Eristys, evoluutio ja Uuden-Seelannin erikoinen lajisto

Yhä edelleen iso osa ihmisistä kiistää tai vähintään epäilee evoluutiota. Vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan reilut 10 % suomalaisista ei usko, että ihminen on kehittynyt muista, varhaisemmista eläinlajeista. Enemmän kuin joka kuudes ei osaa vastata kysymykseen. Evoluution kieltäminen on silkkaa typeryyttä — tai ehkä enemmänkin tietämättömyyttä, mutta tällä tietämättömyydellä on usein vahva uskonnollinen perusta. Vaikka Suomi ei mikään Yhdysvallat olekaan, niin täälläkin kreationismi elää ja voi hyvin. Eduskunnassakin on useita luomisopin nimeen vannovia.

Yksi parhaista käytännön esimerkeistä evoluutiosta ovat syrjäiset saaret. Syrjäisten saarten biodiversiteettiä on mahdotonta selittää ilman evoluutiota, ja olihan Galapagossaarten darwininsirkuilla keskeinen osa evoluutioteorian synnyssä. Kaikki darwininsirkkulajit ovat syntyneet vain yhdestä lajista, ja todennäköisesti muutamasta yksilöstä, jotka joskus muinoin (ehkä myrskytuulten mukana) päätyivät Galapagossaarille. Yhdestä lajista syntyi Galapagossaarilla viisitoista lajia, jotka kehittyivät erilaisiin ympäristöihin ja ravintoon. Mahdollisesti kuudennentoista lajin syntymä on tapahtunut silmiemme alla.

Syrjäisten saarten lajisto onkin aina pieni otos suurten saarien tai mantereiden lajikirjosta. Useimmiten nisäkkäät puuttuvat saarilta täysin, lukuun ottamatta lentokykyisiä lepakoita ja merinisäkkäitä (tilanne on nykyisin muuttunut, kun ihmisten mukana saarille on levinnyt mm. rottia, sikoja, kissoja, näätäeläimiä). Myöskään sammakkoeläimiä (jotka eivät siedä merivettä) ei saariltä löyty käytännössä koskaan, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Muita kuin merilintuja saarilla esiintyy, mutta nekin ovat monesti kehityneet harvalukuisesta lajijoukosta darwininsirkkujen tapaan. Liskoja saattaa esiintyä myös, mutta mitä sitä vähemmän mitä syrjäisemmästä saaresta on kyse. Eläinlajisto koostuukin etupäässä linnuista, lepakoista ja selkärangattomista.

Evoluution kannalta Uusi-Seelanti on yksi mielenkiintoisimmista saarista. Uuden-Seelannin pinta-ala on reilut 260.000 neliökilometriä, eli noin 85 % Suomen pinta-alasta. Uuden-Seelannin pääsaaret ovat olleet erillään isommista mantereista 66-80 miljoonaa vuotta, eli ne ovat muodostuneet jo dinosaurusaikaan. Sen jälkeen tapahtui isoja mullistuksia ja merenpinnan vaihteluita, joiden seurauksena Uusi-Seelanti saattoi menettää koko Gondwanasta peräisin olevan lajiston; ei ole varmuutta, onko yksikään saarilla oleva laji peräisin alkuperäiseltä jättiläismantereelta.

Joka tapauksessa Uuden-Seelannin lajisto on esimerkki pitkäaikaisesta isolaatiosta, joka kehittyi omissa oloissaan valtavan monipuoliseksi. Endeemisten eli kotoperäisten lajien runsaus on huimaava: monissa lajiryhmissä (liskot, sammakkoeläimet) kaikki lajit ovat kotoperäisiä, ja linnuissakin (merilintuja lukuun ottamatta) kotoperäisiä lajeja on seitsemän kymmenestä. Vaikka Uuden-Seelannin pinta-ala on huomattava, ei ennen ihmistä saarella elänyt yhtään maanisäkästä; mielenkiintoista kyllä, uudenseelanninlepakko on ottanut maanissäkkään roolia möyrimällä suuren osan yöstä metsänpohjalla myyrän tai hiiren tavoin. Sammakoita Uudessa-Seelannissa on nykyisin neljä kotoperäistä ja eriskummallista lajia. On mahdollista, että Uuden-Seelannin sammakkoeläimet ovat peräisin Gondwanan ajoilta, sillä sammakoiden päätyminen . Matelijoista Uudessa-Seelannissa esiintyy liskoja, mutta ei käärmeitä. Kaikki liskolajit ovat saarille kotoperäisiä.

