Jokainen luonnonsuojelutyötä tekevä tai suojelua kannattava törmää väistämättä suojelun vähättelyyn tai tarpeen kyseenalaistamiseen – ja jopa agressiiviseen vastustamiseen. Suurin osa näistä kommenteista on enemmänkin oman pahan olon purkamista tai ehkä suojelulla peloteltua hysteriaa, joille voi enenmän tai vähemmän viitata kintaalla. Mutta kun arvovaltainen tutkija tai muu vaikutusvaltainen henkilö vähättelee luonnonsuojelun tarpeellisuutta, on väitteet otettava vakavasti.

Yksi yleinen luonnonsuojelua vähättelevä väite on se, että suojelutyö on jo tuottanut tulosta, eikä lisäpanostuksia enää tarvita. Suomessakin monet tahot ovat jo vuosia puhuneet kuinka metsälajiston uhanalaistuminen on pysähtynyt. Esim. viime vuonna metsätalouslobbarit iloitsivat Luonnontieteellisen keskusmuseon ja Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksesta, joka heidän mukaansa osoitti metsien luonnonhoitotoimien tepsivän ja jopa lisäävän monimuotoisuutta. Johtopäätöksen ovat kuitenkin olleet turhan yksioikoisia ja tarkoitushakuisia, ja tutkijat itse huomauttavat, että vaikka joillakin lajiryhmillä positiivista kehitystä on havaittavissa, ei se päde metsälajistoon kokonaisuutena. (Viime vuoden keskustelussa on huvittaviakin yksityiskohtia. Silloinen Metsähallituksen pääjohtaja Esa Härmälä syytti viranomaisia tutkimuksen salailusta – siis tutkimuksen, jonka jokainen on voinut vapaasti ladata netistä.) Eniten minua ärsyttävä hokema on se, miten Suomen metsätalous on ekologisesti kestävää. Tämä on yksinkertaisesti tosiasioiden kieltämistä, kun uhanalaisarvion mukaan lähes 700 uhanalaisen metsä- tai suolajin uhanalaisuuden ensisijainen syy on metsätalous tai soiden ojitus!

Suomen lajiston uhanalaisuuden syyt: M = metsätalous, O = ojitus. Metsätalous on kiistämättä suurin lajiston uhanalaisuuden syy, joten väite että metsätalous on ekologisesti kestävää on yksinkertaisesti valhetta. Lähde: Suomen lajiston uhanalaisuus 2010, sivu 50.

Kieltämättä positiivistakin on tapahtunut. Luonnonsuojelutyön ansiosta monet ikoniset isot eläimet – kuten vaikkapa visentti, Amerikan biisonit, sarvikuonolajit – on saatu pelastettua lähes varmalta näyttäneeltä sukupuutolta, ja monien uhanalaisten lajien (kuten vuorigorillan) kanta on elpymässä. Vaikka näidenkään eläinten tulevaisuus ei vielä ole taattu, eivät lajit enää ole välittömässä sukupuuttovaarassa. Tutkimusten mukaan Euroopan metsät ovat elpymässä, ja viimeisen 100 vuoden aikana metsäpinta-ala on kasvanut, ja samalla jotkut metsälajit ovat palaamassa Keski-Euroopan alueelle.

Positiiviset luonnonsuojelu-uutiset ovat tärkeitä, ja luovat toivoa. Toisaalta samaan aikaan on nähtävillä suojelutyön epäonnistumisia. Viime vuonna uutisoitiin Saharassa elävän mendesinantiloopin toivottomasta tilanteesta, kiinanjokidelfiini eli baiji on mitä ilmeisimmin kuollut sukupuuttoon ja kalifornianpyöriäinen (vaquita) häviää nykymenolla parissa vuodessa. Norsut niin Afrikassa kuin Aasiassa ovat häviämässä nopeasti, ja niin edelleen. Yksittäisistä uutisista tai lajeista on kuitenkin vaikeaa saada kokonaiskuvaa. Siis mikä on maapallon luonnon monimuotoisuuden tila?

Kysymykseen vastausta ovat hakeneet mm. WWF ja Lontoon eläintieteellinen seura (Zoological society of London), jotka 1997 perustivat elävän planeetan indeksin (Living Planet index, LPI). Tätä nykyä indeksi seuraa noin 3600 selkärankaislajin yli 18.000 populaatiota, ja laskee populaatioiden trendien perusteella monimuotoisuuden indeksilukua. WWF julkaisee Elävän planeetan raportin joka toinen vuosi. Viimeisin raportti on vuodelta 2016, ja se antaa melko synkän kuvan maapallon luonnon tilasta. Vuoteen 1970 verrattuna indeksi on pudonnut 58 %. Varsinkin makean veden lajien populaatiot ovat romahtaneet rajusti. Vaikka positiivistakin on tapahtunut, niin maapallon luonnon tila on hälyttävästi heikkenemässä. (yhteenvedon viimeisimmästä LPI-raportista voi lukea tästä pdf:stä)

Elävän planeetan indeksi on kunnianhimoinen hanke, mutta siinäkin on puutteensa. Käytännön syistä indeksin aineisto ei kata maapalloa tasaisesti, vaan keskittyy länsimaihin ja alueille, missä on ollut pitempiaikaista seurantaa tai tutkimusta (esim. Itä-Afrikan savannit). Trooppiset alueet ovat aineistoissa selvästi aliedustettuina, mikä on selvä puute; trooppisilla alueilla kun elää valtaosa maapallon lajistosta. Toinen puute liittyy tietenkin valittuihin lajiryhmiin. Selkärankaiset on jouduttu ottamaan indeksiin pakon edestä, osin siksi ettei muista ryhmistä ole riittäviä tietoja. Valtaosa luonnon monimuotoisuudesta on kuitenkin selkärangattomia eläimiä kuten hyönteisiä, hämähäkkieläimiä ja nilviäisiä, tai kasveja; selkärankaisia lajeja on kuvattu noin 66.000, kun hyönteislajeja tunnetaan nykyisin noin miljoona ja putkilokasvejakin yli 300.000.

