Blogin kirjoitus viime viikolla käsitteli Uuden-Seelannin erikoista, lintujen dominoivaa eläimistöä. Noin 10.000 vuotta sitten ihmiset olivat levittäytyneet maailman lähes joka kolkkaan, ja vain muutamat syrjäiset saaret säilyivät asumattomina; suurista maa-alueista Uuteen-Seelantiin ja Madagascarille ihminen saapui viimeisenä.

Tyynen meren saarten asuttaminen alkoi jo tuhansia vuosia sitten, kun polynesialaiset saivat päähänsä lähteä kanooteillaan ylittämään laajoja merialueita. Polynesialaisten alkukoti on Taiwanilla ja Filippiinien pohjoisosissa. Ehkä noin 2000 eaa. nämä ihmiset aloittivat matkan kohti itää. Polynesialaiset saapuivat Fidzille ja Uuteen Kaledoniaan jo kauan ennen ajan laskun alkua, ja seuraavien satojen vuosien aikana purje-avusteisilla kanooteilla matkaava väki asuttivat valtaosan Tyynen meren saarista. Tyynen meren kaakkoisosan Hawaiin saaret asutettiin yli vuosituhat sitten. Kaikkialla ihmistä seurasi lajiston tuho: polynesialaisten levittäytyminen Tyynen meren saarille hävitti arviolta vähintään 1000 lintulajia sukupuuttoon. Uusi-Seelanti oli tästä pitkään poikkeus: se oli sivussa jopa polynesialaisten muuttoliikkeestä.

Samalla kun muualla maailmassa ihmiset olivat hävittäneet vanhan maailman suuret (ja monet pienet) eläimet, Uuden-Seelannin jättimäiset moat ja suuret haastinkotkat jatkoivat elämäänsä tuhosta tietämättä. Ihmisten saapuminen Uuteen-Seelantiin oli kuitenkin vain ajan kysymys: joskus vuosien 1200-1300 välillä ensimmäiset kanootit rantautuivat Pohjoissaarelle. Uudesta Seelannista matkaajat löysivät koskemattoman, kauniin ja hedelmällise maailman. Ihmiset toivat kuitenkin mukanaan ensimmäisen tuhon Uuden Seelannin luonnolle.

Polynesialaiset olivat taitavia merenkävijöitä ja kalastajia, mutta he olivat myös metsästäjiä ja maanviljelijöitä. Aluksi saarille saapunut väki ilmeisesti eli luonnon antimilla, metsästäen ja keräillen. Uuden Seelannin asuttamista seuraavan vuosisadan tai kahden aikana kaikki moat hävisivät nopeasti; ne olivat täysin puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan. Pienikokoiset moalajit saattoivat selvitä hieman suuria kauemmin, mutta vuoteen 1500 mennessä kaikki olivat sukupuutossa. Moalajien rinnalla katosivat myös suuret haastinkotkat. Maorit saattoivat metsästää myös haastinkotkia, mutta suuret kotkat hävisivät väistämättä samaa tahtia moalintujen kanssa; oletettavasti moat olivat haastinkotkan tärkeintä ravintoa.

Viimeistään suurten saaliseläinten ja helpon lihan katoaminen sai alulle maanviljelyn. Ihmiset toivat mukanaan tuttuja viljelykasveja (kuten bataatin), ja Uudessa Seelannissa alkoi ensimmäinen laajamittainen metsänraivaus, joka useimmiten tapahtui polttamalla. Varsinkin lämpimämpi Pohjoissaari soveltui polynesialaisten viljelykasveille. Nopeasti Uuden-Seelannin metsistä hävisi 40 %. Samalla kun metsiä raivattiin, pienempien lajien metsästys jatkui.

Ihmisen saapumista seuranneiden vuosisatojen aikana Uudesta Seelannista hävisi kymmeniä lintulajeja, mm. pohjois– ja eteläsaaren lentokyvyttömät hanhet, Aptornis-suvun lentokyvyttömät isot petolinnut ja uudenseelanninkorpit; viimeinen esimerkki osoittaa, ettei sukupuutto kohdannut vain lentokyvyttömiä lintuja. Uudesta Seelannista katosi myös kaksi sammakkolajia. Ihmiset eivät tulleet saarille yksin, vaan toivat mukanaan kaksi nisäkäslajia: polynesianrotan sekä kuri-koirarodun. Nisäkäspetojen – varsinkin rotan – saapuminen saarille lienee ollut osasyyllisenä useiden lajien sukupuuttoon.

