Luontojärjestöt käynnistivät viime viikolla Avohakkuut historiaan -kampanjan ja kansalaisaloitteen. Tätä kirjoittaessa kansalaisaloite on kerännyt jo yli 22.000 allekirjoittajaa. Aloitteen kirjoittajien määrä on viime päivinä hiipunut, mutta todennäköisesti aloite saavuttaa 50.000 rajan, jolloin aloite tulee ottaa eduskunnan käsittelyyn.

Kansalaisaloitteen tarkoituksena on kieltää avohakkuut valtion omistamilla mailla. Valtion maita hallinnoiva Metsähallitus ilmoitti heti perään, että avoin keskustelu metsien hoidosta on tärkeää; rivien välistä voi tietenkin lukea että aloitetta vastustetaan. Luonnollisesti aloitetta vastustavat myös mm. Metsäteollisuus ry, Suomen metsäyhdistys sekä MTK (joko suoraan tiedotteissa tai toimihenkilöinä Twitterissä), vaikka aloitteella ei tavoitella rajoituksia yksityismaille.

En itsekään usko täydellisen avohakkuukiellon toimivuuteen tai järkevyyteen. Jatkuva kasvatusta tai peitteistä metsätaloutta ei tule pitää ihmelääkkeenä, joka pelastaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Sillä on varmasti positiivisia vaikutuksia monimuotoisuuteen, esim. jo sitä kautta että ”tarve” kaivaa ojia vähenee. Mutta samalla on syytä huomata, että avohakkuita puolustetaan mitä kummallisimmin väittein: esim. kasvitieteilijä ja tietokirjailija Seppo Vuokko rientää aina muistuttamaan, miten nykyisen kaltainen metsätalous on niin luonnonmukaista.

Tässä kirjoituksessa heitän joitain pohdittavia ajatuksia, onko avohakkuiden puolustajat ajatelleet asiaa aivan loppuun saakka, ja ovatko väitteet loogisesti perusteltuja.

1. Avohakkuut jäljittelevät metsien luontaista uudistumista

Tämä on ehkä useimmin kuultu väite. Väitteen mukaan luontaisesti metsät uudistuisivat jonkinlaisen katastrofin – metsäpalon tai myrskyn – seurauksena. Totuus on kuitenkin paljon tarua ihmeellisempää. Suomessa puita tappavat latvapalot ovat hyvin harvinaisia, ja yleensä metsäpalot ovat yleensä vain pintakasvillisuuden kuloja. Isot puut – varsinkin männyt – kestävät pintapaloja erittäin hyvin. Palot myös keskittyvät kuiville paikoille, ja mitä rehevämpään tai kosteampaan metsätyyppiin mennään, palojen määrä vähenee. Soistuneet metsät palavat tuskin koskaan. Metsäpaloja on ollut tänä keväänä runsaasti, mutta huvittavaa kyllä, uutiskatsauksen perusteella metsäpalot näyttävät tapahtuneen lähinnä hakkuualoilla tai taimikoissa (esim. 1, esim. 2, esim. 3, esim. 4). Nykykäsityksen mukaan metsäpalojen yleisyyttä onkin huomattavasti liioiteltu, ja varsinkin kuusikoissa palot ovat olleet harvinaisia. Lisäksi viimeisten parin sadan vuoden aikana tapahtuneet metsäpalot ovat suurelta osin ihmistoiminnan (esim. kaskenpolton) aiheuttamia, joten vertailu luontaiseen tilanteeseen on hankalaa.

Suuria myrskyjä taas on vieläkin harvemmassa kuin metsäpaloja, eivätkä myrskytuhot juuri koskaan ole totaalisia: esim. vuoden 2010 Asta-myrky teki isot mutta vaihtelevat tuhot: pahimmillakin alueilla puita jäi runsaasti pystyyn. Metsä voi siis uudistua totaalisen tuhon kautta, mutta yhtä lailla pienaukkodynamiikan avulla: ison kuolleen puun jättämään aukkoon kasvaa uutta sukupolvea. Yksi merkittävä ero avohakkuilla on luontaiseen metsätuhoon: avohakkuissa kaikki puu viedään tehtaalla. Luonnontuhossa kuollut puu jäisi niille sijoilleen; lajiston kannalta ero on aika merkittävä.

