Suomen villiinnyttäminen

Tammikuussa laitettiin Suomessa alulle uusi luonnonsuojelujärjestö, Rewilding Finland. Järjestön tavoitteena on villiinnyttämisen (rewilding) edistäminen. Villiinnyttäminen tarkoittaa ekosysteemien palauttamista kohti luonnontilaa: mm. laajoja yhtenäisiä alueita, suojelualueiden välisen kytkeytyvyyden parantamista sekä suurikokoisten lajien sekä petoeläinten palauttamista luontoon.

Erilaisia rewilding-projekteja on ollut käynnissä niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa. Pohjois-Amerikassa villiinnyttämiseksi voidaan laskea mm. susien palauttamisen isoille suojelualueille tai biisonien siirrot entisille asuinseuduilleen. Myös huomattavasti isompia suunnitelmia on käynnissä, kuten laajojen preeria-alueiden palauttaminen tai suojelualueketju läpi Kalliovuorten. Euroopassa villiinnytykseen on kuulunut mm. visenttien ja vanhojen hevosrotujen siirrot uusille alueille. Yksi vanhimmista rewilding-projekteista (tosin kyseistä termiä ei tässä yhteydessä ole varsinaisesti käytetty) on Hollannissa sijaitseva Oostvaardersplass -niminen luonnonpuisto, jossa elää kauriita, konik-hevosia ja heckin karjaa. Varsinkin Keski-Euroopassa villiinnytyksen haasteet ovat Amerikkaa suuremmat, koska väestön tiheys on suuri ja vapaata maa-alaa vain vähän (Oostvaardersplass on entistä, kuivattua merenpohjaa). Toisaalta Euroopassa villiinnytykselle onkin suuri tilaus.

Suomessa villiinnytys on ehkä terminä ollut tuntematon, vaikka saman tyyppistä toimintaa on täälläkin tehty (kuten metsäpeuran palauttaminen Suomenselälle). Uusi järjestö aloitti räväkästi esittämällä visentin ja villihevosten palauttamista Etelä-Suomeen. Esitys sai kiitettävää huomiota mediassa, mm. YLE, Maaseudun tulevaisuus ja Helsingin sanomat uutisoivat aiheesta. Kuten arvata saattaa, nettikommenttien perusteella aika monelle ajatus visenteistä on vaikea sulattaa, ja osa piti esitystä lähinnä vitsinä tai hörhöilynä. Onkin vaikea nähdä mitään tapahtuvan vielä aikoihin, mutta ainakin keskustelu on alkanut.

Moni keskustelijoista kutsuu visenttiä ja hevosta vieraslajeiksi, ja vastustaa siitäkin syystä ajatusta. Vieraslajin käsite on kuitenkin toisinaan horjuva, kuten blogissa on aiemmin kerrottu. Kun katsotaan vähänkään kauemmas historiaan (tai kirjoitettua historiaa kauemmas), niin asiat alkavat mennä mutkikkaaksi. Olisivatko norsut tai virtahevot vieraslajeja Euroopassa? Moni vastaisi kysymykseen myöntävästi sen enempää pohtimatta, mutta edellisellä jääkausien välisellä lämpökaudella (Eem) reilut satatuhatta vuotta sitten virtahevot polskivat Euroopan joissa, ja metsissä liikkui norsuja. Tuolloin ei Euroopassa ollut nykyihmisiä – siis minkälainen olisi Euroopan eläimistö nykyään ilman ihmistä? Millainen olisi Suomen eläimistö ilman ihmistä? Siinä missä Keski-Euroopassa Eem-kauden eläimistöstä löytyy fossiileja, mutta Suomessa jääkausi on jauhanut kaikki edeltävät maakerrokset pois. Suomen kohdalla voimme lähinnä vain jossitella, ja esittää valistuneita arvauksia.

Yleensä ihmiset muistelevat kaihoten lapsuutensa maisemia, mutta luonto on alati muutostilassa. Isolta osin muutokset nykyään ovat toki ihmisen aikaansaannosta; maanviljelyn ja karjatalouden leviäminen toi Suomeen valtavasti uusia lajeja – niin kasveja kuin hyönteisiä – jotka nykyisin mielletään täysin suomalaiseen lajistoon kuuluviksi. Sata vuotta sitten Suomen maisemaa täplittivät (laajojen soiden lisäksi) niityt, hakamaat ja metsälaitumet, josta on jäljellä enää vain rippeet. Aika moni suomalainen pitää karjatalouden muovaamasta maisemasta, vaikka se ei alkuperäistä luontoa olekaan.

Mikä on siis sitä luontoa, mitä pitäisi suojella? Yleinen ajatus lienee, että ilman ihmistä Suomi olisi laajojen soiden ja koskemattomien metsien maa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole koko totuus. Ei ole mitenkään kaukaa haettu ajatus, että ilman ihmistä Etelä-Suomessa liikkuisi visenttejä tai alkuhärkiä; molempia lajeja eli aikanaan Suomea huomattavasti ankarammissa olosuhteissa. Visenttien tai alkuhärkien laumat muokkaisivat elinympäristöä itselleen sopivaksi pitämällä metsänpohjan avoimena ja metsät mosaiikkimaisina. Yhtä lailla kuin kotieläinten laidunnus ylläpitää perinnebiotooppien lajistoa, voivat saman hoitaa villit laiduntajat. Rewilding Finland on esittänyt aivan oikean ajatuksen: suuret laiduntajat voisivat olla pelastus perinnebiotoopeille.

Paljon vettä pitää virrata Kymijoessa, ennen kuin visenttejä Suomessa nähdään, edes puolivillinä. Valittetavasti suomalaisen maanomistajan suojelumyönteisyys loppuu yleensä siinä vaiheessa, kun metsästä pitäisi jättää muutama kalikka kaatamatta. Monille isoista nisäkkäistä tulee ensimmäiseksi mieleen syödyt taimet ja nakerretut rungot. Nykytilanteessa visentin tuominen Etelä-Suomeen olisi kuitenkin realistisempi vaihtoehto kuin metsäpeuran palattaminen, koska peuroille tärkeät luonnontilaiset suot, jäkäläkankaat ja luppokuusikot ovat lähestulkoon kadonneet.

Näin ollen ilmaisen tukeni Rewilding Finlandille, ja toivotan ryhmän aktiiveille onnea ja pitkää pinnaa. Jos oma työtilanne olisi erilainen, olisin takuuvarmasti toiminnassa mukana. Tällä hetkellä pitää tyytyä henkiseen tukeen, ainakin toistaiseksi.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): Suomesta, Yleinen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s