Tahallaan tai tahtomattaan maoreiksi itseään kutsuva kansa sai aikaan ensimmäisen mullistuksen Uudessa-Seelannissa. Saaret olivat kuitenkin isoja, ja metsien raivauksesta huolimatta Uuteen-Seelantiin jäi koskemattomia alueita. Monet lajit selvisivät maorien tulosta. Seuraava mullistus oli kuitenkin jo ovella. Ensimmäinen eurooppalainen Uuden-Seelannin rannoilla oli hollantilainen Abel Tasman, jonka vierailu vuonna 1642 jäi lyhyeksi vihamielisten maorien hyökätessä hänen laivakuntaansa vastaan. Tasman jätti kuitenkin merkkinsä historiaan, sillä Uusi-Seelanti sai nimensä hollantilaisilta Zeelandin provinssin mukaan.

Eurooppalaisten näkökulmsta Australia ja Uusi-Seelanti vaikuttivat köyhiltä, joten hollantilaisten innostus löydettyjä alueita kohtaan lopahti. Vasta vuosina 1769-1770 Uuteen-Seelantiin tehtiin vakavasti otettava löytöretki brittiläisen James Cookin johdolla. Toinen yritys saarille oli huomattavasti onnistuneempi, ja Cookin jälkeen eurooppalaiset alkoivat vierailla alueella säännöllisesti. Tällä kertaa maorit ottivat tulokkaat pääosin vastaan ystävällisesti, ja valaanpyytäjät ja kauppiaat muodostivat kauppasuhteet alkuperäisasukkaisiin. Parissa vuosikymmenessä alueella oli jo pysyvää eurooppalaisten asutusta, ja hiljalleen Uusi-Seelanti joutui osaksi Brittiläistä imperiumia. Virallinen siirtomaa Uudesta-Seelannista tuli vuonna 1840.

Eurooppalaisten tulo oli suuri muutos maorien elämäntapaan. Maorit hamusivat metallisia työkaluja, mutta ennen muuta soturikansa halusi musketteja – tuliaseiden voimin maorit kävivät keskenään verisiä taisteluita. Aluksi eurooppalaisia oli vähän, mutta tulokkaiden määrän kasvaessa alkuperäisasukkaat joutuivat hiljalleen yhä ahtaammalle. Lopulta 1800-luvun puolivälin molemmin puolin käytiin sarja sotia, joiden seurauksena britit käytännössä ottivat saaret hallintaansa.

Eurooppalaisten mukana seurasi Uuden-Seelannin luonnon toinen mullistus. Väestön lisääntyessä metsäkato kasvoi, ja lajisto joutui yhä ahtaammalle. Pahinta oli kuitenkin eurooppalaisten tuomat vieraslajit. Britit halusivat tehdä maailmasta Englannin, ja toivat mukanaan kotimaansa eläimiä, useimmat ihan tarkoituksella. 1700-luvun lopulta lähtien saarille saapui iso joukko meille tavallisia ja jokapäiväisiä lajeja: mm. sika, kissa, näätä, useampi rottalaji, siili ja kani – kaikki alkuperäiselle lajistolle ongelmallisia. Eurooppalaisten saapumista seurasikin uusi sukupuuttoaalto, ja Uudesta-Seelannista hävisi jälleen useampi kymmenen lajia. Sukupuutot ovat jatkuneet pitkälle 1900-luvulle saakka; yksi viimeisimmistä hävinneistä lajeista oli pensasvilistäjä, pikkuriikkinen ja miltei lentokyvytön varpuslintu.

