Pari päivää sitten julkaistiin tutkimusartikkeli, jossa ilmoitettiin uuden orankilajin löytymisestä. Asiasta uutisoitiin laajalti, esim. Guardianissa on pitkä artikkeli aiheesta. Myös YLE kirjoitti löydöstä. Aiemmin orangit, joita esiintyy Sumatralla ja Borneolla, on jaettu kahdeksi lajiksi, jotka on nimetty esiintymissaarien mukaan. Nyt kolmas väitetty laji elää myös Sumatralla. Kyseessä on muista Sumatran orangeista erillään oleva pieni populaatio, jossa on alle 800 yksilöä. Tutkijat antoivat uudelle lajille nimen tapanulioranki (Pongo tapanuliensis). Nykyään tapanuliorankeja esiintyy enää pienellä alueella Toba-järven eteläpuolella.

Tutkimusta on uutisoitu lähes kritiikittömästi, mutta alkuperäiseen artikkeliin tutustuminen herättää kuitenkin useita kysymyksiä. Artikkelissa tutkijoilla on pitkä lista perusteluja uuden lajin nimeämiseen, aina eläinten käyttäytymisestä morfologisiin eroihin ja geneettisiin analyyseihin. Valitettavasti tapanuliorangin morfologia perustuu vain yhden kuolleen urosyksilön jäänteisiin, ja geneettiset tiedot kahden yksilön DNA:han. Kiistämättä tapanuliorangit eroavat muista Sumatran orangeista monessakin suhteessa (toisaalta morfologisten erojen vertailu vain yhden yksilön jäänteistä on kyseenalaista). DNA-analyysi antaa mielenkiintoisen kuvan tilanteesta: mitokondrio-DNA:n perusteella tapanuliorangit ovat läheisempää sukua Borneon orankeihin kuin Sumatran serkkuihinsa. Kuitenkin Y-kromosomin perusteella tapanulit ovat läheisempää sukua sumatralaisten orankien kanssa. Tapanuliorankien evolutiivinen suhde muihin orankeihin ei siis ole täysin selkeä, ja DNA-tulosten perusteella sumatranorankien ja tapanulien välillä geenit vaihtuivat vielä 10.000-20.000 vuotta sitten. Orangeilla naarat ovat paikkauskollisia, joten geenien vaihto eri populaatioiden välillä tapahtuu lähes yksinomaan vaeltelevien urosten välityksellä, mistä johtuu erilainen sukupuu mitokondrio-DNA:n ja kromosomi-DNA:n perusteella.

Orankien levinneisyys nykyisin. Tapanuliorangit elävät pienellä alueella Sumatran pohjoisosassa; Toba-järvi erottaa populaatiot toisistaan. Kuva Guardianin artikkelista (viittaus tekstissä aiemmin).

Onko tapanulioranki sitten oma lajinsa? Lajeille ei tietenkään ole eksaktia määritelmää, johtuen nimenomaan siitä, että lajien ja populaatioiden evoluutio on hidasta ja vähittäistä. Ehkä yleisimmin käytetty (ja koulussa opetettu) lajikäsite on ns. biologinen lajikäsite, jonka mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät luonnossa tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Kaikki orangit lienevät keskenään lisääntymiskykyisiä keskenään, joten klassisen biologisen lajikäsitykseen nojaten kaikki orangit olisivat yhtä lajia (luonnossa tätä on tietenkin vaikea todeta, koska esitetyt kaksi tai kolme orankilajia elävät toisistaan eristyneenä). Jako sumatran- ja borneonorankeihin oli vielä suhteellisen selvä jo maantieteellisen eristyksen perusteella, mutta entä nyt kun Sumatralla onkin kaksi lajia, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin borneolaisista orangeista? Yhtä lailla uudet tulokset voisi tulkita siten, että orankien jako eri lajeihin on kyseenalaista, ja kyseessä onkin saman lajin eri alalajit. Eri orankipopulaatioiden jakautuminen omiksi linjoikseen lienee tapahtunut geologisessa mittakaavassa melko äskettäin, mikä ehkä myös puoltaisi alalajin käsitettä. Sumatranorankien ja tapanuliorankien eristyminen alkoi ilmeisesti Toba-tulivuoren massiivisesta purkauksesta noin 74.000 vuotta sitten.

Orankien luokittelu useampaan lajiin perustuu fylogeneettiseen lajikäsitteeseen, jonka mukaan laji voi olla kehityslinja joka eroaa muista ryhmistä ja jolla on oma evolutiivinen suunta. Monessa tapauksessa fylogeneettinen lajikäsite on biologista toimivampi, mutta samalla mahdollistaa lajikäsitteen venyttämisen miltei loputtomasti, koska likimainkaan mitään eksaktia määritelmää ei ole. Itse vierastan ajatusta, että jokainen eriytynyt populaatio voisi olla oma lajinsa. Into jakaa orankeja useiksi lajeiksi saattaa kuitenkin liittyä orankien suojeluun. Kuten blogissa aiemmin on kerrottu, orankien tilanne varsinkin Sumatralla on surkea. Jakamalla orangit alalajien sijasta omiksi lajeikseen tahdotaan ehkä korostaa populaatioiden suojeluarvoa; totta kai lajin häviäminen on suurempi asia kuin alalajin häviäminen, joten luonnonsuojelubiologian näkökulmasta lajistatuksella voi olla merkitystä. Omana lajinaan tapanuliorangit olisi ilmeisesti harvinaisin ja uhanalaisin ihmisapinalaji, jota uhkaa elinympäristöjen tuhoutuminen mm. palmuöljyviljelmien raivauksen takia, sekä salametsästys.

Toisinaan luonnonsuojelubiologiassa puhutaan lajien sijasta ESU:ista eli evolutiivisesti merkittävästä yksiköstä (evolutionarily significant unit). Termillä voidaan tarkoittaa lajien ja alalajien lisäksi myös populaatioita, joilla on omat paikallinen sopeumansa tai geneettinen historiansa, ja näin ollen selkeä suojeluarvo geneettisen muuntelun ylläpitämisessä. Lajien tai alalajien suojelun lisäksi tulisikin tunnistaa myös ESU:t ja suojella myös samaan lajiin kuuluvia, toisistaa poikkeavia populaatioita. Orankien jako omiin lajeihin ei ole lainkaan selvää eikä välttämättä hyvin perusteltua, mutta eri orankipopulaatiot ovat selvästi evolutiivisesti merkittäviä yksiköitä. Tässä tapauksessa lajistatuksella ei pitäisi olla merkitystä: jokainen oranki on suojelun arvoinen.