuriperintö ole sen arvokkaampaa kuin intialainen.

Luonnonhistoriallisten alueiden lista vilisee kuuluisia kansallispuistoja tai muita kohteita: listalta löytyvät mm. Yellowstone, Yosemite, Serengeti, Kilimanjaro, Suuri Valliriutta, keskisen Amazonin jokivarren sademetsät ja Bielowiezan metsä. Oma suosikkini on kuitenkin Jäämeressä sijaitseva noin 7600 neliökilometrin Wrangelinsaari Siperian koillispuolella. Se on maailmanperintökohteista pohjoisin, ja ainut joka edustaa arktista aavikkoa – eli aluetta joka on sekä äärimmäisen kylmä että hyvin kuiva.

Wrangelinsaaren lämpötilat nousevat plussan puolelle käytännössä vain kolmena kuukautena, eivätkä pakkaset ole heinäkuussakaan tavattomia. Heinäkuun keskilämpätila jää noin kolmeen celsiusasteeseen; varsinkin jäämeren rannikot ovat kylmiä, sen sijaan sisämaassa vuorten etelärinteillä kesät ovat jonkin verran rannikoita leudompia. Wrangelin saaren sademäärä on hyvin vähäinen, vain noin 200 mm (esim. Etelä-Suomessa sademäärä on 3-4 -kertainen). Sateesta valtaosa tulee lumena. Lumi ei välttämättä edes jää maahan vaan kovat arktiset tuulet puhaltavat lumet pois, joten käytännössä maaperään jäävä sade on huomattavasti kokonaissademäärää vähäisempi.

Tundra käsittää yli 11 miljoonaa neliökilometriä maapallon pohjoisia alueita, eli yli 30 kertaa Suomen pinta-alan. Tundra lajiston diversiteetti mielletään yleensä melko vähäiseksi, mikä monessa tapauksessa onkin totta. Wrangelin saari on kuitenkin vertaansa vailla. Kuten blogissa on aiemmin jo useasti mainittu, Wrangelinsaarella eli maapallon viimeinen villamammuttipopulaatio, joka hävisi vasta noin 5000 vuotta sitten. Merenpinnan noustessa eristyksiin jääneet mammutit selvisivät saarella tuhansia vuosia, sillä Siperian mannermaalta (Gydanin niemimaalta ja Taimyrista) mammutti hävisi jo noin 10.000 eaa. Kuitenkin Wrangelinsaari elätti arviolta 500-1000 mammutin eristyneen populaation. Saarelta löytää edelleen runsaasti mammutin jäänteitä, joita routa ja eroosio nostavat maan pinnalle. Wrangelin alueella elivät myös viimeiset tunnetut Aasian pohjoisosien biisonit (Eurooppalaisittain visentit), ja myös hevosia esiintyi alueella melko verrattaen myöhään.

Mammuttien viimeinen turvapaikka on jo itsessään huomionarvoinen, mutta Wrangelin luonto vielä paljon enemmän. Saari on kesäisin 62 lintulajin pesimäympäristöä, mikä on erittäin suuri määrä arktiselle saarelle. Varsinkin merilintujen, kuten riskilöiden, kiislojen ja pikkukajavien yksilömäärä on valtava. Suurin osa saaren linnustosta on kuitenkin tavanomaista arktisen alueen lajistoa. Vielä viime vuosisadan alussa saarella eli vain kolme maanisäkästä: naali sekä kaksi sopulilajia. 1940-luvulla saarelle siirrettiin peuroja (eli ”poroja”) ja 1970-luvulla myskihärkiä, jotka molemmat ovat selviytyneet saarella erinomaisesti; toki kumpainenkin laji on aiemmin kuulunut alueen eläimistöön kymmenien tuhansien vuosien ajan. Isojen nisäkkäiden myötä Wrangelilla on alkanut vierailla myös ahma ja susi, jotka ilmeisesti kulkevat saarelle ja sieltä pois jäitä myöten. Merinisäkkäistä saaren ympäristössä elää sadantuhannen yksilön mursupopulaatio, ja myös norppia ja partahylkeitä esiintyy saarta ympäröivillä merialueilla. Wrangelinsaaren jääkarhupopulaatio on maailman tihein. Ja kesällä meren ollessa sula alueen vedet tarjoavat ravintoa valaille.