Nisäkkäiden puuttuessa muille lajiryhmille on jäänyt tyhjiä ekolokeroita täytettäväksi. Lentokyvyttömiä lintuja saarilla enemmän kuin missään muualla maapallolla. Uudesta-Seelannista puuttuivat maapedot lähes täysin; lintuja lukuun ottamatta suurin peto saarilla oli noin 50-60 cm mittainen tuatara-lisko. Uusi-Seelanti onkin lintujen maailma, joista tunnetuimpia ovat epäilemättä kiivilinnut; kukapa ei olisi kuullut noista lentokyvyttömistä kummajaisista. Vaikka lentokyvyttömiä lintuja tunnetaan muiltakin mantereilta (esim. strutsit Afrikassa ja emut Australiassa), ovat kiivilinnut kehittyneet ehkä kaikkein kauimmaksi lentokykyisistä sukulaisistaan. Kiivien siivet ja pyrstö ovat lähes olemattomat, ja sekä luut että höyhenet menettäneet linnuille tyypilliset ominaisuudet: kiivien höyhenet muistuttavat enemmän karvoja, ja luissa on nisäkkäiden tapaaan ydin (lentokykyisillä lintulajeilla luut ovat onttoja ja kevyitä). Kiivejä tunnetaan viisi lajia, jotka kaikki ovat yöaktiivisia metsän pohjalla eläviä, hyönteisiä, toukkia ja siemeniä syöviä hiippareita. Kiivit ovat loppujen lopuksi melko suurikokoisia: pieninkin laji (pikkukiivi) on hieman täkäläistä sinisorsaa painavampi, ja suurin lajeista (kirjokiivi) on usean kilon painoinen, eli vastaa vaikkapa keskikokoista metsoa. Luontaisesti kiiveillä ei ollut juuri vihollisia, ja lisääntyminen on hidasta; lajista riippuen munia tulee kerralla vain 1-3 (vertailun vuoksi, aiemmin mainitut sinisorsa ja metso munivat kymmenkunta munaa kerralla ja poikaskuolleisuus on suurta).

Uuden-Seelannin linnuston erikoisuudet eivät lopu kiivilintuihin. Saarilla elää mm. maailman ainut vuoristopapukaija (kea) ja nykyisin äärimmäisen harvinainen papukaija kakapo. Kakapo on kiivien tavoin lentokyvytön, mutta kiipeilee puissa yllättävän ketterästi jalkojen ja nokan avulla, ja pystyy edelleen käyttämään siipiään lyhyisiin liitoihin tai puista laskeutumiseen. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että kakapo on Uuden-Seelannin (suhteellisen kömpelö) vastine oraville tai apinoille.

Saarilla eli myös melko kookas finchinsorsa sekä hanhilajeja, joka olivat myös lentokyvytön. Ilmeisesti finhcinsorsa ei sukulaisistaan poiketen ollut varsinainen vesilintu, vaan eli enimmäkseen puoliavoimilla ruohomaiden ja metsien alueella. Sorsia saattoi saalistaa maapedon roolin ottaneet Aptornis-suvun isot ja jykevänokkaiset, lentokyvyttömät petolinnut. Oma suosikkini Uuden Seelannin linnuista on kuitenkin pikkuriikkinen, liki kokomusta chathaminsieppo, jonka luultiin jo kuolleen sukupuuttoon. Se ei ehkä ole kovin erikoinen, mutta kaikin puolin persoonallinen pikkulintu.

