Amerikan laiskat jättiläiset

Etelä-Amerikka erosi Afrikasta noin 100 miljoonaa vuotta sitten, minkä jälkeen manner jäi pitkäksi aikaa muusta maailmasta eristyksiin. Eristys ei ollut täydellinen varsinkaan aluksi, vaan vuosimiljoonien aikana Etelä-Amerikkaan levisi Afrikasta mm. apinoiden alkumuotoja sekä jyrsijöitä. Eristys oli kuitenkin riittävä siihen, että mantereella syntyi varsin omintakeista eläimistöä. Etelä-Amerikan lahja maailman faunaan ovat mm. vyötiäiset, laiskiaiset ja muurahaiskarhut, jotka kaikki kuuluvat jokseenkin primitiiviseen Xanarthra-nisäkäslahkoon.

Nykyisen Etelä-Amerikan lajiston yksi merkillepantava piirre on isojen maaeläinten totaalinen puuttuminen (jonka minäkin huomasin jo lapsena selaillessa kotonta löytynyttä Kodin suuri eläinkirja -kirjasarjaa). Etelä-Amerikan suurin maaeläin on amerikantapiiri, joka voi kasvaa noin 300 kg painoiseksi. Tapiiri jää siis kovin kauas vaikkapa Pohjois-Amerikan biisoneista tai pohjoisista hirvistä, puhumattakaan Afrikan tai Aasian norsuista ja sarvikuonoista. Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että nykytila on normaali: Etelä-Amerikka oli kauan todellinen jättiläisten maailma.

Blogissa on aiemmin kerrottu glyptodonista, joka oli vyötiäisten jättikokoinen sukulainen. Toinen eteläamerikkalainen eläinryhmä on laiskiaiset, joka on saanut alkunsa kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Nykyiset kuusi laiskiaislajia ovat puissa hitaasti kiipeileviä yöeläimiä. Kaikki lajit ovat vain muutaman kilon painoisia, vaatimattomia otuksia, ja niille on vaikea kuvitella mitään erikoisempaa historiaa. Puissa kiipeilevät lajit ovat kuitenkin aikanaan suuren lajiryhmän viimeiset rippeet, ja laiskiaiset ovat läpi historiansa olleet ennen kaikkea maaeläimiä – eikä vain mitä tahansa maaeläimiä, vaan laiskiaisiin kuului aikanaan Amerikan mantereen suurimpia eläinlajeja.

Fossiiliaineistosta maalaiskiaisia on tunnistettu ainakin kuusi eri heimoa, joihin kuuluu kymmeniä sukuja. Vaikka esiintyminen onkin hajaantunut ainakin 30 miljoonan vuoden ajalle, niin kyseessä on ollut erittäin runsas lajiryhmä. Laiskiaiset olivat pitkään Etelä-Amerikan lajistoa, kunnes Etelä- ja Pohjois-Amerikka alkoivat lähestyä, ja ensimmäiset laiskiaiset siirtyivät pohjoiseen, todennäköisesti saarten muodostamia ketjuja myöten. Lopulta maalaiskiaiset asuttivat koko Pohjois-Amerikkan aina mantereen pohjoisosiin saakka. Kukaan tuskin tietää tarkalleen, kuinka monta maalaiskiaislajia Amerikassa esiintyi pleistoseenikauden lopulla — osittain siksi, että miltei jokainen hyvin säilynyt fossiili on aikanaan nimetty omaksi lajikseen, mutta uusia lajeja on kuvattu vielä 2000-luvulla. Joka tapauksessa ihmisten saapuessa mantereelle Amerikassa eli useita valtavan kokoisia laiskiaislajeja.

Pleistoseenikauden lopun jättiläislaiskiaisia kuului lukuisiin sukuihin. Megalonyx on ehkä tunnetuin Pohjois-Amerikan laiskaisista, ja suvun nimikkolaji (M. jeffersonii) on saanut nimensä presidentti Thomas Jeffersonin mukaan. Jeffersoninlaiskiainen oli vain keskikokoinen laji, joka kasvoi suurimmillaan noin tonnin painoiseksi (sekin olisi siis suurempi kuin biisoni). Lajin levinneisyysalue oli hyvin laaja, sillä fossiileja on löytynyt Väli-Amerikasta aina Alaskaan ja Yukoniin saakka, eli laiskiaiset eivät olleet vain lämpimien seutujen lajeja. Harlaninlaiskiainen oli toinen samankokoinen laji, jota eli jeffersoninlaiskiaisen tapaan laajalla alueella Väli- ja Pohjois-Amerikassa, ei kuitenkaan aivan yhtä pohjoisessa. Muita tonnikaisia löytyi Etelä-Amerikasta mm. Glossotherium- ja Mylodon- suvuista.

