Norsujen alati elävä sukupuu

Moderni geeniteknologia on todellakin mullistanut eliöiden luokittelun, eli systematiikan. Aiemmin luokittelu perustui ulkoisten ominaisuuksien vertailuun, mikä on väistämättä aiheuttanut epätarkkuutta ja tulkinnallisuutta eliöiden sukulaisuuksien määrittämisen; varsinkin sukupuuttoon kuolleiden eläinten osalta, joista ei välttämättä ole säilynyt yhtään kokonaista luurankoa. Nykyään sama homma hoituu suhteellisen nopeasti DNA:ta sekvenssoimalla — kunhan vain DNA:ta on saatavilla.

Vuonna 2010 afrikannorsu jaettiin kahdeksi lajiksi: savanninorsu on luontodokumenttien tunnettu tähti, ja Länsi-Afrikassa ja Keski-Afrikan trooppisilla metsäseuduilla elävä metsänorsu on lajeista vähemmän tunnettu. Norsulajien genomien eroavaisuuksien perusteella lajit ovat eriytyneet vähintään 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Lajiutuminen ei ole täydellinen, sillä norsulajit risteytyvät edelleen keskenään.

Viime vuonna afrikannorsut saivat uuden lähisukulaisen, tosin sukupuuttoon kuolleen sellaisen. DNA-analyysin perusteella afrikkalaisten norsujen läheisin sukulainen onkin vähän tunnettu Palaeoloxodon antiquus; lajilla ei edes ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta suora suomennos englannista antaisi lajille nimeksi ”suorasyöksyhampainen norsu”. Palaeoloxodon oli Euraasialainen laji, joka ilmeisesti eli lehtimetsävyöhykkeellä aina Brittein saarilta Japaniin saakka. Palaeoloxodon oli norsujen jättiläinen, selvästi suurempi kuin mikään nykyisistä norsuista. Lajin sukupuuton tarkka ajankohta on toistaiseksi tuntematon, mutta Palaeoloxodon lienee selvinnyt pleistoseenikauden lopulle saakka, ja mahdollisesti hävisi vasta noin 50.000 vuotta sitten (tätä tuoreempia radiohiiliajoituksia on olemassa, mutta niitä ei yleisesti pidetä luotettavina). Palaeoloxodon oli lämpimien kausien laji, jonka levinneisyys kutistui kylmien kausien aikana. Jostain syystä laji ei enää selvinnyt viimeisimmästä jääkaudesta. Nykyihmisellä saattoi olla rooli lajin sukupuutossa, sillä 50.000 vuotta sitten nykyihminen eli jo mm. Välimeren alueen metsissä.

Aiemmin oletettiin, että Palaeoloxodon:in lähilaji on aasiannorsu. Lajien genomeja tarkastelemalla on kuitenkin selvinnyt, että Palaeoloxodon on läheisintä sukua Afrikan metsänorsulle, ja itse asiassa näiden lajien sukulaisuus on läheisempää kuin metsänorsun ja savanninorsun välillä. Norsujen sukupuu onkin kirjoitettava uusiksi, sillä sukujako Palaeoloxodon ja Loxodonta on selvästi virheellinen. Todennäköisesti kaikki kolme lajia tulisi luokitella samaan sukuun.

Norsujen sukulaisuussuhteet ovat muutenkin mielenkiintoisia. DNA-analyysien mukaan Palaeoloxodon on jossain vaiheessa risteytynyt niin mammuttien kuin aasiannorsujen kanssa. DNA osoittaa myös lajirajojen määrittämisen vaikeuden: Palaeoloxodon, mammutit ja aasiannorsu on kaikki luokiteltu eläinlajien sukupuussa omiin sukuihinsa, mutta miljoonien vuosien erityiminen ei selvästikään ole ollut riittävä poistamaan kaikkia lisääntymisesteitä lajien välillä. Samalla on huomattava, että koulussa opetettu lajin määritelmä (ns. biologinen lajikäsitys) joutaa romukoppaan. Lajien tarkka määrittäminen on vaikeaa juuri siitä syystä, että evoluutio ja lajiutuminen ovat (useimmiten) hitaita ja jatkuvia prosesseja, joilla ei ole tarkkaa alku- tai loppupistettä.

Eliöiden sukulaisuuksien tutkiminen ja lajien määrittäminen DNA-tekniikan avulla onkin aivan oma maailmansa. DNA:n perusteella lajistatuksen saa, jos perimästä löytyy tarpeeksi iso eroavaisuus — vaikka eläinten ulkoiset erot olisivatkin hyvin pieniä. Tällöin puhutaan lähinnä fylogeneettisestä lajikäsitteestä, eli lajin statuksen saa muista eroava ryhmä, jolla on oma evolutiivinen historiansa. Viime vuosina afrikannorsujen lisäksi mm. kirahvi on jaettu peräti neljäksi lajiksi, mikä aiheuttaa harmaita hiuksia kirahvin suojelussa: kun kirahvi oli jo aiemmin luokiteltu uhanalaiseksi, niin nyt uhanalaisia lajeja onkin neljä! Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan.

 


Norsut ovat valtavan mielenkiintoinen ryhmä, ja vielä (geologisessa mielessä) äskettäin eli maapallolla toistakymmentä norsueläinlajia. Harmi, että sukupuuttoon kuolleista norsuista ihmiset yleensä tuntevat vain mammutin (eli villamammutin), ja ehkä mastodontistakin on joku saattanut kuulla. Sen sijaan vaikkapa Palaeoloxodon, Stegodon tai Etelä-Amerikan lajit ovat kaikille tuiki tuntemattomia. Tässä blogissa on aiemmin kirjoitettu lyhyesti norsujen maailmasta, minkälainen se oli ennen ihmisen levittäytymistä.

DNA-tekniikka on myös paljastanut mielenkiintoisen yksityiskohdan Euroopan suurimman maanisäkkään eli visentin historiasta: visentti onkin itse asiassa kahden lajin hybridi.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s