Maailman suurpetojen joutsenlaulu

Kesäkuun alussa julkaistiin uusin arvio Suomen susikannan koosta.  Suomessa arvioidaan elävän vain 14 susilaumaa ja noin 150-180 sutta. Susien määrä on vähentynyt 25 % edellisestä arviosta, jolloin susia arvioitiin olevan yli 200.

Luonnonvarakeskus vasta spekuloi kannan pienenemisen syitä, ja tutkimus aiheesta julkaistaan myöhemmin. Yksi syy on kuitenkin selvä: pari vuotta sitten Suomessa aloitettiin ”kannanhoidollinen metsästys”, jonka tavoitteena on paitsi säädellä susien määrää, myös vähentää rehottavaa salametsätystä. Kannanhoidollisen metsästyksen mukaisilla Riistakeskuksen poikkeusluvilla ammuttiin vuonna 2016 kaikkiaan 46 sutta. Lisäksi poliisin määryksellä ammuttiin seitsemän susiyksilöä, eli kaikkiaan vuoden sisällä ammuttiin noin neljäsosa Suomen susista. On täysin selvää, ettei minkään suurpedon kanta kestä neljäsosan verotusta.

Luonnonsuojelujärjestöt pitävätkin kannanhoidollista metsästystä epäonnistuneena, kun taas metsästysjärjestöt onnistuneena. Metsästyksen tulisi kohdistua haittaa aiheuttaviin nuoriin yksilöihin, mutta metsästyksen yhteydessä on tapettu useita alfa-susia ja hajotettu laumoja, joka saattaa vain lisätä suden aiheuttamia haittoja. On vaikea nähdä kannanhoidollista metsästystä oikeutettuna tilanteessa, missä susien määrä pienenee nopeasti – ellei kannanhoidollisen metsästyksen tarkoituksena ole hoidella koko kantaa. Kaikesta huolimatta kannanhoidollinen metsästys jatkuu tänäkin vuonna entiseen tapaan, ehkä pienin tarkennuksin. Kannanhoidollisen metsästyksen on väitetty vähentävän suden salametsästystä, mutta tästä ei liene mitään faktoja. Enemmänkin on oletettavaa, että laillisen metsästyksen lisäksi salametsästys rehottaa entiseen tapaan.

Erityishuomion ansaitsee termin ”poikkeuslupa” käyttö susien metsästyksen yhteydessä. Poikkeusluvan tulisi kaiketi nimensä perusteella olla poikkeus, mutta susien osalta lähes jokainen haettu lupa myönnetään. Lisäksi poikkeuslupa on erikoinen termi tilanteessa, missä neljäsosa kannasta tapetaan. Kannanhoidollinen metsästys on laajentunut susien lisäksi nyt myös ahmaan, sillä 35 vuoden rauhoituksen jälkeen alettiin jälleen myöntää lupia ahman metsästykseen. Ja tätä tekstiä kirjoittaessa tuli ulos uutinen, jonka mukaan ilvesten määrä vähenee edelleen. Syynä on mitä ilmeisimmin metsästys.

On kieltämättä kummallista, että Suomen kokoiseen maahan ei tunnu mahtuvan paria sataa sutta tai ahmaa. Petoviha on voimissaan, vaikka sitä ei virallisissa piireissä yleensä tohdita myöntää.

Suomessa sekä susi että ahma ovat uhanalaisia lajeja. Toki Suomen sudet ja ahmat ovat osa laajempaa populaatiota, eivätkä lajit ole maailmanlaajuisesti uhattuja – ainakaan vielä. Vaikka suden historiallinen levinneisyys on valtavasti kutistunut ja susi on vainottu kaikkialla, susia lienee maapallolla vielä muutamia satoja tuhansia yksilöitä. Ahmojenkin määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa. Sen sijaan muualla maailmassa ei ekosysteemien huippupedoilla mene hyvin.

Lähes kaikki maapallon isot petoeläimet ovat pahassa ahdingossa, ja tämä pätee niin maalla kuin meressä eläviin petoihin. Esim. tiikereitä on jäljellä alle 4000 yksilöä, kun vielä 1900-luvun alussa niitä arvioitiin olevan noin 100.000. Afrikassa on jäljella ehkä vain viisi [sic] leijonapopulaatiota, jossa on yli 1000 yksilöä: pitkällä aikavälillä alle 1000 yksilön populaatiot tuskin ovat elinkykyisiä. Ja Länsi-Afrikan leijona on käytännössä kuolemassa sukupuuttoon. Hyvin ei myöskään mene gepardilla eikä leopardilla, eikä Aasian vuoristojen lumileopardilla, jotka kaikki ovat nykyään uhanalaisia lajeja. Amerikan mantereen kissapedoista jaguaari on pian uhanalainen, ja puuma taantuu edelleen. Ja varsinkin isojen haiden määrä on romahtanut, eikä ole merkkejä tilanteen paranemisesta (jokaisen tulisi miettiä haiden tilannetta, ennen kuin syö haineväsoppaa tai lääkitsee itseään hainrustouutteella).

Pedoilla ei siis mene hyvin. Petoja on vainottu lähes kaikkialla vuosisatojen, joidenkin lajien osalta vuosituhansien ajan. Historiallisesti vaino onkin pääsyy monen lajin romahdukseen. Pedot on koettu uhkaksi niin ihmisille kuin karjalle, tai kilpailijaksi riistaeläimistä. Silmittömän petovihan vielä ymmärtää aikana kun elanto oli tiukassa, mutta petoviha on voimissaan edelleen myös länsimaissa, missä elintaso on korkea, ketään ei uhkaa nälkäkuolema ja petojen aiheuttamat karjatappiot on minimoitavissa.