Usein kooltaan pienet eliöt muodostavat kuitenkin ekosysteemin perustan, minkä varassa selkärankaiset elävät. Valitettavasti selkärangattomista on hyvin niukasti seurantatietoa. Viime viikolla Science uutisoi hyönteisten katoamisesta otsikolla ’Where have all the insects gone?” eli ’Minne kaikki hyönteiset ovat kadonneet?’ Uutisessa kerrotaan, kuinka Saksassa havaittiin hyönteisten määrän romahdus alle kolmessa vuosikymmenessä: tutkijat pitivät 2013 ja 2014 hyönteispyydyksiä samoilla paikoilla kuin vuonna 1989. Kyseisellä aikajaksolla hyönteisten määrä on pudonnut peräti 80 %, ja muutos näkyy niin yksilö- kuin lajimäärissä. Samanlaisia tuloksia pitkän aikavälin hyönteisseurannoissa on saatu myös mm. Skotlannissa. Sen sijaan eteläisessä Englannissa ei muutoksia havaittu; mahdollisesti hyönteispopulaatiot ovat ehtinet romahtaa Englannissa jo ennen seurannan aloitusta vuosikymmeniä sitten, sillä tutkimuksen mukaan Englannissa hyönteisten kokonaismäärä on selvästi pienempi kuin Skotlannissa.

Moni ihminen pitää hyönteisiä pelkkinä kiusankappaleina, mutta niillä on valtava merkitys niin ekosysteemeille kuin ihmisille. Useiden luonnon- ja viljelykasvien sato on täysin riippuvaista pölyttäjähyönteisistä. Esim. kimalaiset on yksi tärkeimmistä pölyttäjähyönteisryhmistä, mutta tiedot maailmalta kertovat kuinka kimalaisten (kuten muidenkin mesipistiäisten) määrä hupenee niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Pölyttäjien mukana katoavat hiljalleen niistä riippuvaiset kasvit, kasveista riippuvaiset muut eläimet ja niin edelleen. Ja 80 % väheneminen hyönteisten määrässä tarkoittaa suoraan esim. hyöntiessyöjälintujen ravinnon vähenemistä.

Samalla kun luonnon monimuotoisuuden seuranta keskittyy selkärankaisiin, tapahtuvat suurimmat muutokset todennäköisesti muissa lajiryhmissä – ja nämä muutokset näkyvät vasta viiveellä kulkiessaan läpi ravintoketjun, tai jäävät kokonaan huomaamatta. Näin ollen on äärimmäisen tärkeää, että pitkäaikaisseurannoissa olisi mukana myös muita lajiryhmiä kuin selkärankaisia. Vaikka massasukupuutto on nimensä mukaisesti nopea tapahtuma (geologisessa mittakaavassa), niin ihmiselämään suhteutettuna se on hidasta. Ilman biodiversiteetin seurantaa massasukupuutto on kuin katselisi ikkunasta ulos: ei millään tavoin tavallisuudesta poikkeavaa.

Valitettavasti Suomessa suuntaus on täysin päin vastainen kuin pitäisi, sillä luonnon monimuotoisuuden seuranta on jatkuvasti vähenemässä. Mm. yöperhosseurantaa on viime vuosina ajettu alas ja seurantapaikkoja vähennetty, ja leikkaukset ympäristöhallinnon määrärahoihin näkyvät suoraan lajisuojelutyössä, kuten uhanalaisten kasvien seurannassa ja hoitotoimissa. Samaan aikaan uusien säästöpaineiden pakottamana harkitaan muidenkin pitkäaikaisseurantojen lopettamista. Ja vaikka pölyttäjien taloudellinenkin merkitys on hyvin tiedossa, ollaan Suomessa vasta virittelemässä esim. kimalaisseurantaa, ja sitäkin pelkästään harrastajavoimin.

Käytännössä Suomessa eliölajien seuranta on ollut jo vuosikymmeniä lähes yksinomaan harrastajien vastuulla, mutta vakavasti otettavat luontoharrastajat ovat nopeasti ikääntyvää ja väsyvää joukkoa. Jatkossa yhä useampi hyönteispyydys jää asettamatta, kasviesiintymä tarkistamatta tai lintulaskenta tekemättä varsinkin harvaan asutuilla seuduilla, missä harrastajia on muutenkin ollut vähän. Hiljalleen tieto Suomen lajistosta heikkenee aikana, kun ajantasainen ja pitkäaikainen tieto olisi entistäkin tärkeämpää.

Valtiovallan tahtoon ja resursseihin ei tässä maassa parane luottaa. Niinpä vastuu luonnon monimuotoisuuden seurannasta jääkin meille harrastajille. Jokaisen olisikin syytä rohkeasti aktivoitua. Myönnän, että tässä suhteessa olen ollut itsekin vähän saamaton.