Viimeiset sapelihampaat

Pleistoseenikauden lopun joukkotuhossa sammui lopullisesti moni eläinkunnan sukuhaara. Sukupuutto kohdistui varsinkin suurikokoisimpiin maaeläimiin (megafaunaan), ja oli kaikkein pahin Amerikan mantereella – erityisesti Etelä-Amerikasta hävisi 50 eläinsukua ja kaikki yli 300 kiloiset eläinlajit (Australian megafaunasuvuista hävisi kaksitoista neljästätoista, mutta tämä jo noin 50.000 vuotta sitten). Sukupuuttoaallosta eivät selvinneet mm. mastodontit ja muut ”primitiivisemmät” norsueläimet, glyptodontit tai maalaiskiaiset. Totaalisen tuhon kohtasivat myös sapelihammaskissat, jääkausiajan yksi tunnetuimmista eläinryhmistä.

Sapelihammaskissat on joukko lajeja ja sukuja, joiden yhteinen piirre on huomiotaherättävän suuret kulmahampaat. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään evolutiivisesti yhtenäinen ryhmä, vaan suuret kulmahampaat ovat kehittyneet useita kertoja toisistaan riippumatta; kaikki sapelihammaskissat eivät edes olleet  varsinaisia kissaeläimiä (Felidae-heimoon), vaan iso osa varhaisimmista sapelihampaista kuului Feliformia (kissamaiset eläimet) alalahkoon. Samantyyppiset hampaat kehittyivät myös Thylacosminus -suvun pussieläimelle, joka ulkoisesti oli rakenteeltaan kissamainen, mutta hyvin kaukaista sukua mille tahansa istukallisille nisäkkäälle. Tässä on jälleen esimerkki konvergenttisestä evoluutiosta.

Koska sapelihampaat kehittyivät useita kertoja toisistaan riippumatta, on ominaisuudesta täytynyt olla jotain merkittävää hyötyä. Kaikki sapelihampaat olivat todellisia lihansyöjiä, jotka eivät käyttäneet kasviperäistä ravintoa lainkaan. Todennäköisimmin sapelihampaat olivat kehittyneet suurten (tai ainakin petoa itseään suurempien) saaliseläinten saalistamiseen. Koska yhtään sapelihammaskissaa ei ole näihin päiviin asti säilynyt, hampaiden käyttötapaa voi vain arvailla: todennäköisesti suurilla hampailla on purtu saaliseläintä kurkkuu, ja ehkä vain yksi puraisu on riittänyt rikkomaan saaliin henkitorvi ja suuret valtimot. Saaliseläin on kuollut kuollut melko nopeasti – ja pedon kannalta vaivattomasti – verrattuna esim. nykyisiin leijoniin, joiden pitää useimmiten tukehduttaa saaliseläin puremalla. Sapelihammaskissat olivat epäilemättä tehokkaita petoja, mutta ne olivat myös erikoistuneet tietynlaiseen ravintoon ja saalistustapaan, eivätkä ympäristön ja saaliseläinten muuttuessa pystyneet sopeutumaan. Näin ollen sapelihammaskissojen kehityslinjoja syntyi ja sammui useita kertoja viimeisten parinkymmen miljoonan vuoden aikana.

Pleistoseenikauden lopulla sapelihammaskissoja oli jäljellä pari lajia, jotka kuuluivat Homotherium- ja Smilodon -sukuihin. Pitkään oletettiin, että Euraasiasta sapelihampaat olivat hävinneet jo pleistoseenikauden keskivaiheilla, ja sepelihampaita oli säilynyt vain Amerikan mantereella. Kuitenkin vuonna 2000 Pohjanmeren troolari nosti meren pohjasta Homotherium-suvun alaleuan, joka radiohiiliajoituksessa paljastui vain noin 28.000 vuoden ikäiseksi. Mikäli ajoitus täsmää, on Homotherium-sapelihammaskissan täytynyt olla Euraasiassa hyvin harvinainen, sillä fossiiliaineistosta laji puuttuu tyystin. Sen sijaan Amerikan mantereelta sapelihammaskissojen jäänteitä on runsaasti.

Viimeiset sapelihammaskissat olivat hyvin suurikokoisia, ja vastasivat kooltaan suunnilleen nykyisiä leijonia. Etelä-Amerikassa elänyt Smilodon populator oli vieläkin massiivisempi, ja laji on yksi kookkaimpia koskaan eläneitä kissapetoja; suuret yksilöt painoivat yli 400 kiloa (vankeudessa urostiikeri saattaa kasvaa saman kokoiseksi). Smilodon populator oli Etelä-Amerikan harvoja isoja petoja, joten ehkä suurempi koko selittyi lajien välisen kilpailun puuttumisella. Sapelihammaskissojen ruumiinrakenne poikkesi nykyisistä isoista kissapedoista. Siinä missä nykyiset kissat ovat enemmän jänteviä ja solakoita, olivat sapelihammaskissat jokseenkin tanakoita ja rotevia, ja ruumiinrakenne oli hieman hyeenamainen: etujalat olivat takajalkoja pidemmät. Sapelihammaskissojen häntä oli hyvin lyhyt, kuten ilveksellä.

