Tänä keväänä ja alkukesästä olen nähnyt useamman kerran hirven tien poskessa. Hirven näkeminen on aina jollain tavalla sykähdyttävää – enkä tarkoita pelkästään kylmiä väreitä, mitä autoilija saa hirven ollessa tien laidalla. Hirvi on iso ja komea eläin; jossain netin syövereissä näin aikoinaan hirven kuvaan liittyvän kommentit, jossa henkilö yhdisti hirven isoon kasaan lihaa. Minä taas ajattelen, että hirvi on viimeisiä lajeja pleistoseenikauden todellista megafaunaa, joka on selvinnyt meidän päiviin saakka.

Hirvi (Alces alces) on hyvin laajalle levinnyt laji, jota tavataan sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Hirvi on hirvieläinten heimon suurin laji, eikä mikään muista nykyisistä lajeista pääse koossa ihan lähelle, vaikka esim. sambarhirvi, saksanhirvi ja barasinga ovat nekin isoja kasvinsyöjiä. Tutkijoiden kesken hirven lajistatuksesta käydään vielä vääntöä. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että hirvi tulisi jakaa kahdeksi lajiksi, joiden raja kulkisi Jenisei-jokea myötäillen. Tämän esityksen mukaan Itä-Siperian ja Pohjois-Amerikan hirvet kuuluisivat Alces americanus -lajiin. Toistaiseksi jako ei ole vielä yleisesti hyväksytty, ja esim. IUCN käsittelee hirveä yhtenä lajina. Hirvipopulaatioiden välillä on jonkin verran morfologisia ja myös geneettisiä eroja, mutta erot näyttäisivät olevan pieniä ja populaatiot ovat eriytyneet melko äskettäin, mikä puoltaisi jakoa korkeintaan alalajeihin. Sivuhuomiona voi mainita, että hirviä siirrettiin Uuteen Seelantiin 1900-luvun alussa. Eteläisen pallonpuoliskon ainoan hirvipopulaation luultiin jo hävinneen, mutta vuonna 2000 hirven olemassaolosta saatiin aukottomia DNA-todisteita. Joka tapauksessa Uuden Seelannin hirvet ovat erikoinen, piilossa pysyttelevä mysteeri.

Hirven evoluutio on hieman hämärän peitossa. Pleistoseenikauden lopulla maapallolla eli useita hyvin isoja hirvieläimiä, jotka yleensä luokitellaan Libralces ja Cervalces-sukuihin. Alces-suku lienee Cervalces-hirvien jälkeläinen. Jaottelu eri sukuihin saattaa olla teennäistä, kun Alces on varattu nykyiselle hirvelle ja Carvalces sukupuuttoon kuolleille lajeille. Joka tapauksessa hirvi on Euraasialaista alkuperää, ja levisi Pohjois-Amerikkaan pleistoseenikauden lopulla aivan äskettäin. Pian hirven saapumisen jälkeen Pohjois-Amerikasta katosi isokokoinen Cercalces scottii -hirvi, joko nykyisen hirven syrjäyttämänä tai osana muuta pleistoseenikauden lopun joukkotuhoa.

Hirvi on yksi suurimmista maaeläimistä niin Pohjois-Amerikassa kuin Euraasian pohjoisosissa. Hirvien koko vaihtelee jonkin verran levinneisyysalueen eri osissa: suurimmaksi hirvet kasvavat Alaskassa ja Yukonissa sekä Itä-Siperiassa, missä uroshirvet kasvavat usein 700 kiloisiksi. Meikäläinen hirvi on hirvien keskikokoa, mutta toisaalta täällä hirvet harvoin edes ehtivät kovin vanhoiksi, koska metsästyspaine on niin valtava. Sarvettomat naarashirvet ovat yleensä uroksia noin 20-30 % pienempiä.

Hirvi on sopeutunut hyvin pohjoisiin olosuhteisiin. Hirvellä on hyvin lämpöä eristävä kaksikerroksinen turkki, jossa pitkän päällyskarvan alla on hienoa aluskarvaa. Iso koko antaa myös suojaa kylmyyttä vastaan, koska isoilla eläimillä tilavuus suhteessa pinta-alaan on suuri. Pitkäjalkainen hirvi pärjää myös syvässä lumessa, vaikka uppoaakin hangessa syvälle. Hirvi on kiistämättä havumetsävyöhykkeen laji, mutta hirvi ei ole varsinaisesti metsässä viihtyvä eläin. Hirvet suosivat enemmän puoliavoimia ympäristöjä, missä on runsaasti niille sopivaa ravintoa. Hirvet syövät mm. pienten puiden ja pensaiden lehtiä ja oksia sekä ruohovartisia kasveja; talvisin niille saattaa kelvata myös nuorten puiden kuori. Historiallisesti hirvi on todennäköisesti ollut Suomessa suhteellisen harvalukuinen eläin, jonka elinympäristöä ovat olleet mm. soiden laidat ja vesistöjen rannat. Nykyisin hirvien määrä on huomattavan korkea, sillä avohakkuisiin perustuva metsätalous on luonut hirville loppumattoman ravintomarketin. Hirvet syövät myös vesikasveja, ja saattavat hakea ruokaa jopa sukeltamalla. Hirven kuono onkin hyvin kehittynyt vesielämään: hirvi pystyy mm. sulkemaan sieraimensa ja ruokailemaan veden alla.