Osa maalaiskiaisista kasvoi huomattavasti edellä mainittuja kookkaammiksi. Esim. Eremotherium oli jättiläislaiskiaisten suku, jota esiintyi niin Pohjois-Amerikassa (ainakin Yhdysvaltojen eteläosissa) ja laajalti Keski- ja Etelä-Amerikassa. Eremotheriumista tiedetään aika vähän, mutta ilmeisesti tämän ryhmän lajit kasvoivat jopa parin-kolmen tonnin painoiseksi. Ne olivat isoja ja raskasrakenteisia eläimiä. Eremotherium-laiskiaisia säilyi aivan pleistoseenikauden lopulle ainakin Etelä-Amerikassa.

Etelä-Amerikassa laiskiaiset kasvoivat kaikkein suurimmiksi. Lestodon-suvun laiskiaiset saavuttivat kahden ja puolen tonnin painon. Ehkä maalaiskiaisista kuuluisin – ja samalla suurin – on eteläamerikkalainen Megatherium. Ne olivat kirjaimellisesti norsun kokoisia laiskiaisia: suurimmat lajit saattoivat painaa neljä tonnia, suuret yksilöt vieläkin enemmän (nykyiset aasiannorsut ovat suunnilleen saman kokoisia). Pituutta eläimillä oli 6 metriä, ja seisoessaan kahdella jalalla Megatherium oli varmasti huikea näky – ja ylettyi miltei yhtä korkealle lehvästöön kuin Afrikan kirahvit.

Koska jättiläislaiskiaisia esiintyi lukuisia lajeja ympäri Amerikan mannerta, on lajeihin liittyviä yleistyksiä on hankala kuvata. Kaikki olivat toki kasvinsyöjiä. Joskus Megatheriumin on väitetty olleen sekasyöjä tai raadonsyöjä, mutta nämä jutut on parempi kuitata fiktiona: kaikilla laiskiaisilla on kasvinsyöjän purukalusto. Siihen yhtäläisyydet sitten päättyvätkin, ja maalaiskiaiset näyttävät olleen elintavoiltaan hyvin vaihtelevia. Osa lajeista oli selvästi trooppisia, ja eli trooppisissa metsissä tai puustoisilla savanneilla. Osa eli lauhkeilla ruohomailla tai jopa puoliaavikoilla; esim. Megatherium viihtyi ilmeisesti puoliavoimilla ruohomailla. Pohjoisin lajeista jeffersoninlaiskiainen on yhdistetty vuoristojen havumetsiin. Osa lajeista söi ruohovartisia kasveja maan rajassa, osa taas (kuten Megatherium) puiden ja pensaiden lehtiä ja mahdollisesti hedelmiä. Lestodon-suvun lajien on arveltu jopa kaivaneen kasvien juuria maan alta, mikä selittäisi eläimen hyvin kulutusta kestävät, vahvat hampaat. Koska monien lajien levinneisyysalue oli hyvin laaja, niin oletettavasti lajien elinympäristövaatimukset olivat melko väljät, ja lajit tulivat toimeen hyvin monenlaisessa ympäristössä.

Jos maalaiskiaisten ravintokin on osin arvailujen varassa, niin vielä vähemmän tiedetään niiden muista elintavoista. Sukulaisiin vertailukaan ei tässä tapauksessa onnistu, kun nykyiset laiskiaiset ovat hyvin kaukana entisaikojen maassa kulkevista serkuistaan. Ei edes tiedetä sitä, olivatko maalaiskiaiset yksineläjiä vai laumaeläimiä – molempia on ehdotettu. On mahdollista, että ainakin osa laiskiaisista eli pienissä ryhmissä tai perhekunnittain, sillä Iowasta on samalta fossiilipaikalta löytynyt jeffersoninlaiskiaisemon ja kahden eri-ikäisen poikasen jäänteet.

