Hallituksen tavoitteena on merkittävästi kasvattaa Suomen hakkuumääriä, mikä on saanut runsaasti kritiikkiä sekä tutkijoilta että luonnonsuojelujärjestöiltä. Viimeinkin kritiikin painostamana hallitus päätti budjettiriihessään lisätä vuodelle 2018 METSO-ohjelman rahoitusta 10 miljoonalla eurolla. Summasta 8 miljoonaa menee ympäristöministeriölle uusien suojelualueiden perustamiseen, ja loput 2 miljoonaa ilmeisesti metsäkeskukselle luonnonhoitohankkeisiin sekä ympäristötukisopimuksiin.

Ympäristöministeri Tiilikainen iloitsee, kuinka nopeasti hallitus pystyi vastaamaan tutkijoiden esittämään lisärahoitustarpeeseen. Hallituksen päätöksen hehkutus on osoitus poliitikon lyhyestä muistista: ensi töikseen Sipilan hallitus leikkasi ympäristöministeriön vuosittaisesta luonnonsuojelurahoituksesta 20 miljoonaa, mikä (jo aiemmin päätetty leikkaus huomioiden) tarkoitti yli 60 % vähennystä määrärahaan, eli METSO-ohjelman rahoitusvaikeudet olivat aivan hallituksen itse aiheuttamia.

Olin itsekin eräässä tilaisuudessa (vuoden 2015 loppupuolella), jossa ministeri Tiilikainen perusteli luonnonsuojelurahoituksen laikkausta toteamalla, että monesta muustakin asiasta leikataan. Mutta jos yhdestä valtion monentista leikataan 5 % ja toisesta 62 %, niin onhan se kieltämättä osoitus hallituspuolueiden arvomaailmasta. Joka tapauksessa lisämääräraha ensi vuodelle on enemmän kuin tervetullut, mutta ilmeisesti kyse ainakin toistaiseksi on vain kertapanostuksesta suojeluun, eikä pysyvämmästä korotuksesta menokehykseen.

Kaavaillut lisähakkuut ja Suomeen avatut ja kaavaillut uudet ”biotuotetehtaat” johtavat väistämättä luonnon monimuotoisuuden köyhtymiseen, sekä lisääntyneisiin kasvihuonekaasupäätöihin (mihin mm. koko debatti EU:n ympäristövaliokunnan ratkaisun ympärillä kiteytyy). Lisähakkuut ja metsien käytön tehostaminen tarkoittaa käytännössä uusia metsäautoteitä ja ojituksia, sekä myös mm. vähempiä säästöpuita ja kapeampia suojavyöhykkeitä vesistöihin. Kun keskustelu metsänhakkuiden vaikutuksesta on viime vuosina pyörinyt lähinnä lajiston uhanalaistumisen ja ilmastonmuutoksen (hiilinielujen) ympärillä, niin vähemmälle huomiolla ovat jääneet metsätalouden vesistövaikutukset.

Suomi on ojittajien ja kaivinkoneiden luvattu maa. Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) mukaan Suomen metsämaan pinta-alasta on ojitettu noin 6 miljoonaa hehtaaria, eli noin neljäsosa metsämaan pinta-alasta. Suovaltaisilla alueilla ojitusprosentit ovat huomattavan suuria, mikä selviää jo maastokarttaa katsomalla. Yritin etsiä tietoa Suomen metsäojien pituudesta, mutta ainakaan nopealla etsimisellä ei sellaista tietoa löytynyt. Luku lienee joka tapauksessa kymmeniä miljoonia kilometrejä. Suomessa metsien ja soiden ojitus pääsi toden teolla käyntiin 1960-luvulla, ja valtaosa ojista onkin kaivettu 60-, 70- ja 80-lukujen hulluina vuosina.