2. Avohakkuut lisäävät luonnon monimuotoisuutta

Tätäkin väitettä kuulee yleisesti, ja siihen voi vastata vain yhdellä tavalla: kysymällä, että mitkä uhanalaiset lajit vaativat avohakkuita? Eivät mitkään, on oikea vastaus. Avohakkuista kieltämättä hyötyvät mm. monet kasvit, hyönteiset ja linnut. Kyseessä ovat kuitenkin lajit, jotka eivät ole harvinaisia tai eivät ainakaan uhanalaisia. Itse asiassa avointen alueiden lajisto on köyhtynyt nimenomaan metsätalouden takia. Luontaisesti Suomessa olisi paljon aukeita alueita esim. linnulle; avoimia ja harvapuustoisia soita sekä soiden reunoja, paahdealueita tai kallioisia ”joutomaita” – eli ympäristöjä jotka metsätalous on pyrkinyt vuosikymmeniä hävittämään. Metsätalouden seurauksena Suomen metsät ovat myöskin tihentyneet, mistä tehometsätalouden puolustajat usein muistuttavat. Argumentti luonnon monimuotoisuuden lisääntymisestä onkin vähän kuin omaan jalkaan ampuisi: avohakkuut korkeintaan korvaavat joitakin niistä ympäristöistä, jotka metsätalous on hävittänyt.  Seppo Vuokon mukaan mustikka hyötyy avohakkuista. Jännä juttu kun mustikan määrä pudonnut puoleen 50-luvulta… Maatalousympäristöjen lajisto on sitten oma luku sinänsä. Avohakkuu on kuitenkin aika huono korvike niitylle.

Kun huomioidaan väite numero yksi, olettamus avohakkuiden monimuotoisuushyödystä on entistäkin epäloogisempi. Jos kerran luontaiset häiriöt uudistavat metsiä, niin tokihan sitä tapahtuisi ilman avohakkuita? Vaikka avohakkuut kiellettäisiin, niin eikö aukkoja joka tapauksessa pitäisi syntyä metsäpalojen ja myrskyjen seurauksena? Niinpä huoli avohakkuista luonnon monimuotoisuuden turvaajana onkin aivan turha.

3. Jatkuvassa kasvatuksessa ei synny lehtipuustoa

Tämänkin väitteen olen kuullut. On totta että kuusi uudistuu jatkuvassa kasvatuksessa helpoiten, mutta kyllä aukkoisissa metsissä näkee aivan yleisesti myös männyn ja lehtipuiden taimia. Väitteen esittäjä on vähän kuin se raamatun mies, joka näkee roskan veljen silmässä, mutta ei näe hirttä omassa silmässä. Nimenomaan nykyisen kaltainen metsätalous johtaa lehtipuun vähenemiseen, koska taimikon raivauksista lähtien valtaosa lehtipuista poistetaan joka käsittelyssä. On täysin normaalia, että kasvatusmetsän harvennuksissa viimeisetkin lehtipuut kaadetaan, jolloin jäljelle jää puhdas havupuumetsä (kannattaa tarkkailla harvennusmetsiköiden lehtipuun määrää). Jos lehtipuusta oltaisiin oikeasti huolissaan, pitäisi keskittyä ennen kaikkea nykysiin metsätalouskäytäntöihin, sillä jatkuva kasvatus on vielä täysin marginaalipuuhaa.

Ja sekapuustoisuus on nimenomaan yksi luonnonkaltaisen metsän keskeinen rakennepiirre. Luonnonmetsän, ei talousmetsän.

4. Jatkuvassa kasvatuksessa juurikääpä on ongelma

Väitteen mukaan jatkuvassa kasvatuksessa puustoon tulee koneiden jäljiltä vaurioita, jotka lisäävät juurikäävän riskiä. Avohakkuukierrossa juurikääpä torjutaan hakkaamalla metsä aukeaksi ja vaihtamalla puulajia, tai esim. torjunta-ainekäsittelyllä. Huolessa saattaa olla perää, tai sitten ei. Juurikääpä on toki metsätalouden ongelma jo nyt ja kääpä selviää hakkuuaukkojen kannoissa pitkään, joten välttämättä jatkuva kasvatus ei juurikääpäongelmaa pahentaisi. Asiasta ei ole tutkimustietoa, joten tällä hetkellä voi vain arvailla. Tietenkin kantojen käsittelyn kasvinsuojeluaineella voi tehdä myös jatkuvassa kasvatuksessa.

5. Jatkuvassa kasvatuksessa menetetään taimien jalostushyöty

Istutustaimia on jalostettu pitkään, ja ne kasvavat luonnontaimia nopeammin. Kun jatkuvassa kasvatuksessa ideana on metsikön luontainen taimettuminen, niin väitteen mukaan jalostushyöty menetetään. Tämä on ehkä vähän outo olettamus: ensinnäkin mikä estää käyttämästä myös jalostettuja taimia jatkuvan kasvatuksen metsässä luonnontaimien lisänä? Ja vaikka jalostetut taimet kasvavat nopeammin, ei se tarkoita että puuta syntyy enemmän. Metsän kasvu on pitkä prosessi, ja puiden lihoaminen ja tuloksen syntyminen alkaa todella vasta 30 vuoden kieppeillä. Metsästä saatavaan puun määrään vaikuttaa moni muukin asia kuin taimen kasvunopeus.

