Olin aina ajatellut, että Suomi on saanut nimensä suosta. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, vaan nykytulkinnan mukaan Suomi on lainasana jostain muusta kielestä. Oli miten oli, Suomi on joka tapauksessa soiden maa, ehkä maailman soisin valtio. Tai oli, sillä suot ovat varmasti tämän maan vihatuin luontotyyppi.

Suomessa soita on riittänyt. Määritelmästä riippuen Suomessa arvioidaan olevan soita (tai turvemaita) noin 5 miljoonasta hehtaarista aina yli 9-10 miljoonaan hehtaariin. Alempi arvio on käsittää vain ns. geologiset suot, eli suot missä turvekerros on riittävän paksu, ja ylin arvio käsittää kaikki turvetta muodostavat kasviyhdyskunnat riippumatta turvekerroksen paksuudesta (tätä voisi kutsua vaikkapa biologiseksi suoksi). Näin ollen määritelmästä riippuen Suomen maapinta-alasta suota on 15 %:ta lähes 30 %.

Vaikka Suomessa soita pitäisi riittää, niin luonnontilaista suota on nykyään vaikea löytää. Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan Suomen suoalasta on ojitettu yli puolet, 53,5 %. Surkein tilanne on Suomen eteläpuoliskossa, varsinkin Etelä-Karjalan, Kymenlaakson, Etelä-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maakunnissa, missä soiden ojitusprosentti on yli 80 %. Vain Lapin suot ovat säilyneet valtaosin ojittamatta. Todellisuudessa prosentit antavat liiankin hyvän kuvan soiden tilasta: iso osa suojelluista soista kärsii kuivumisesta, koska suojelualueiden rajauksissa on harvoin huomioitu suon hydrologinen kokonaisuus. Varsinkin aapasoilla ympäröivät ojitukset saattavat olla iso ongelma, ja suot menettävät ajan kanssa omaleimaiset, usein ravinteikkaat kasvillisuustyypit ja harvinaisen lajiston. Asiaan on herätty vasta viime vuosina, ja jonkinlaista toimintamallia suojelusoiden vesitalouden palauttamiseksi onkin kehitelty. Rajausongelmia ei mikään toimintamalli kuitenkaan pysty ratkaisemaan. Todellisuudessa monen suojellun suon pelastaminen vaatisi suojelualueen laajentamista.

Suomen suoluonnon heikko tila on todettu mm. luontotyyppien uhanalaisarviossa, minkä perusteella valtaosa suotyypeistä on uhanalaisia etenkin Etelä-Suomessa. Varsinkin ravinteiset suotyypit ja runsaspuustoiset korvet on likimain tuhottu Etelä-Suomesta; sen sijaan karuja keidassoita, nevoja ja rämeitä on vielä jäljellä. Soilla tapahtunut muutos näkyy kuitenkin selvästi suolajistossa, esim. linnuissa. Äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan Pohjois-Euroopan suolintujen populaatiot ovat taantuneet noin 40 % vuodesta 1981.

Muutos on ollut suurinta juuri Suomessa, missä suolajisto on taantunut 2 prosentin vuosivauhdilla. Eristyisesti suokukko on laji, joka on kärsinyt kaikkein eniten; kolmessa vuosikymmenessä suokukkojen määrä on yli 95 %. Vaikka monet suolajit, kuten keltavästäräkki tai niittykirvinen, ovat edelleen melko yleisiä, on niiden taantuminen huolestuttavaa. Aiemmin monien suolajien taantumisen syyksi on epäilty talvehtimisolosuhteita Afrikassa, mutta tämä tutkimus kaataa tällaisten ajatusten niskaan kylmää vettä: monet suolajit menestyvät Baltian maissa, joten syy ei voi olla talvehtimisalueilla. Syytä onkin etsittävä soilta: Baltiassa soita on suojeltu huomattavasti enemmän; Suomessa taas soiden tuhoaminen on ollut kaikkein mittavinta.

Tilanne on huolestuttava ennen kaikkea siksi, että nykyinen suojeltujen soiden (ja toistaiseksi ojitukselta säästyneiden suojelemattomien soiden) verkosto ei ole lainkaan riittävä turvaamaan suolajistoa. Vaikka kaikki olemassa olevat ojittamattomat suot suojeltaisiin, ei se olisi riittävä riittävä toimenpide suolajien turvaamiseen: lisäksi tarvitaan huomattavia panostuksia ojitettujen soiden ennallistamiseen. Soidensuojelun lisääminen olisi tietenkin hyvä alku, mutta viime hallituskaudella valmisteltu soidensuojelun täydennysohjelma kaatui vihreiden lähtöön hallituksesta ja puskasta reväistyn ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosen täydelliseen epäpätevyyteen. Soidensuojelua valmisteleva työryhmä jätti vain joukon toimenpide-ehdotuksia, ilman varsinaista suojeluohjelmaa tai erityistä rahoitusta muidenkaan toimenpiteiden toteuttamiseksi. Työryhmän mukaan asiaan palataan joskus tulevina vuosina. Sentään valtion soita saatiin lisää suojeluun, mutta osa niistäkin vain Metsähallituksen omalla päätöksellä.

Soidensuojelun täydennystä valmisteilleissa inventoinneissa löytyi runsaasti suojelemattomia arvosoita. Parissa vuodessa useat arvokohteet ovat jo menettäneet suojeluarvonsa: varsinkin korpia koettelevat hakkuut ja ojitukset (tässä eräs tuhottu tapaus). Mutta myöskään isommat suot eivät ole turvassa: elokuussa Korkein hallinto-oikeus antoi pitkällisten valitusprosessien jälkeen Vapolle turvetuotantoluvan Kaitasuolle, joka sijaitsee Urjalan ja Humppilan rajalla.

Päätös on siitä merkittävä, että Kaitasuo on esimmäinen soidensuojelun täydennysinventoinitien perusteella valtakunnallisesti arvokas suo, joka tuhoutuu turvetuotannossa. Luontoarvot eivät kuitenkaan paina KHO:n ratkaisussa, koska ympäristönsuojelulain mukaan suon luontoarvoilla ei oikeastaan ole merkitystä lupaharkinnassa. Eivätkä luontoarvot liikuta Vapoa mitenkään, vaikka yhtiö joskus on sellaistakin väittänyt.

Kaitasuon tapaus osoittaa, ettei yksikään arvosuo ole turvassa ennen kuin se on virallisesti suojeltu. Suomen soiden ja suolajiston tila tulee heikkenemään vastaisuudessakin, ihan vain siksi että suomaan päättäjät näkevät suot vain raaka-aineiden lähteinä.

Varsinkin eteläinen Suomi on muuttumassa suomaaksi ilman soita.