Aikoinaan Uudessa Seelannissa eli myös joukko jättiläislintuja. Aptornis-petolinnut saattoivat painaa täysikasvuisen miehen verran, mutta moat olivat todellisia jättiläisiä. Moalajeja tunnetaan yhdeksän. Suurimmat niistä saattoivat painaa yli 200 kiloa, ja pää kohosi aina 3,5 metrin korkeuteen. Aiemmin moalintujen oletettiin olevan sukua muille lentokyvyttömille linnuille, mutta DNA-tutkimusten mukaan moan lähisukulaisia ovat Etelä-Amerikan pienikokoiset tinamit (tinamit ovat lentokykyisiä mutta huonoja lentäjiä, sillä niiltä puuttuu linnuille tyypillinen rintalastan harjanne, mihin lentämisessä tarvittavat isot rintalihakset kiinnittyvät). Moat olivat kaikki kasvinsyöjiä. Ne olivat selvästi ottaneet muualla maailmassa nisäkkäille kuuluvan roolin ekosysteemin suurikokoisimpina lajeina; moalintujen voisi sanoa olevan Uuden Seelannin vastine vaikkapa hirvieläimille.

Moalintujen ainut luontainen vihollinen lienee ollut jättimäinen haastinkotka, joka saattoi olla suurin koskaan elänyt päiväpetolintu. Haastinkotkan siipien kärkiväli oli 2,5-3 metriä. Linnun painosta ei ole yksimielisyyttä, mutta parhaimmat arviot ovat 10-15 kilon välillä; paino ei ehkä tunnu suurelta, mutta on kuitenkin esim. kolminkertainen maakotkaan verrattuna. Haastinkotka oli Uuden Seelannin ehdottomasti suurin petoeläin, ja tarvitsi kokoaan moalintujen pyydystämiseen.

Pitkä eristys ja evoluutio tuottivat Uuteen-Seelantiin lintujen dominoiman ekosysteemin, jossa linnut valtasivat muualla maailmassa nisäkkäille kuuluvia ekolokeroita. Väistämättä herää kysymys, miksi niin moni Uuden-Seelannin lintu unohti lentämisen, ja kehittynyt puhtaasti maaelämään? Siihen lienee useita syitä. Ensinnäkin lentäminen kuluttaa runsaasti energiaa ja vaatii kevyttä ruumiinrakennetta, joten lentokyvyttömänä linnuilla on mahdollisuus kasvaa suuremmaksi ja raskastekoisemmaksi, ja käyttää enemmän resursseja lisääntymiseen. Ilmeisesti lentokyky voi myös olla tarpeeton tilanteessa, jossa petoja on vähän eikä lintujen tarvitse tehdä pitkiä muuttomatkoja. Uuden-Seelannin suhteellisen vakaat olosuhteet edesauttoivat lintujen siirtymistä maaeläimiksi. Ihmisen näkökulmasta lentäminen on kadehdittava kyky, mutta joissakin tilanteissa evoluution näkökulmasta se voikin olla rasite, ja lentokyvyttömyys avasi linnuille uusia mahdollisuuksia hyödyntää rikasta ympäristöä.

Valtameren keskellä Uudessa-Seelannissa säilyi kaiken aikaa suhteellisen lauhkea ilmasto. Vaikka Jääkausiajan vaihtelu tuntui myös eteläisellä pallonpuoliskolla ja vuoristojen jäätiköt kasvoivat Uudessa-Seelannissa, varsinkin Pohjoissaaren rannikkoseuduilla ilmasto oli jäätiköitymismaksimin ajan varsin leuto. Uusi-Seelanti ei kokenut pleistoseeni-holoseenikauden vaihteen massasukupuuttoa noin 10.000-15.000 vuotta sitten. Kun muualla maailmassa megafauna hävisi, säilyivät Uuden-Seelannin moat vielä tuhansia vuosia. Uusi-Seelanti sai vielä odottaa omaa mullistustaan, joka oli väistämättä edessä.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Eristys, evoluutio ja Uuden-Seelannin erikoinen lajisto

  1. Paluuviite: Mullistus saapui Uuteen-Seelantiin – kahdesti | Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s