Sarvikuonot liitetään yleensä pelkästään Afrikan savanneille, ja afrikkalaiset sarvikuonot ovatkin useiden luonto-ohjelmien – jos eivät suorastaan tähtiä – niin ainakin sivuosan esittäjiä. Tietenkin nykyisistä viidestä sarvikuonolajista kolme elää Aasiassa, mutta nämä lajit ovat huonommin tunnettuja ja harvalukuisia; varsinkin tietämys sumartansarvikuonosta ja jaavansarvikuonosta on heikkoa, sillä lajit ovat äärimmäisen uhanalaisia.

Sarvikuonoja ei kuitenkaan ole syytä liittää vain trooppisille alueilla. Sarvikuonojen heimo on tavattoman vanha, ensimmäiset lajit ilmaantuivat maapallolle eoseenikauden lopulla yli 30 miljoonaa vuotta sitten. Sarvikuonojen heimo levisi ympäri maapallon, ja oli aikanaan valtavan monimuotoinen: jotkut lajeista olivat pienikokoisia (sarvikuonoiksi), kun taas Paraceratherium oli suurin koskaan elänyt maanisäkäs. Viimeiset Amerikan mantereen sarvikuonot hävisivät plioseenikauden aikana (5,3-2,6 miljoonaa vuotta sitten), ja sarvikuonoja jäi enää Aasiaan ja Afrikkaan. Hiljalleen sarvikuonojen lajimäärä väheni, ja pleistoseenikaudella jäljellä oli enää muutamia sarvikuonosukuja. Sarvikuonot olivat lajien vähenemisestä huolimatta menestyviä: niitä esiintyi aina trooppisilta alueilta pohjoisille leveyksille. Vielä edellisen Eem-lämpökauden aikana Euroopan metsissä vaelteli merckin sarvikuonoja (Stepanorhinus-sukua). Merckin sarvikuonojen tarina näyttää päättyneen viimeisimpäänjääkauteen. Yksi sarvikuonolaji kuitenkin säilyi Euraasian pohjoisosissa.

Pleistoseenikauden kylmän arotundran – toiselta nimeltään mammuttiaron – eläimistö vastasi hämmästyttävän paljon Afrikan savanneja. Arotundran faunaan kuului lukusia lajeja isoja kasvinsyöjiä aina norsuista (eli mammuteista) lähtien; mammuttien seurana arolla vaeltelivat mm. hevoset, peurat, myskihärät, kaksikyttyräiset kamelit, arovisentit, alkuhärät ja saiga-antiloopit. Petoeläimistökin vastasi nykyisiä savanneja: Euraasian kylmien arojen pelottavin peto oli luolaleijona, nykyisen leijonan isokokoisempi serkku. Leijonien kanssa aroilla saalisti mm. hyeenoja, homotherium-suvun sapelihammaskissoja, leopardeja, kuten myös tutummat susi ja karhu.

Mammutin jälkeen pohjoisen aron suurin eläin oli villasarvikuono (Coelodonta antiquitatis). Villasarvikuono olikin todellinen jättiläinen: kooltaan se vastasi afrikkalaista isosarvikuonoa, joka on nykyisistä sarvikuonoista suurin. Keskikokoinen villasarvikuono painoi noin puolitoista-kaksi tonnia, kookkaat urosyksilöt saattoivat olla vieläkin suurempia. Villasarvikuonolla oli kaksi sarvea, joista etummainen kasvoi todella suureksi. Muista sarvikuonoista poiketen villasarvikuonon etummainen sarvi oli sivuilta litistynyt, mahdollisesti eläin käytti isoa sarvea kaivaakseen kasveja esiin lumen alta. Villasarvikuonon vartaloa peitti paksu, kaksikerroksinen turkki – ilmeinen sopeuma ankariin arktisiin olosuhteisiin. Korvat olivat pienet ja jalat matalat, mutta vartalo oli pitkä. Joissain vanhoissa piirroskuvissa villasarvikuono on kuvattu ruumiinrakenteeltaan afrikkalaisten sarvikuonojen kaltaiseksi, mutta todellisuudessa villasarvikuonolla oli persoonallinen ruumiinmuoto: eläimellä oli iso hartiakyttyrä, ja pää oli selvästi alaviistoon, turpa miltei maata viistäen. Tämä ruumiinmuoto on selvästi nähtävissä muinaisissa luolamaalauksissa. Joissakin luolamaalauksissa villasarvikuonolle on piirretty vatsan kohdalle musta vyö, eli ilmeisesti turkissa saattoi olla vaihtelua. Lajin ulkonäkö tunnetaan muutenkin hyvin, sillä luolamaalausten lisäksi hyvin säilyneitä villasarvikuonon jäänteitä ja pari kokonaista eläintä on löytynyt Siperian ikoroudasta, mutta myös asfalttijärvestä (”tervahaudasta”) Puolassa. Sukulaistensa tavoin villasarvikuono oli epäilemättä arojen harvalukuinen yksineläjä.