Nykyisin hirvet elävät pääasiassa pohjoisilla leveyksillä, havumetsissä ja tundran rajalla, mutta hirven levinneisyysalue on ollut huomattavasti laajempi. Esim. Euroopassa hirviä esiintyi Pohjois-Italiassa ja Ranskassa saakka, mutta eteläisimmistä osista laji hävisi jo keskiajalla. Liiallisen metsästyksen takia hirven levinneisyys jatkoi kutistumistaan aina 1900-luvulle saakka; Suomestakin hirvi hävitettiin käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun vaihteessa. Vaikka hirvi on aina ollut haluttua riistaa ja sitä on liikametsästetty eri puolilla lajin levinneisyysaluetta, se ei kuitenkaan koskaan ole ollut vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Miksi hirvi selvisi, vaikka muut Euraasian pohjoisosien samaa kokoluokkaa olevat (tai pienemmätkin) eläimet hävisivät kokonaan, tai ajautuivat sukupuuton partaalle? Esim. irlanninhirvi kuoli sukupuuttoon jo tuhansia vuosia sitten, alkuhärkä 1600-luvulla ja villihevoset 1800-luvulla. Visentit välttivät sukupuuton vain eläintarhoissa, ja myskihärät Kanadan arktisilla saarilla sekä Grönlannissa. Hirven selviämiseen on nähdäkseni pari selkeää syytä. Hirvi on hyvin sopeutuvainen eläin. Siinä missä monet sukupuuttoon kuolleet eläimet olivat etupäässä aroilla viihtyviä lajeja, hirvi on metsäisten ympäristöjen eläin, joka selviää hyvin boreaalisella vyöhykkeellä. Aroilla eläneet eläimet ovat olleet helpompaa saalista metsästäjille, sillä avoimilla alueilla eläimet eivät ole päässeet piiloutumaan tai pakenemaan ja ihmisten liikkuminen on ollut helppoa (ei ole sattumaa, että viimeiset villit visentit elivät Puolan metsissä, mikä ei ole visentille lainkaan paras elinympäristö). Havumetsävyöhyke on taas tarjoaa eläimille eri tavalla pakomahdollisuuksia ja piilopaikkoja. Tietenkin boreaalinen vyöhyke on valtaosin hyvin harvaan asuttua aluetta, eli metsästyspaine on osalla aluetta ollut pieni. Sopeutuvaisuuden lisäksi hirven pelasti erinomainen lisääntymiskyky. Hirvinaaras tulee sukukypsäksi alle 2-vuotiaana, kantoaika on huomattavasti lyhempi kuin esim. hevosella (8 kk vs. 11 kk), hirvi synnyttää vasan joka vuosi, ja kaksosvasat ovat suotuisissa oloissa yleisiä. Yksinkertaisesti hirvi on pystynyt lisääntymään nopeammin kuin sitä on ehditty metsästää, vaikka paikallisesti hirvi onkin onnistuttu hävittämään.

Tulevaisuudessa ilmastonmuutos saattaa olla hirvellekin uhka. Esim. useilla alueilla Yhdysvalloissa hirvien määrä on laskenut nopeasti, ja eläinten kuolinsyy on tuntematon. Pedoilla voi olla osuutta kannan taantumiseen, mutta sudet ja karhut ovat hirvien luontaisia saalistajia ja lajien yhteisevoluutio on pitkä. Todennäköisempi selitys voi olla ilmastossa. Hirvi on sopeutunut lauhkeisiin ja kylmiin olosuhteisiin, eikä menesty lämpimässä ilmastossa. Hirvet reagoivat herkästi kuumuuteen, ja pitkät lämpökaudet saattavat olla hirville kohtalokkaita. Myös loiset – mm. punkit ja loismadot – ovat lisääntyneet, mikä saattaa selittää hirvien ahdinkoa. Näyttääkin siltä, että hirvien elinalue tulee eteläosista kaventuman, mutta pohjoisilla leveyksillä lienee tulevaisuudessakin hirville soveliasta ilmastoa ja elinympäristöä.

Suomalaisessa kulttuurissa hirvellä on aina ollut erityinen asema. Vanhoissa kalliomaalauksissa hirvi (tai peura) on ihmishahmojen jälkeen toiseksi yleisin symboli. Hirvi on edelleen arvostettu riistalaji, jota kaadetaan kymmeniä tuhansia yksilöitä vuodessa. Hirvi on toisinaan myös vihattu eläin, sillä talviaikaan se syö puiden taimia ja saattaa tehdä paikallisesti vakavaakin tuhoa. Ja liikenneonnettomuuksien takia hirvi on Suomen vaarallisin eläin, esim. vuosina 2000-2009 hirvikolareissa kuoli 76 ihmistä.

Pleistoseenikausi oli tunnettu suurista kasvinsyöjistä, megafaunasta. Hirvi on yksi viimeisistä suurista selviytyjistä, ja ihme kyllä se on löytänyt paikkansa nykymaailmasta. Pelkästään sen takia hirveä on pakko arvostaa.