Viimeisetkin järvien jäät ovat Etelä- ja Keski-Suomessa sulaneet, ja vesilinnut ovat pääosin palanneet. Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinoima, valtaosin harrastajavoimin tehtävä vesilintulaskenta alkaa rannikolla huhti-toukokuun vaihteessa, ja sisämaassa viikkoa myöhemmin. Ilman harrastajien työpanosta tieto Suomen vesilinnustosta olisi aika hataralla pohjalla.

Vesilintuseurannan tulokset ovat karua luettavaa. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa vesilinnuilla ei näyttänyt olevan mitään hätää, on tilanne parissa vuosikymmenessä muuttunut radikaalisti. Monien lajien kanta on ollut jyrkässä laskussa: väheneminen on ollut erityisen voimakasta puna- ja tukkasotkalla, haapanalla, jouhisorsalla, heinätavilla ja nokikanalla, jotka kaikki ovat päätyneet vuosikymmenessä uhanalaisiksi lajeiksi. Myös mm. koskelot (varsinkin tukkakoskelo) ovat selvästi taantuneet. Vain sinisorsalla näyttää menevän hyvin, ja kanta on ollut hienoisessa kasvussa.

Mitään yhtä selittävää syytä ei lukuisien vesilintulajien romahdukseen voi antaa. Osittain muutokset saattavat johtua talvehtimisalueiden heikentyneestä tilanteesta, mutta kotoisat syyt lienevät merkittävämpiä. Yhdistävä tekijä näyttää olevan rehevät lintujärvet. Erityisesti rehevissä vesissä viihtyvät lajit ovat taantuneet. Sen sijaan monenlaiseen elinympäristöön sopeutuvat yleissorsat – esim. sinisorsa tai tavi – eivät näytä samalla tavoin kärsineen. Taantuminen näyttääkin johtuvan ennen kaikkea lintujen elinympäristöissä tapahtuneista muutoksista. Pääasiallinen syy näyttäisi olevan ylirehevöityminen, minkä seurauksena mm. särkikalat lisääntyvät ja avoimet vesialueet sekä luhdat umpeutuvat. Varsinkin särkikalojen kilpailu samasta ravinnosta (mm. pohjaeläimet) vesilintujen kanssa on ilmeisesti merkittävä tekijä. Rehevien vesien tilaa heikentää myös kiintoainekuormitus ja sitä kautta järvien madaltuminen. Myös järvien vesikasvillisuudessa on tapahtunut muutoksia, esim. haapanoille tärkeät järvikortekasvustot ovat selvästi vähentyneet. Samoin vesisammalet ovat runsastuneet, mikä haittaa mm. sukeltajasorsien ravinnonsaantia. Osa vesilintujen taantumisesta saattaa liittyä myös naurulokkien vähenemiseen ja lokkikolonioiden harvinaistumiseen ja kutistumiseen. Varsinkin sotkien pesimämenestys on vahvasti sidoksissa naurulokkeihin, jotka suojaavat muita lintuja käymällä ärhäkästi petojen päälle.

Osaltaan rehevien lintujärvien heikkeneminen on luontaista kehitystä. Monet arvokkasta lintukosteikoista – kuten esim. Parikkalan Siikalahti tai Forssan Koijärvi – ovat syntyneet järvenlaskun seurauksena. Järvien vedenpinnan lasku oli yleistä aina 1800-luvulta sotien jälkeiselle vuosikymmenelle saakka; tavoitteena oli useimmiten raivata lisää maata viljelykseen. Pinnanlaskun seurauksena syntyneet matalat järvet ovat suunnilleen 50-150 vuotta vanhoja, ja niiden kasvillisuuden luontainen sukkessio johtaa väistämättä järvien umpeenkasvuun ilman hoitotoimia. Osin kosteikkojen taantuminen liittyy myös maatalouden muutokseen; aiemmin monet rantaluhdat toimivat karjan laitumena, ja laidunnus ylläpiti kasvillisuuden avoimuutta ja esti pensoittumista.

Lintuvesien hoito on taas monesti hankalaa. Tehokkain hoitokeino olisi vedenpinnan nosto, mutta se yleensä törmää järveä ympäröivien maanomistajien vastustukseen. Kasvillisuuden niitosta tai tehokalastuksesta ei välttämättä ole hyötyä kuin muutaman vuoden. Ruoppaus on toimenpiteenä työläs ja kallis ja vaatii mm. sedimenttitutkimuksia. Kosteikkojen kunnostustarpeet ja kunnostusrästit ovat hyvin tiedossa, ja menetelmät selvillä. Vain rahoitus ja suunnittelua tekevät henkilöt puuttuvat. (lintuvesien kunnostukseen liittyviä esitelmiä voi katsoa tämän linkin takaa).

Omituista kyllä, monet voimakkaasti taantuneista vesilinnuista ovat edelleen riistalajeja: tukkasotka, punasotka, jouhisorsa, heinätavi ja nokikana on kaikki luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta siitä huolimatta niitä metsästetään vuosittain. Vaikka metsästys ei olekaan lajien uhanalaisuuden pääasiallinen syy, on epärehellistä väittää ettei sillä olisi haitallista vaikutusta. Taantuvalla lajilla kuolleisuus ylittää syntyvyyden, ja metsästys on yksi kuolleisuutta lisäävä tekijä – tekijä, joka olisi periaatteessa välittömästi poistettavissa laji rauhoittamalla. Toki rauhoitettuja lajeja ammutaan ”epähuomiossa” osana metsästystä, mutta lennossa olevien sorsalintujen tunnistamisen hankaluus ei voi olla mikään peruste olla laajentamatta rauhoitusta uusiin lajeihin.

Punasotkan kannankehitys 1994-2017

Punasotka on yksi pahiten taantuneista vesilinnuista Suomessa, ja onkin valittu BirdLife:n vuoden 2018 lajiksi, josta pyydetään kattavasti harrastajahavaintoja. Talvella eduskunnassa tehtiinkin esitys punasotkan, tukkasotkan ja jouhisorsan rauhoittamiseksi. Vähemmät yllättäen esitys ei saanut vastakaikua keskustalaiselta maa- ja metsätalousministeriltä. Ministerin vastaus on ympäripyöreää lupausta uusien kosteikkojen toimintamallien kehittämisestä. Puhetta ja lupauksia maailmaan mahtuu, sillä toteutuessaan keskustan ajama maakuntauudistus tulee entisestään vaikeuttamaan vesien hoitoa ja kosteikkojen kunnostamista, sillä maakuntauudistus hajottaa tehtäviä hoitavan henkilöstön ja vaikeuttaa rahoitusta ennestään. Konkreettisin ja erikoisin esitys löytyy ministerin vastauksen lopusta: metsästysasetusta esitetään muutettavaksi siten, että mm. haapanan, jouhisorsan, heinätavin, lapasorsan, punasotkan, tukkasotkan, isokoskelon, tukkakoskelon ja nokikanan metsästyksestä olisi tehtävä pakollinen saalisilmoitus!

Tämä lienee sitä erityistä suomalaista (tai keskustalaista) luontosuhdetta; sen sijaan että rauhoitetaan erittäin uhanalaiset lajit, lasketaan vuosittain kuinka monta niitä ammuttiin.