Villasarvikuono oli kasvinsyöjä, kuten kaikki muutkin sarvikuonot. Muutamien hyvin säilyneiden sarvikuononruhojen mahalaukun sisältöä on päästy tutkimaan, joten lajin käyttämästä ravinnosta on jonkinlainen käsitys: esim. vuonna 2007 Siperiasta löytyneen villasarvikuonon mahalaukusta löytyi ennen kaikkea heinien ja marunoiden siitepölyä, mutta eläin oli syönyt myös mm. kohokkikasveja sekä ruusukasveja kuten hanhikkeja. Sarojen ja puuvartisten kasvien siitepölyä löytyi hyvin vähän. Samankaltaisia tuloksia lajin ravinnosta on saatu myös aiemmissa tutkimuksissa. Villasarvikuono eli pleistoseenikauden arotundralla, missä puita oli vähän ja kasvillisuudessa esiintyi runsaasti heiniä ja ruohoja. Matalien ruohojen syöntiin viittaa toki myös eläimen ulkomuoto: alaviistoon osoittava pää ei oikein sovellu puiden ja pensaiden lehtien syöntiin, vaan on omiaan nyhtämään matalaa kasvillisuutta läheltä maan pintaa. Mahdollisesti ravinto vaihteli vuodenajan mukaan, ja talvisin villasarvikuonot söivät enemmän varpuja ja pensaita.

Villasarvikuono oli todennäköisesti pleistoseenikauden sarvikuonolajeista laajimmalle levinnyt. Lajista on löytynyt runsaasti fossiileja, mistä saa hyvän kuvan villasarvikuonon elinalueesta. Löytöjä on runsaasti Länsi-Euroopasta sekä Englannista, ja lajia esiintyi koko Euraasian mantereen läpi aina Siperian itäosiin saakka, muutamia löytöjä on myös Kamtsatkan niemimaalta sekä nykyiseltä Wrangelinsaarelta. Jääkausien aikana lajin levinneisyys vaihteli ilmaston ja arokasvillisuuden mukaan; esim. Euroopassa villasarvikuonoja eli lämpiminä kausina Skandinaavian rajoilla, kun taas kylmien kausien aikaan löydöt ovat keskittyneet huomattavasti etelämmäs. Aasian puolella sarvikuonoja esiintyi aina Siperian pohjoisosista Korean niemimaalle ja Kiinan keskiosiin saakka. Mielenkiintoista on se, että villasarvikuono ei nähtävästi koskaan levinnyt Amerikan mantereen puolelle, vaikka monet muut lajit kulkivat kuivillaan olevaa Beringinsalmea edes takaisin. Mahdollisesti Beringian ilmasto oli kosteampi kuin Siperian keskiosien arotundra, ja kasvilajistossa pensaat olivat vallitsevia. Näin ollen villasarvikuonon näkökulmasta Beringia saattoi olla leviämiseste.

Villasarvikuonon levinneisyysalue pleistoseenikauden lopulla ajoitettujen fossiilien perusteella. Lähde: Markova ym. 2013, Quaternary international 292, 4-14