Taiteilijan restauraatio Pohjois-Amerikassa eläneesta Smilodon fatalis -lajista. Turkin oikeaa väritystä ei tunneta, yleensä kissaeläinten turkki on joko täplikäs tai yksivärinen. Lähde: Daniel Reed, Creative commons 3.0

 

Viimeiset sapelihammaskissat olivat todellisia suurriistan metsästäjiä. Niiden ruokavalioon kuuluivat lähes kaikki pleistoseenikauden megafauna; ne saattoivat pyydystää jopa nuoria mammutteja. Ilmeisesti sapelihammaskissat saalistivat kyttäämällä kasvillisuuden suojassa, sillä jykevä ruumiinrakenne ja hännän puuttuminen (heikompi tasapaino juostessa) todennäköisesti haittasivat takaa-ajossa. Sapelihammaskissoja esiintyi sekä avoimilla aroilla että metsäisissä ympäristöissä. Pohjois-Amerikassa Homotherium ja Smilodon eivät välttämättä kohdanneet usein, sillä Smilodon oli enemmän sulkeutuneiden ympäristöjen ja lauhkean vyöhykkeen laji, kun taas Homotherium eli aroilla ja viihtyi myös kylmillä seuduilla. Sen sijaan sapelihammaskissat kilpailivat samasta ravinnosta muiden suurten petojen, kuten hurjasusien, amerikanleijonien ja tylppäkuonokarhujen kanssa.

Tutkijat ovat keskenään erimielisiä siitä, olivatko sapelihammaskissat laumaeläimiä, vai saalistivatko ne yksin tai pariskuntana. Valtaosin isot kissaeläimet ovat yksineläjiä, mutta leijona on tästä säännöstä poikkeus. Koska sapelihammaskissat eivät ole läheistä sukua yhdellekään nykyiselle kissalajille, ei vertailuja lähilajeihin voi tehdä. Toistaiseksi kysymys on avoin, sillä fossiilien ominaisuuksia voi tulkita kummin tahansa. Paljoa muutakaan – esim. parinmuodostuksesta, poikasten hoivaamisesta tai elintavoista – ei sapelihammaskissoista voi sanoa. Fossiilien perusteella aivojen rakenne viittaa vahvasti siihen, että sapelihammaskissoilla oli todennäköisesti hyvä kuulo, hajuaisti ja pimeänäkö. Mahdollisesti ne saalistivat öisin.

Smilodonista on säilynyt runsaasti fossiileja: pelkästään La Brean tervahaudoista on löytynyt yli kahden tuhannen Smilodon-yksilön jäänteet, ja Smilodon on toiseksi yleisin tervahautoihin juuttunut laji hurjasusien jälkeen. Oletettavasti Smilodon ei ollut Pleistoseenikauden ekosysteemissä sen yleisempi laji kuin muutkaan suuret petoeläimet, mutta jostain syystä Smilodonilla on ollut selvästi suurempi riski juuttua tervahautaan. On esitetty, että sapelihammaskissat olivat nykyisiä kissoja tyhmempiä, koska niiden aivojen koko oli suhteessa pienempi. Hurjasusien juuttumista tervahautoihin on selitetty siten, että laumassa saalistavia eläimiä on joutunut pulaan kerralla useampia yksilöitä. Ehkä sama pätee myös Smilodonin osalta, mikäli kyseessä oli laumaeläin. Yleensä La Brean kaltaisista paikoista löytyy paljon enemmän petoja kuin kasvinsyöjiä. Ilmeisesti tervahautaan juuttuneet eläimet houkuttelevat tehokkaasti petoja laajalta alueelta.

Sapelihammaskissojen lajimäärä näytti olleen pitkään laskussa. Ehkä sapelihampailta elintilaa veivät uudet suurikokoiset petoeläimet, kuten leijonat, sudet, karhut ja hyeenat (Euraasiassa), joita alkoi ilmaantua maapallolle Pleistoseenikauden puolivälissä. Viimeiset sapelihammaskissat hävisivät Pleistoseenikauden lopun joukkotuhossa, samassa rytäkässä kuin iso osa muustakin megafaunasta. Fossiiliaineiston perusteella sukupuutto ajoittuu noin 12.000-13.000 vuoden taakse; Pohjois-Amerikassa lajien sukupuutto näyttää tapahtuneen hieman aiemmin kuin Etelä-Amerikassa. Sukupuuton perimmäinen syy on epäilemättä suurten kasvissyöjien häviäminen tai populaatioiden romahtaminen. Saman kohtalon kokivat myös sapelihammaskissojen pahimmat kilpailijat; pedot yksinkertaisesti nääntyivät nälkään. Pleistoseenikauden suurista pedoista pohjoisilla leveyksillä selvisi vain muutama karhulaji – luultavasti vain siksi, että karhut ovat sekasyöjiä, eivätkä olleet niin riippuvaisia isoista saaliseläimistä.

Toisaalta ehkä on parempi, että sapelihampaat hävisivät jo vuosituhansia sitten. Nykymaailman petovihasta ne eivät olisi missään tapauksessa selvinneet. Ajatus siitä, että mahtava Smilodon olisi hävitetty vain parisataa vuotta sitten, tuntuu huomattavasti ikävämmältä.

Mainokset

Tietoja Markus Puhis

Luonnonsuojelija, jolla on paljon ajatuksia, ja unelma maailmasta, joka olisi parempi sekä ihmiselle että muille eläville.
Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s