Ojituksien seurauksena suometsien puun määrä on huomattavasti lisääntynyt, mutta hintana on ollut lukemattomien järvien ja lampien pilaantuminen. Ojat tuovat mukanaan ravinteita, mutta myös humusta ja kiintoaineista. Ravinteet lisäävät järvissä levien ja kasvillisuuden kasvua, humuksen seurauksena vedet muuttuvat ruskeammiksi, ja kiintoaines kerääntyy järvien ja lampien pohjiin paksuksi sedimentiksi. Järvien lajisto yksipuolistuu, arvokalat vähenevät ja virkistysarvo heikkenee. Kun ojituksia kehutaan kannattaviksi, pitää aina muista kolikon toinen puoli: mikä on pilaantuneiden järvien hinta? Pintavesien ekologisen luokittelun mukaan tyydyttävässä tai heikommassa kunnossa on noin 15 % järvistä, eli tilanne ei vielä ole erityisen huono. (Luokituksessa on toki huomioitava, että asteikko on asetettu siten etteivät kaikki Etelä-Suomen vesistöt vajoa heikoimpiin luokkiin. Näin ollen luokitus antaa liian ruusuisen kuvan vaikkapa Itä-Suomen suurista järvistä).

Metsätalous on yksi merkittävimmistä vesien laatua heikentänyt tekijä. Pitkään on kuitenkin ajateltu, että ojitusten hullut vuodet ovat takana, ja tilanne tulee jatkossa paranemaan. Uudisojituksia tehdään enää vähän, ja kunnostusojituksissa huomioidaan – ainakin periaatteessa – vesiensuojelunäkökohdat. Yleisimpien vesiensuojeluratkaisujen (kuten laskeutusaltaat, ojakatkot) todellinen vaikuttavuus on usein kyseenalainen. Siitä huolimatta metsätaloustoimijoiden keskuudessa on paukuteltu henkseleitä ja rehvasteltu ympäristöteoilla.

Pari päivää sitten julkaistu Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen tutkimus kaataa kuitenkin kylmää vettä metsätalouden niskaan. Tutkimuksen mukaan ravinnepäästöt eivät suinkaan ajan myötä vähene, vaan peräti kasvavat. Tutkimuksen mukaan ojitukset aiheuttavat pitkäaikaisia ja jopa vuosi vuodelta kasvavia ravinnepäästöjä, ja aiemmissa kuormituslaskelmissa metsäojitusten vaikutuksia on pahasti aliarvioitu. Näyttääkin siltä, että metsätalouden aiheuttamat vesistöhaittoja ei tähän päivään mennessä ole ymmärretty. Suomen vesistöjen tulevaisuus nykymenolla vaikuttaa aika heikolta, sillä jopa isot karut järvet ovat hiljalleen nuhjaantumassa. Lisäksi pari viikkoa sitten tutkijat varoittelivat syömästä tummien vesien petokaloja niihin kertyneen elohopean takia: ja tässäkin ongelmassa vähintään osasyyllisenä ovat metsäojat, jotka tuovat liuennutta elohopeaa vesistöihin. Tutkimusten perusteella metsätalouden vesistöhaitat tulisi arvioida täysin uudelleen, ja toimintatavat tulisi muuttaa totaalisesti.

Juhlapuheissa suomalaiset arvostavat luontoa ja puhtaita vesiä. Ilmeisesti rahaa (tai metsäasiantuntijoiden huonoja neuvoja) suomalaiset arvostavat kaikkein eniten, koska harva metsänomistaja on valmis merkittäviin toimenpiteisiin luonnon hyväksi. Tässä maassa tutkimustieto ei tällä hetkellä ole kovassa huudossa, ja monesti epämieluisat tutkimukset pyritään joko vaikenemaan kuoliaaksi, tai mustamaalaamaan. On varmaa, että helpolla eivät metsätalouden etujärjestöt tule nielemään mitään muutoksia tai rajoituksia vallitseviin käytäntöihin. Kaikesta huolimatta tämä uusi tutkimus on taas uusi naula nykyisen kaltaisen tehometsätalouden arkkuun. Se arkku vain on julmetun iso, ja nähtävästi vaatii kasapäin nauloja.