Ehkä yksi yhteinen piirre yhdistää nykyisiä laiskiaisia ja entisaikojen jättejä: maalaiskiaiset olivat todennäköisesti yhtä loivaliikkeisiä kuin puissa kiipeilevät sukulaisensa. Useimmat maalaiskiaiset olivat erittäin raskastekoisia, joten oletettavasti ne eivät olleet hyviä juoksemaan; usein ne saattoivat jopa liikkua kahdella jalalla seisten. Neljällä jalalla kulkisessa etujalkojen rystyset ottivat maahan, suuret kynnet oli käännetty piiloon. Laiskiaiset ja niiden nykyiset lähisukulaiset ovat jossain määrin primitiivisiä nisäkkäitä, joiden metabolia ja esim. lämmönsäätely eivät ole kovin tehokkaita. Koska eläinten metabolian taso on ollut alhainen ja kasviperäinen ravinto on energiaköyhää, maalaiskiaiset tuskin ovat liikkuneet kovin laajalti tai nopeasti. Todennäköisesti niiden ei ole tarvinnut, sillä kun elopaino vaihtelee tonnista neljään, ei luontaisia petoja enää esiinny. Korkeintaan sapelihammaskissat ovat saattaneet saalistaa nuoria yksilöitä, ja nekin ovat tehneet sitä oman henkensä uhalla; loivaliikkeiset laiskiaiset olivat kaikesta huolimatta tavattoman vahvoja, ja niillä oli suuret ja terävät kynnet.

Maalaiskiaisiin liittyy yksi eriskummallinen piirre: ainakin osa lajeista näyttää kaivaneen säännöllisesti luolia suoraan kallioon, eikä kukaan tiedä miksi. Laiskiaisten (ja muun megafaunan, esim. glyptodonien) kaivamia tunneleita on löytynyt Argentiinasta ja Brasiliasta yli 1500 kappaletta. Kyse on todellakin eläinten kaivamista tunneleista, sillä mitkään geologiset prosessit eivät ole luolia muodostaneet. Osa tunneleista on niin tilavia, että ihmiset pystyvät kävelemään niiden sisällä vaikeuksitta; osa tunneleista on taas selvästi pienempiä, mikä viittaa vahvasti siihen, että niitä ovat kaivaneet monet, eri kokoiset lajit. Vaikka ei olekaan täyttä varmuutta mitkä kaikki eläimet luolia kaivoivat, niin laiskiaisista kyseessä lienevät ainakin Lestodon- ja Glossotherium-sukujen eläimet. Luolien seinissä on edelleen nähtävillä kynsien jälkiä, mutta kynnenjäljen yhdistäminen sukupuuttoon kuolleeseen lajiin on osoittautunut hankalaksi. Megatherium-jättiläiset on suljettu pois tunneleita kaivavien listalta, sillä tutkijat ovat päätelleet ettei niiden ruumiinrakenne soveltunut kaivamiseen.

Laiskiaisten sukulaisista vyötiäiset ovat innokkaita pesäonkaloiden kaivajia, ja toisinaan myös muurahaiskarhut saattavat kaivaa itselleen suojakolon. Laiskiaisten kaivamien tunneleiden merkitystä ei kuitenkaan tiedetä: pesäonkaloita ne eivät näytä olleen, sillä luolista ei ole löytynyt mitään pesintään viittaavaa tai esim. kuolleita eläinyksilöitä (vain yhdestä tunnelista on löydetty kuolleen laiskiaisen jäänteet, mutta sekin on jäänyt loukkuun luolan romahdettua). Ne ovat saattaneet toimia väliaikaisina suojapaikkoina, mutta luolan kaivaminen kallioon ei ole kovin tehokas keino saada suoja huonolta säältä. Toisaalta osa onkaloista ja tunneleista on niin laajoja, että niiden tekemiseen ja laajentamiseen on mennyt vuosikymmeniä ellei vuosisatoja, ja laiskiaiset ovat kaivelleet niitä sukupolvesta toiseen. Yksi hypoteesi onkin, että onkalot ovat olleet jonkinlaisia laiskiaisten lemmentunneleita, eli onkaloiden kaivaminen liittyisi lajien lisääntymiseen. Toistaiseksi voidaan vain arvailla tunnelien merkitystä, yksikään sukupuuttoon kuollut eläin ei enää ole meille vastausta antamassa. Pohjois-Amerikasta laiskiaisten kaivamia tunneleita ei ole löytytynyt. Joko pohjoisamerikkalaiset lajit eivät tunneleita kaivaneet, niitä ei ole vain osattu etsiä, tai tunnelit on kaivettu pehmeämpään maaperään ja ne ovat vuosituhansien myötä sortuneet. Jos laiskiaiset tosiaan kaivoivat tunneleita suojapaikoiksi tai pesiksi, niin voisi olettaa että esim. Alaskassa ja Yukonissa esiintynyt jeffersoninlaiskiainen olisi sellaisia tarvinnut.