6. Harsintahakkuut (eli jatkuva kasvatus) pilaavat puuston perimän, kun hakataan aina vain suurimpia puita

Tämä väite tekisi mieli ohittaa vain hymähdyksellä, sillä se on hämmästyttävän typerä. Toivoisin, että sen esittäminen jo lopetettaisiin. Henkilöllä täytyy olla todella kummallinen ajatusjuoksu, jos kaikkien puiden avohakkaaminen (ja viljelytaimien istuttaminen) on geneettisesti hyväksi, ja kun vain osa hakataan, on se huono juttu. Jatkuvassa kasvatuksessa poistetaan suurimpia eli vanhimpia puita. Ne ovat ehtineet siementää runsaasti, ja nuoret puut ovat todennäköisesti juuri näiden vanhojen jälkeläisiä.

7. Jatkuva kasvatus tuottaa vähemmän kuin avohakkuut

Esim. Metsäyhdistyksen artikkelissa kerrotaan, että avohakkuut tuottavat enemmän puuta ja jatkuvassa kasvatuksessa kustannukset voivat olla isommat, mm. koska sama hakkuukertymä pitää hankkia laajemmalta alalta. Toisaalta samaan aikaan esitetään, että avohakkuut suosivat teollisuutta mutta eivät metsänomistajia. Jatkuvan kasvatuksen kustannusten sanotaan taas olevan pienemmät, kun taimien istutus ja maanpinnan muokkaus jäävät pois. En tiedä mikä on totuus, mutta kun samaan aikaan esitetään täysin päinvastaisia väitteitä, on hyvinkin mahdollista että totuus löytyy jostain väliltä: puuntuoton kannalta hakkuutavoilla ei ole merkittävää eroa.

8. Suomessa on maailman paras metsätalous, ja jos Suomessa hakataan vähemmän, jossain muualla hakataan enemmän.

Tämä väite on samaa sarjaa kuin mikä tahansa ”Suomi on maailman paras…” -hehkutuksista, joita riittää. Mitään faktaa Suomen metsätalouden suhteesta muihin maihin ei koskaan esitetä, koska sellaista tuskin on. Suomessa toimii varmasti yksi maailman tehokkaimpia metsätalouskoneistoja. Se on kuitenkin eri asia kuin ekologisessa mielessä paras. Kyseessä on siis uskon asia, puhdasta lobbausta ja mielipidevaikuttamista. Ja vaikka Suomessa olisikin paras metsätalous, paljon on vielä tehtävää: siitä kertovat mm. sadat uhanalaiset metsälajit.

Entä jos Suomessa hakattaisiin vähemmän, siirtyisivätkö hakkuut vain muualle? En tiedä. Toisaalta maailman metsäkadon suurin syy on viljelymaan raivaaminen ja erinäisten plantaasien perustaminen. Tähän kehitykseen Suomen hakkuilla tuskin on mitään vaikutusta. Eikä suomalainen puu edes välttämättä kilpaile trooppisten puulajien kanssa. Ja yhtä lailla Suomen tulee huolehtia metsäluonnon monimuotoisuudesta; Suomen rooli maailmantaloudessa ei voi olla sellun tuottaminen ulkomaille.

9. Kiellot ovat pahasta, maanomistaja tietää mikä on hänelle sopivin käsittelytapa

Suurin osa maanomistajista on täysin amatöörejä metsäasioissa. Kun asiantuntijat eivät pääse yksimielisyyteen siitä mikä on metsille parasta, kuinka maanomistaja voisi ”tietää” mikä on hyväksi juuri hänelle? Tosiasiassa valtaosa maanomistajista tekee juuri niin kuin metsäammattilainen neuvoo, tai kuten on aina ennenkin tehty. Koska moni metsäammattilainen ei edelleenkään hyväksy jatkuvaa kasvatusta, eivät heidän asiakkaansa tule sitä ”valitsemaan”. Lisäksi metsäammattilaisilla on omat tavoitteensa, esim. saada mahdollisimman paljon puuta tehtaalle tai myydä muuta palvelua. He eivät välttämättä ajattele maanomistajan etua, ja pahimmassa tapauksessa pimittävät tietoa.

Ja jos kerran jokainen maanomistaja tietää mikä on hänelle sopivinta, niin mihin niitä metsäneuvojia sitten tarvitaan?

En usko hetkeäkään, että kansalaisaloite menisi läpi. Se on jo nyt ollut hyvä muistutus, että avohakkuille on vaihtoehtoja, ja iso joukko kansalaisia ei hyväksy nykytilannetta. Itse olisin tyyvyväinen, jos aloite poikisi edes yhden laajamittaisen, pitkän aikavälin kokeilun; esim. avohakkuut lopetetaan kokonaan valtion metsissä yhden kunnan alueella, tai jokin muu suuri maanomistaja lähtisi toteuttamaan kokonaan jatkuvaa kasvatusta. Jo se olisi suuri voitto.

Avohakkuita puolustetaan osittain puhtaasti ideologisin perustein, mutta monella on mitä ilmeisemmin aitoa. Laajamittaisessa kokeessa saataisiin faktatietoa niin jatkuvan kasvatuksen toimivuudesta kuin tuotosta. Tutkittu tieto on ainut keino vakuuttaa suurin osa epäilijöistä; kaikki eivät tietenkään vakuutu mitenkään.