Vaikka Wrangelinsaari on eläinlajistoltaan yksi arktisen alueen runsaimmista, on kuitenkin kasvillisuus aivan omaa luokkaansa. Wrangelinsaarelta on tavattu 417 putkilokasvitaksonia (lajia tai alalajia), mikä on enemmän kuin esim. Kanadan arktisilla saarilla on yhteensä (vaikka Kanadan arktisten saarten pinta-ala on yli 150 kertaa suurempi). Pinta-alaan suhteutettuna Wrangelinsaarella on yli kaksi kertaa enemmän lajistoa kuin tundralla yleensä. Wrangelinsaarelta on tavattu peräti 17 kotoperäistä kasvilajia ja 6 kotoperäistä alalajia, mikä on enemmän kuin koko Grönlannin mantereella. Valtaosa kotoperäisistä lajeista on saarella hyvin harvalukuisia, ilmeisesti vasta äskettäin evoluution synnyttämiä; muutamat lajit lienevät maailman harvinaisimpia.

Saaren kasvillisuustyypit ovatkin erikoinen yhdistelmä eri ympäristöjen lajistoa. Vaikka suuri osa Wrangelista onkin melko tavanomaista tundraa, niin saarelta löytyy myös boreaalisen havumetsävyöhykkeen lajistoa, jota ei yleensä tavata tundralla. Wrangelinsaarella esiintyy jostain syystä myös Amerikan mantereen lajistoa, jota ei tavata muualla Aasiassa. Wrangelin arvokkainta floraa on kuitenkin saaren etelä- ja keskiosissa esiintyvä niitty- ja arokasvillisuus, joka on täysin ainutkertaista arktisella alueella. Saarella esiintyy esim. saravaltaista aroa, joka on tyypillistä huomattavasti etelämpänä, Jakutian ja Mongolian kuivilla aroilla. Lisäksi saarella on mm. hernekasvien dominoimaa ruohoaroa sekä ”niittysteppiä”, joiden kaltaisia ei esiinny lähelläkään Wrangelinsaarta.

Wrangelinsaari eriytyi Aasian mantereesta vain noin 9.000-10.000 vuotta sitten jääkauden päättyessä ja meren pinnan noustessa. Sitä ennen Wrangel oli osa Beringiaksi kutsuttua, Aasian ja Amerikan yhdistävää kannasta. Tuolloin samantyyppinen arokasvillisuus ulottui läpi Euraasian mantereen, aina Britteinsaarten rannikolta Alaskaan ja Yukoniin saakka. Wrangelinsaarella arokasvillisuuden arvellaankin esiintyvän pleistoseenikauden reliktinä – jäänteenä jääkausiajalta. Sama pätee todennäköisesti myös amerikkalaisperäiseen lajistoon. Mantereet yhdistänyt Beringian maasilta ei toiminut vain eläinten (ja ihmisten) kulkureittinä, vaan myös kasvilajisto pääsi sekoittumaan.

