Syyskuussa uutisoitiin villasarvikuonoihin liittyvästä hollantilaistutkimuksesta, joka tuo mahdollisesti uutta tietoa lajin katoamiseen. Jääkauden aikaan Pohjanmeri oli suurelta osin alavaa maata, sillä iso osa maapallon vedestä oli sitoutunut mannerjäätiköihin, ja merenpinta oli nykyistä huomattavasti alempana. Tuo alue tunnetaan nimellä Doggerland, ja jääkausiaikaan sitä asuttivat niin ihmiset kuin pleistoseenikauden suuret eläimet. Koska Pohjanmeri on edelleen matala ja alueella on paljon ihmistoimintaa (esim. troolausta), nousee merestä paljon eläinten fossiileja.

Jo aiemmin on huomattu, että Pohjanmerestä nostetuissa villamammutin fossiileissa on huomattavan usein kaulanikamien poikkeavuuksia. Tutkijat halusivatkin selvittää, onko sama ilmiö havaittavissa myös muilla lajeilla, esim. villasarvikuonolla. Niinpä tutkijat tarkastivat Pohjanmerestä ja Alankomaiden alueelta löytyneitä villasarvikuonon fossiileja. Myös villasarvikuonoilla esiintyi epämuodostumia (kuten kaulakylkiluita) huomattavan usein: 32:sta tutkitusta yksilöstä epämuodostuneita nikamia oli viidellä eläimellä. Otos on toki pieni, mutta tutkijat vertasivat havaintoa olemassa olevien sarvikuonolajien museonäytteisiin, joista epämuodostumia ei havaittu yhdestäkään.

Kaulanikamien muutokset eivät välttämättä itsessään ole haitallisia, mutta esim. ihmisellä niihin liittyy muita poikkeavuuksia, jotka ovat usein tappavia. Nikamien poikkeavuudet liittyvät yleensä geneettisiin tekijöihin, esim. sisäsiitokseen tai populaation geneettiseen köyhtymiseen, tai mahdollisesti ympäristötekijöihin, kuten heikkolaatuiseen ravintoon sikiökehityksen aikana. Periaatteessa nikamien muutokset voisivat johtua myös käynnissä olevasta evoluutiosta, mutta se selitys tuntuu epäuskottavalta. Koska sama ilmiö on nyt havaittu sekä Pohjanmeren villamammuteissa että villasarvikuonoissa, saattaa taustalla oleva tekijä olla sama.

Valitettavasti jäänteiden tarkkaa ajoitusta ei ole mahdollista tehdä eikä myöskään fossiileista saa DNA:ta tutkittavaksi, joten johtopäätöksen ovat spekulaatioita. Villasarvikuono hävisi Doggerlandin alueelta ehkä jo 30.000 vuotta sitten. Ehkä alueella on viimeisinä vuosituhansina elänyt taantuva, pieni villasarvikuonopopulaatio, jossa on tapahtunut sisäsiitosta ja haitallisten mutaatioiden kasautumista, mikä on jättänyt jälkensä yksilöiden kaulanikamiin. Toisaalta myös ympäristöhypoteesi on mahdollinen: jääkausiajan ilmasto oli vaihteleva, ja vaihtelu on saattanut olla voimakasta juuri Länsi-Euroopan alueella. Näin ollen villasarvikuonot ovat saattaneet kärsiä lämpökausien kasvillisuuden muutoksista, tai vaihtoehtoisesti ankarista kylmistä kausista kahden mannerjäätikön puristuksissa (Skandinaavian laajan jäätikön ja Brittein saarten pohjoisosiin muodostuneen jäätikön). Oli syy kumpi tahansa, vaikuttaa että siitä kärsivät niin sarvikuonot kuin mammutit.

Tutkimuksista ei kuitenkaan kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Doggerlandin tai Länsi-Euroopan mammutti- ja villasarvikuonopopulaatiot olivat todennäköisesti jossain määrin eristyneitä itäisemmistä ja isommista populaatioista, ja suppealla alueella on mahtunut elämään suhteellisen vähän yksilöitä. Tällaisissa olosuhteissa saattaa tapahtua paikallisesti geneettistä köyhtymistä. Villasarvikuonon laajat yhtenäiset populaatiot esiintyivät mm. Uralin ja Siperian alueella, ja on vaikea kuvitella että siellä olisi havaittavissa samankaltaista ilmiötä. Epäilemättä asiaa jossain vaiheessa tutkitaan. Länsi-Euroopan tilanteesta ei voi vetää koko lajia koskevia johtopäätöksiä, tai potentiaalista sukupuuton syytä. Ja tässäkin tapauksessa on syytä pitää mielessä syy ja seuraus: populaation pieneneminen johtaa geneettiseen köyhtymiseen, eikä päin vastoin (geneettisen muuntelun häviäminen on tietenkin haitallista, ja saattaa ajaa populaation lopulta sukupuuttoon).

Tutkimustulokset ovat mielenkiintoisia, mutta dataa vaadittaisiin huomattavasti enemmän. Esim. fossiilien ajoituksen puuttumisen takia ei tiedetä, mihin ajanjaksoon epämuodostumat osuvat. Myös pienissä otoksissa sattuman merkitys voi olla suuri, ja on mahdollista että isommilla aineistomäärillä epämuodostumien määrä ei enää olekaan niin huomattava. Villasarvikuoista ei ilmeisesti myöskään ole tehty geneettisiä tutkimuksia, joissa olisi arvioitu lajilla esiintyneen muutenlun määrää. Ilman näitä tietoja on mahdotonta arvioida epämuodostumien syitä tai niiden merkitystä lajin kannalta.

Joka tapauksessa geneettinen köyhtyminen ja sisäsiitos ovat todellisia uhkia monilla uhanalaisilla eläimillä nykyään. Olisi sääli, jos nykyiset sarvikuonot tai norsut kokevat villasarvikuonojen tai mammuttien kohtalon. Harvalukuisten lajien suojelussa ensiarvoisen tärkeää olisikin saada yksilömäärät nopeasti kasvuun. Suuri määrä eläimiä turvaa parhaiten terveen geneettisen muuntelun.