Sääli, ettei yksikään maalaiskiainen ei selvinnyt näihin päiviin saakka. Suurin osa maalaiskiaisista lienee ollut puoliavointen ympäristöjen lajeja, ja varsinkin Etelä-Amerikassa niiden kulta-aikaa saattoi olla jääkausiaika, jolloin tiheitä metsiä oli vähiten. Ilmasto- ja kasvillisuusmallinnuksia tehneet tutkijat esittävät, että Etelä-Amerikan jättiläislaiskiaisten elinympäristö kutistui selvästi nykyiselle holoseenikaudelle tultaessa. Viimeiset maalaiskiaiset hävisivät Amerikan mantereelta pleistoseeni-holoseenikauden vaihteessa: Pohjois-Amerikasta maalaiskiaiset näyttävät hävinneen noin 11.000 radiohiilivuotta (vastaa noin 13.000 kalenterivuotta) sitten, ja Etelä-Amerikasta hieman tämän jälkeen. Etelä-Amerikan eteläkärjessä, Patagoniassa, Mylodon-suvun laiskiaisten sukupuutto vaikuttaisi tapahtuneen noin 12.000 vuotta takaperin; tuolloin alueelta tiedetään jo merkkejä ihmisasutuksesta. Huomattavasti nuoremmaksikin väitettyjä ajoituksia maalaiskiaisten fossiileista on olemassa, mutta ne ajoitukset eivät ole yleisesti hyväksyttyjä. Etelä-Amerikan lajiston sukupuuttojen ajankohta on vielä hieman arvoitus, koska ajoituksia on toistaiseksi niukasti. Todennäköisesti Amerikan mantereella Patagonia oli kuitenkin viimeisiä paikkoja, missä maalaiskiaisia esiintyi.

Maalaiskiaiset hävisivät melko pian sen jälkeen, kun ihminen saapui Amerikkaan. Vaikka ihmisiä ja maalaiskiaisia esiintyi jonkin aikaa samoilla alueilla, niin ihmiset ovat ainakin osasyyllisiä laiskiaisten sukupuuttoon. Hitaasti liikkuvina eläiminä ne olivat helposti saavutettavaa saalista avoimessa maastossa, vaikka tonnien painoisen vahvan eläimen tappaminen ei ollut helppo tehtävä. Varsinkin arkeologit tuntuvat epäilevän ihmisen osuutta suurten eläinten sukupuuttoon, sillä vain harvoissa fossiileissa on ihmisten aiheuttamia vammoja. Ilmastolla lienee ollut osansa laiskiaisten katoamisessa, ja nykyisin moni tutkijoista on sitä mieltä että megafaunan häviäminen oli ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutusta.

Ilmaston merkitys asettuu kuitenkin kyseenalaiseksi, kun tarkastellaan Isojen Antillien saaria, missä maalaiskiaisia eli tuhansia vuosia kauemmin kuin mantereella. Esim. Kuubasta ja Hispaniolasta maalaiskiaiset hävisivät vain noin 5000 vuotta sitten; ne eivät varsinaisesti olleet jättiläisiä, mutta saarilla harvoin kovin suuria eläimiä. Maalaiskiaisten katoaminen Isoilta Antilleilta tapahtui vasta sen jälkeen kun ihminen saapui saarille. Tässäkin tapauksessa jäljet näyttävät johtavan sylttytehtaalle. Ilmastoselitys ontuu pahasti, jos laiskiaiset hävisivät ensin mantereilta, missä niillä oli mahdollisuus siirtyä muuttuvien ilmastovyöhykkeiden mukana, mutta säilyivät rajallisilla saarilla. Eikä pidä unohtaa, että maalaiskiaiset oli miljoonia vuosia vanha eläinryhmä, joka selvisi lukuisista ilmaston vaihteluista ja pleistoseenikauden jääkausiajasta.

Muistona laiskoista jättiläisistä on jäljellä enää Etelä-Amerikan tunnelit, sekä metrien korkeuksiin kohoavat laiskiaisten luurangot (tai luurankojen kopiot) maailman luonnontieteellisissä museoissa.

(Tähän oli tarkoitus laittaa oma valokuva Megatheriumin luurangosta Skotlannin kansallismuseossa, mutta kuvan laatu onkin sen verran heikko että lukijan pitää tyytyä vaikka tähän nettikuvaan)

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s