Alkuvuodesta kirjoitin, kuinka vuonna 2016 kestävä hakkuutaso saavutettiin tai ylitettiin jo viidessä maakunnassa. Tänään LUKE julkaisi tiedotteen viime vuodesta: hakkuut ovat edelleen kasvaneet pari prosenttia. Tiedotteen innoittamana kaivoin tarkemmat luvut Luken tilastotietokannasta.

Kestävä teollisuuspuun (tukki ja kuitupuu, ei energiapuu) hakkuutaso Suomessa  ajalle 2011-2020 on arvioitu olevan 74,9 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Viime vuonna hakattiin noin 62,7 miljoonaa kuutiometriä. Kokonaisuus ei ehkä (vielä) näytä pahalta, mutta neljässä maakunnassa hakkuut ovat jo maksimissa: Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa kestävä hakkuutaso on ylitetty, ja Kanta-Hämeessä ollaan juuri maksitasolla. Yli 90 % hakkuukapasiteetista on käytössä Päijät-Hämeessä, Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa.

Kaakonkulman maakunnissa hakkuut ovat olleet jo vuosia järjettömällä tasolla. Sen sijaan Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa on syytä olla huolissaan; uudet ja suunnitellut tehtaat tulevat vain lisäämään puun tarvetta.

Arvioitu kestävä teollisuuspuun hakkuutaso 2011-2020 ja teollisuuspuun hakkuut vuosina 2016 ja 2017. Lähde: Luken tilastotietokanta.

Kestävän hakkuutason ylittäminen tarkoittaa, että pitkällä tähtäimelle puusto keski-ikä laskee, ja hakattavan puun määrä pienenee. Kyseessä on siis puhtaasti taloudellinen kestävyys, eikä taso kerro mitään luonnon monimuotoisuudesta; luonnon kannalta kestävä hakkuutaso on jo aikaa sitten ylitetty, mistä kertoo mm. uhanalaisten metsälajien ja luontotyyppien määrä.

Tilanne ei vaikuta ollenkaan hyvältä, kun huomioidaan tavoitteet lisätä hakkuita vielä lähes 15 %. Tulevina vuosina kestävä taso tullaan ylittämään yhä useammassa maakunnassa. Lisäksi näyttää siltä, että puuteollisuuden jalostusaste on entisestään laskussa, kun yhä suurempi osa puusta viedään jalostamattomana selluna ulkomaille.

Lisähakkuiden ja uusien tehtaiden hyöty kansantaloudelle näyttää melko köykäiseltä; suurin arvonnousu tapahtuu ulkomailla, mutta haitat mm. luonnon monimuotoisuudelle ja vesistöille säilyvät kotimaassa. Lisääntyvät hakkuut tarkoittavat pienempää hiilinielua, ja pahimmillaan Suomi saattaa joutua ostamaan päästöoikeuksia ulkomailta — Kiinalaisten WC-paperin takia.

Näinkö tämän piti mennä, vai olisiko aika vaatia muutosta?