Monilla lajeilla sukupuuttouhka on edelleen ilmeinen. Osa lajeista ajautunut sen verran ahtaalle, että ne ovat kadonneet mantereilta kokonaan. Niitä esiintyy enää joillakin syrjäisillä saarilla, jonne vierasperäiset pedot eivät ole löytäneet. Esim. Uuden-Seelannin suurin lisko tuatara säilyi vain 32 saarella, joilla ei ollut rottia. Laji oli vaarassa hävitä kokonaan, mutta suojelutoimien ansiosta sitä ei enää nykyisin pidetä uhanalaisena. Pikkukiivi pelastui melkeinpä sattumalta, kun 1900-luvun alussa viisi lintuyksilöä siirrettiin Kapiti-saarelle. Laji hävisi mantereelta, mutta kiivit menestyivät saarella niin hyvin, että Kapitilla syntyneitä yksilöitä on sittemmin siirretty muille saarille. Koska kaikki nykyiset pikkukiivit ovat peräisin vain noin viidestä yksilöstä, lajin geneettinen muuntelu on hyvin vähäistä.

Kaikesta huolimatta tuatara ja pikkukiivi ovat esimerkkejä suojelutyön onnistumisesta: molemmat lajit ovat pelastuneet sukupuutolta. Uudessa-Seelannissa on jo pitkä historia taistelussa vierasperäisiä lajeja – niin eläimiä kuin kasveja – vastaan. Työ alkoi jo 1960-luvulla: ensimmäisenä vieraslajeja alettiin hävittää pieniltä saarilta, ja hiljalleen on edetty yhä suuremmille maa-alueille. Toistaiseksi Campbellin saari on suurin, mistä mm. rotta on hävitetty kokonaan. Campbellin kohdalla työtä on helpottanut se, että saari on asumaton ja syrjäinen. Tähän mennessä vieraslajit on saatu hävitettyä noin sadalta saarelta.

Uusi-Seelanti tavoittelee kuitenkin jotain vielä suurempaa: valtion virallisena tavoitteena on hävittää kaikki Uuden-Seelannin rotat, näätäeläimet ja pussirotat vuoteen 2050 mennessä. Projekti on saanut nimeksi ”Pedoista vapaa Uusi-Seelanti”, ja operaatio on tarkoitus toteuttaa julkisen vallan ja kansalaisjärjestöjen yhteisvoimin. Uudessa-Seelannissa onkin tavallista, että kun luontoharrastaja lähtee metsään, hänellä on kiikareiden sijaista (tai lisäksi) mukana rotanloukkuja. Loukutus onkin erittäin yleistä: viime vuoden syksyllä julkaistun uutisen mukaan joka viidennen uusiseelantilaisen pihalla on loukkuja.

Petokantojen rajoittaminen aiheuttaa vuosittain huomattavia kustannuksia Uuden-Seelannin valtiolle, mutta petojen hävittäminen kokonaan vaatisi nykykeinoilla  miljardien panostuksen. Projektissa lasketaankin aika paljon tulevien innovaatioiden varaan; yksi keksintö on A24-niminen automaattiloukku, jota ei tarvitse käydä kokemassa: loukku tappaa sitä tutkivan rotan välittömästi, ja kuollut eläin putoaa maahan. Mutta pelkästään loukuttamalla esim. rottien hävittäminen kokonaan saattaa olla mahdotonta, koska rotta on erittäin tehokas lisääntymään. Niinpä tutkimuskohteena on mm. ”Troijalaiset naaraat” -niminen tekniikka, jonka avulla vieraslajien urosyksilöiden lisääntymistä pyritään rajoittamaan tai kokonaan estämään.

Tavoite useiden nisäkäspetojen hävittämiseksi on kunnianhimoinen, ja lähivuosikymmenet näyttävät miten hankkeessa tulee käymään. Voi olla että yritys osoittautuu mahdottomaksi, sillä jatkuvasti on riskinä että esim. laivojen mukana leviää yhä uusia vieraslajeja (tai vanhat palautuvat alueilla, mistä ne ovat jo kerran hävitetty). Ja vaikka yritys lopulta onnistuisi, niin väistämättä työ jää tietyllä tavalla puolimatkaan: hävinnyttä Uuden-Seelannin lajistoa ei mikään tuo takaisin.