Toinen syy petojen ahdinkoon on niiden elinalueiden kapeneminen, kun ihmisasutus ja viljelykset alati laajentevat. Elinalueiden kutistuminen on tapahtunut pääsääntöisesti viimeisen sadan vuoden aikana, käsi kädessä globaalin väestöräjähdyksen kanssa. Tietenkin elinympäristöjen katoaminen ja vaino ovat toisiinsa sidoksissa: mitä enemmän petojen elinalueet pienenevät ja pirstoutuvat, sitä useammin eläimet joutuvat vastakkain ihmisten kanssa. Tämä pätee ennen kaikkea tiheästi asutuilla trooppisilla alueilla, mutta myös Afrikassa. Afrikassa on vain viisi elinkykyistä leijonapopulaatiota, koska siellä ei enää ole tilaa useammalle. Luonto-ohjelmat savanneilta kuvaavatkin muutamaa museota, maailmaa jota ei pian enää ole.

Kolmas, ehkä vasta viime vuosina tunnistettu uhkatekijä, on kuitenkin ilmeinen: pedot vähenevät, koska niiden saaliseläimet vähenevät. Monien uhanalaisten petojen saalislajit ovat taantuneita tai peräti uhanalaisia. Tilanne on erityisen paha Aasiassa. Saaliseläinten väheneminen saattaa olla lopullinen kuolinisku monelle petoeläinpopulaatiolle, ja altistaa eläimiä vainolle, kun ne siirtyvät pyytämään kotieläimiä luontaisten saalislajien puuttuessa. Ekosysteemejä onkin suojeltava kokonaisuuksina, koska pelkän suuren petoeläimen rauhoitus tai suojelu ei ole riittävä tilanteessa jos ei samalla huolehdita eläinten ravinnosta.

Isokokoiset pedot vaativat isokokoisia saaliseläimiä. Tutkimuksissa on todettu, että 10.000 kiloa saaliseläimiä rittää elättämään noin 90 kiloa petoeläimiä. Näin ollen yksi täysikasvuinen tiikeri vaatii ympärilleen helposti 20.000 kiloa saaliseläimiä, ja ison reviirin. Siinä missä pienemmät pedot saattavat vaihtaa pienempiin saaliseläimiin isojen puuttuessa, eivät tiikerin ja leijonan kaltaiset pedot (tai susilauma) pärjää kovinkaan kauaa jäniksen kokoisia eläimiä pyytämällä. Suurpetojen suojelu vaatii siis suurten kasvinsyöjäeläinten suojelemista.

Petovihan tuoksinassa lähes aina unohtuu huippupetojen merkitys ekosysteemissä. Ne säätelevät paitsi herbivorien määrää, mutta rajoittavat myös pienempien petoeläinten populaatiokokoa. Samalla kun Suomessa vainotaan sutta tai ilvestä, tuskaillaan hirvituhojen tai vierasperäisten pienpetojen kanssa. Pohjois-Amerikassa susien hävittäminen on saanut kojoottien määrän runsastumaan, ja samalla ovat lisääntyneet kojoottien aiheuttamat ongelmat kotieläimille. Länsi-Afrikassa leijonien ja leopardin katoamista on seurannut paviaanien juhlat, ja samalla huomattavat tuhot viljelyksille. Australiassa epäillään, että dingojen poistaminen lampaankasvatusalueelta on johtanut alkuperäisten pienten pussieläinten uhanalaistumiseen tai peräti sukupuuttoon. Merisaukkojen turkismetsästys lienee ollut osasyynä stellerinmerilehmän sukupuuttoon 1700-luvulla, ja haiden hävittäminen on muuttanut merten ekosysteemeita. Ja susien palauttaminen Yellowstonen kansallispuistoon on yksi tunnetuimmista esimerkeistä petojen positiivisesta vaikutuksesta ekosysteemiin, joka ulottui aina kasvillisuudesta majaviin ja vesilintuihin ja peräti kovakuoriaisiin saakka. Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään.

Pleistoseenikauden lopulla maapallolta katosi valtaosa ekosysteemien huippupedoista: luolaleijona, amerikanleijona, hurjasusi (hirviösusi), sapelihammaskissat, tylppäkuonokarhu, amerikangepardi, luolahyeena jne. Näiden lajien häviämisestä kiistellään edelleen tutkijapiireissä, mutta tosiasiassa syy lienee melko selvä: huippupedot hävisivät, koska niiden saalislajit hävisivät. Kun muistellaan suhdelukua 10.000:90, on selvää etteivät nykyisen kaltaiset eliöyhteisöt esim. Amerilan mantereella pystyneet elättämään amerikanleijonan tai sapelihammaskissojen kokoisia petoeläimiä. Tätä nykyä Etelä-Amerikan suurin eläin on noin 300 kiloiseksi kasvava tapiiri, kun vielä pleistoseenikauden lopulla Etelä-Amerikassa eli ainakin kymmenkunta yli tonnin painoista herbivorialajia (mm. kolme norsulajia).

Tällä hetkellä näyttää siltä, että maapallolta on katoamassa loputkin isot petoeläimet yhdessä isojen kasvinsyöjien kanssa. Pleistoseenikauden lopulla alkanut kuudes massasukupuutto jatkuu edelleen. Petoviha Suomessa on tätä samaa jatkumoa. Täälläkin olisi syytä muutta suhtautumista petoihin, ja nähdä ne arvokkaana ekosysteemin osana, eikä kilpailijoina tai haittaeläiminä.

 


 

Petolajien nykytilasta ja merkityksestä voi lukea (englanniksi) tästä Science-lehden artikkelista.

 

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Suomesta, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Maailman suurpetojen joutsenlaulu

  1. Paluuviite: Pedoilla punkkeja vastaan | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s