Mikäli Wrangelinsaaren kasvillisuus todellakin on jääkausiajan reliktiä, se on maailman viimenen sirpale pleistoseenikauden arotundraa eli mammuttiaroa. Luultavasti arokasvillisuuden sirpaleet Wrangelinsaarella ovat vain häivähdys mammuttiaron kasvillisuuden monimuotoisuudesta. Joka tapauksessa saaren luonto on äärimmäisen arvokasta ja täysin ainutkertaista. Väistämättä kasvillisuuden suhteen herääkin kysymys, ovatko aroekosysteemit säilyneet Wrangelinsaarella vain sattumalta, vai ovatko ne muistoja viimeisistä mammuteista ja muista suurista kasvinsyöjistä? Kuten blogin aiemmassa kirjoituksessa kerroin, eräät venäläistutkijat ovat vakuuttuneita että pleistoseenikauden arotundra oli isojen kasvinsyöjien ylläpitämä ekosysteemi, ja arotundra hävisi isojen kasvinsyöjien mukana (oletettavasti ihmisen aiheuttaman liikametsästyksen takia); yleensä kasvillisuuden muutoksen on oletettu liittyvät ilmaston muuttumiseen. Mikäli mammutit ja muut kasvinsyöjät tosiaan ylläpitivät arktisen alueen laajoja aroja, lienee Wrangelinsaaren ainutkertainen kasvillisuus väistämättä katoamassa, muuttumassa tavanomaiseksi tundraksi. Pohjoisessa kehitys saattaa olla äärimmäisen hidasta, niin ettei muutoksia pysty havaitsemaan ihmisiän tai yhden tutkijan aikaperspektiivillä. Mikäli venäläistutkijat ovat oikeassa, laidunns on ainut keino säilyttää Wrangelinsaaren pohjoinen aro, viimeinen sirpale muualta kadonnutta ekosysteemiä. Ehkäpä saarelle palautetut peura ja myskihärkä jo omalta osaltaan auttavat ylläpitämään kasvillisuutta.

Neuvostoliitto suojeli Wrangelinsaaren jo 70-luvulla, Venäjän valtio on ylläpitänyt suojelua. UNESCOn maailmanperintökohteeksi saari hyväksyttiin vuonna 2004. Myös saaren ympärille on perustettu mertensuojelualue. Ihmistoiminta Wrangelinsaarella on kiellettyä ilman valvovan viranomaisen lupaa, ja käytännössä saarella saavat liikkua vain tutkijat sekä suojelualuetta hallinoivat henkilöt. Syrjäinen sijainti, ankara ilmasto ja kaikenlaisten mukavuuksien ja palveluiden puute tekevät alueesta luotaantyöntävän, joten tuskin tulevaisuudessakaan alueelle on suurta tunkua, ainakaan vapaaehtoisesti. Periaatteessa Wrangelinsaaren tulevaisuus pitäisi olla turvattu, ja merkittävimmäksi uhkatekijäksi on mainittu peurojen ja myskihärkien kasvava määrä, sillä saalistuspaine lajeihin on minimaalinen. Lajien yksilömäärää pyritäänkin hallitsemaan metsästämällä.

Synkkiä pilviä on kuitenkin myös Wrangelinsaaren taivaanrannassa. Arktisen alueen leutonevat talvet ovat jo nyt lisänneet kiinnostusta Koillisväylän merikuljetuksiin, ja kasvattaneet himoa alueen luonnonvaroihin – ennen kaikkea öljyyn. Öljyonnettomuuden seuraukset arktisella alueella olisivat pahimmillaan katastrofaaliset, sillä kylmässä ilmastossa öljy voi säilyä ympäristöä saastuttamassa vuosikymmeniä. Ehkäpä alueen valvomiseksi tai muuten vain pullistellakseen, vuonna 2014 Venäjä rakensi Wrangelinsaarelle jonkinlaisen laivastotukikohdan. Näyttääkin siltä, että tulevaisuudessa Wrangelinsaari ei ehkä enää olekaan niin syrjäinen ja ihmistoiminnalta turvattu kuin se on pitkään ollut. Toivottavasti Wrangelinsaaren arvot muistetaan – ja ennen kaikkea huomioidaan – vielä jatkossakin, ja tämä ainutlaatuinen ekosysteemi säilyy myös tuleville sukupolville.

PS. UNESCOn dokumentista (pdf) löytää liki 120 sivun verran tietoa Wrangelinsaaresta, mm. listat alueella esiintyvästä lajistosta.