Vanhimmat Coelodonta-suvun fossiilit ovat peräisin Keski-Aasian lössikerrostumista nykyisen Kiinan alueelta sekä Tiibetistä. Ikää löydöillä on noin 3,6 miljoonaa vuotta. Ilmeisesti Euraasian pohjoisosiin suku levisi vasta puolisen miljoonaa vuotta sitten, ja tuolloin sai alkunsa kylmälle tundralle sopeutunut sarvikuonolaji. Näin ollen villasarvikuono eli Euraasian aroilla kolmen tai neljän jääkausisyklin ajan, selviytyen niin äärimmäisestä kylmyydestä kuin pleistoseenikauden lyhyistä lämpökausista. Lajin esiintymisestä ennen viimeisintä jääkautta tiedetään aika vähän, jo senkin takia että yli 50.000 vuotta vanhojen luiden radiohiiliajoitus ei onnistu. Ajoitettujen fossiilien aineisto antaa jonkinlaisen kuvan villasarvikuonon levinneisyydestä viimeisten 50.000 vuoden ajalta (fossiiliaineistoon pitää kuitenkin suhtautua varauksella, koska johtopäätökset perustuvat vain noin 300 ajoitettuun näytteeseen). Villasarvikuonon levinneisyys ja yleisyys näyttää vaihdelleen jääkausiajan stadiaalien (=kylmä kausi) ja interstadiaalien (=lämmin kausi) mukana. Yleisenä trendinä näyttäisi olevan, että villasarvikuono hiljalleen hävisi lännestä itään: ensimmäisenä laji katosi Britanniasta noin 35.000 vuotta sitten, sen jälkeen Länsi-Euroopasta – palaten takaisin jääkausimaksimin jälkeen noin 20.000 vuotta sitten. Sen jälkeen lajin levinneisyys vaikuttaa pirstoutuneen. Noin 17.000-14.600 vuotta sitten villasarvikuonoja eli neljässä erillisessä populaatiossa (Länsi-Euroopassa, Uralilla, Siperian eteläosissa Baikalilla sekä Siperian itäosissa), joiden välillä oli matkaa tuhansia kilometrejä. Tämä ajanjakso osuu jääkauden loppumisen hitaaseen lämpenemiseen. Pari tuhatta vuotta eteenpäin, ja villasarvikuono näyttää muuttuneen hyvin harvinaiseksi, ja kaksi neljästä osapopulaatiosta on kadonnut. Viimeinen villasarvikuonofossiili on noin 14.000 vuotta vanha, löytöpaikkana on Jakutskin alue Siperiassa. Sukupuuton ajankohta osuu yksiin pleistoseenikauden lopun Alleröd-lämpöjakson kanssa.

Villasarvikuonon sukupuuton arvellaankin johtuneen nopeasta ilmaston muuttumisesta: lämpimämpi ilmasto lisäsi sateita ja talviaikaista lumipeitettä, mikä vaikeutti villasarvikuonon liikkumista ja ravinnon saantia. Villasarvikuonolla oli erittäin suuri massa suhteessa jalkapohjien pinta-alaan, joten sarvikuonot upposivat lumessa syvään. Villasarvikuonot kestivät hyvin kylmää, mutta ehkä vain 30 cm lumipeite saattoi olla eläimille kohtalokas; jääkausiajan arot olivat erittäin kylmiä, mutta samalla kuivia ja vähälumisia. Osaltaan sukupuuttoon on saattanut vaikuttaa myös kasvillisuuden muutos, arojen korvautuminen metsäisillä ympäristöillä.

Ilmastoon liittyvä selitys on nykytiedolla todennäköinen. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan jättää avoimia kysymyksiä. Villasarvikuono oli kuitenkin selvinnyt aiemmista lämpökausista, ja noin 120.000 vuotta sitten ollut edellinen Eem-lämpökausi oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Tällä hetkellä ei taida olla käsitystä, mikä oli villasarvikuonon pakopaikka Eem-lämpökauden aikana: elikö laji Siperian pohjoisosissa vai Itä-Aasian aroilla? Lajin häviäminen johtunee ainakin osittain populaatioiden pirstoutumisesta ja siitä, ettei villasarvikuono enää pystynyt siirtymään sopivalle ilmastovyöhykkeelle. Nykyihmisen levittäytyminen on saattanut edesauttaa lajin häviämistä. Paleoliittiset metsästäjät todennäköisesti pyydystivät toisinaan myös villasarvikuonoja, vaikka suoria todisteita tästä ei olekaan. Jääkausiajan ihmisille villasarvikuono oli joka tapauksessa merkittävä eläin luolamaalauksista päätellen. Sarvikuonot ovat hyvin hitaita lisääntymään, joten melko pienikin ihmisen aiheuttama lisäkuolleisuus on saattanut olla kohtalokasta varsinkin tilanteessa, missä lajin elinympäristö kutistuu ja populaatiot pienenevät. Tällä hetkellä nykyihmisen roolia voi vain arvailla.

Nykyisistä sarvikuonoista villasarvikuonolle läheisintä sukua on sumatransarvikuono, elossa olevista sarvikuonolajeista pienikokoisin ja uhanalaisin. Sukulaisuus on kuitenkin hyvin kaukainen, ja lajien kehityslinjat erosivat jo yli 20 miljoonaa vuotta sitten. Tulevaisuudessa geeniteknologian kehittyessä joitain sukupuuttoon kuolleita lajeja tullaan epäilemättä herättämään henkiin. Villasarvikuonon ”hyvälaatuista” DNA:ta olisi varmasti saatavilla, koska ikiroudasta löytyy runsaasti lajin jäänteitä eikä sukupuutosta ole kovinkaan kauaa. Kuitenkin lähisukulaisen puute todennäkäisesti estää villasarvikuonon paluun. Pohjolan viimeinen sarvikuono jääneekin vain museoihin ja muistoihin.