Pleistoseenikauden lopulla maapallolta hävisi iso osa suurista maanisäkkäistä, ns. megafaunasta. Erityisesti kaikkein suurimpia lajeja kohtasi lähes vääjäämätön sukupuutto. Yli tonnin painoisia eläimiä säilyi vain Afrikassa ja Aasian trooppisissa osissa. Isojen nisäkkäiden tuho oli kaikkein voimakkain Amerikan mantereella ja Australiassa. Sen sijaan Euraasiata lajeja hävisi vähemmän, ja Afrikasta vain muutamia. Sukupuuttoaallon syystä käydään edelleen debaattia; oliko syynä ilmaston nopea muuttuminen jääkauden loppuessa, vai oliko syynä nykyihmisen levittäytyminen ja metsästys.

Nykyihminen vaikuttaa ilmiselvältä syypäältä. Sukupuuttoaalto tapahtui hieman eri aikaan eri mantereilla: tuho alkoi Australiasta noin 40.000-50.000 vuotta sitten, ja eteni Euraasia ja Pohjois-Amerikan kautta viimeisenä Etelä-Amerikkaan (ja lopulta syrjäisille saarilla kuten Madagaskar ja Uusi Seelanti). Ajallisesti sukupuuttoaalto tapahtui aina nykyihmisen saapumisen jälkeen. Epäilijät kuitenkin muistuttavat, että nimenomaan ihmisen synnyinsijoilla Afrikassa suuret nisäkkäät ovat säilyneet, ja ihmisten määrä pleistoseenikauden lopulla oli sen verran vähäinen, että eläimistölle aiheutettu tuho näyttää mahdottomalta. Myöskään suoria todisteita ihmisen metsästyksestä on hyvin vähän.

Äskettäin Science-lehdessä julkaistu tutkimus tuo lisätietoa asiaan. Ensin tutkijat tarkastelivat nisäkkäiden keskikoon kehitystä fossiiliaineiston perusteella viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana. Tämän koko kenotsooisen maailmankauden ajan eläinten keskikoko näyttää kasvaneen, eivätkä ilmaston vaihtelut ole vaikuttaneet trendiin tai lajiston sukupuuttotodennäköisyyteen mitenkään erityisesti. Pleistoseenikauden loppu on kuitenkin selkeä poikkeus tästä kehityskulusta. Vuosimiljoonien aikana vaihteleva ilmasto ei näytä olleen merkittävä, erityisesti isoja eläimiä sukupuuttoon ajava tekijä, vaan sukupuutot ovat kohdistuneet tasaisesti kaiken kokoisiin lajeihin. Viimeisen sadan tuhannen vuoden aikana tilanne kuitenkin muuttui.

Nykyihminen kehittyi Afrikassa, ja aiemmin on ajateltu että suuria nisäkkäitä säilyi Afrikassa (ja Aasian trooppisissa osissa) juuri siksi, että näillä alueilla lajit olivat kehittyneet nykyisten ja aiempien ihmislajien rinnalla. Sen sijaan eläimet muilla mantereilla ja ihmisen alkuperäisen levinneisyysalueen ulkopuolella olivat metsästykselle alttiita, koska niille ihminen oli täysin tuntematon vihollinen. Julkaistu artikkeli kuitenkin tuo lisämausteen tähän hypoteesiin: Afrikassa suurten nisäkkäiden sukupuuttoa on saattanut tapahtua jo ennen pleistoseenikauden loppua. Teoriassa suuria eläinlajeja pitäisi olla runsaimmin pinta-alaltaan laajimmilla mantereilla: Euraasiassa eniten, ja Etelä-Amerikassa ja Australiassa vähiten. Muuten mantereet näyttävät noudattaneen tätä olettamusta, paitsi että Afrikassa oli pleistoseenikauden loppupuolella pinta-alaan suhteutettuna selvästi vähemmän suuria nisäkkäitä kuin muilla mantereilla. Mahdollisesti syynä on Homo-suvun lajien esiintyminen alueella jo yli miljoonan vuoden ajan; Afrikassa lajit jotka eivät pärjänneet älykkäille, pystyssä kulkeville ihmisapinoille, hävisivät jo aikaa sitten.

Erityisesti artikkelissa tarkasteltiin viimeistä 125.000 vuotta. Tuona aikana maanisäkkäiden keskikoko romahti ensin Australiassa ja Euraasiassa, sitten Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Tutkijoiden mukaan tapahtumaketjun syyttävä sormi osoittaa nykyihmiseen, sillä aiempina vuosimiljoonina ei vastaavan kaltaista tuhoa ole tapahtunut. Mahdollisesti kaksi tekijää vaikutti isojen nisäkkäiden tuhoon. Ensinnäkin nykyihminen kehitti tehokkaita aseita jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten: vipukeihäs oli erinomainen innovaatio verrattuna tavanomaiseen työntö- tai heittokeihääseen, ja mahdollisti norsun kokoluokkaa olevien eläinten tehokkaan metsästämisen. Vipukeihäitä on ollut varmasti käytössä 20.000 vuoden ajan, ja mahdollisesti huomattavasti kauemmin. Toinen tekijä on ollut ihmispopulaation kasvu ja nopea muuttoliike ympäri maapalloa; esim. Euroopassa neandertalinihmisten korvautuminen nykyihmisellä saattoi johtaa väestön kymmenkertaistumiseen, ja jääkauden loppuminen avasi ihmisille mahdollisuuden levittäytyä laajoille asumattomille alueille, esim. Amerikan mantereelle. Uudet tehokkaat aseet, lämpeneminen ja väestönkasvu olivat huono yhdistelmä maapallon isoille nisäkkäille.

Julkaistu artikkeli on mielestäni merkittävä, ja vahvistaa omia pohdintoja aiheesta: megafauna hävisi uusien aseiden, ihmisen levittäytymisen, väestönkasvun ja ilmaston muuttumisen yhteisvaikutuksesta. Epäilyt ihmisten roolista eivät kuitenkaan pääty tähän. Joidenkin on vaikea uskoa, että harvalukuinen nykyihminen olisi kyennyt hävittämään maapallolta vähintään 150 lajia. Tässä on huomioitava, että populaatioiden taantuminen tapahtui pitkän ajanjakson aikana; lajien sukupuuttoon meni tuhansia, joidenkin lajien kohdalla ehkä jopa yli kymmenen tuhatta vuotta. Juuri hidas tahti tekee tapahtumaketjusta uskottavan. Jos pitkällä aikavälillä keskimääräinen kuolleisuus on syntyvyyttä suurempaa, ajautuu laji vääjäämättä sukupuuttoon – vaikka ero vaikuttaisi miten vähäiseltä. Suuret eläimet lisääntyvät hitaasti ja tekevät vähän poikasia, joten kuolleisuuden pienikin lisäys voi pitkällä aikavälillä olla kohtalokas. Muutokset olivat hitaita; paleoliittinen metsästäjä tuskin huomasi mitään elinaikanaan.

Lopussa artikkeli maalaa synkän tulevaisuuskuvan. Käytännössä kaikki jäljellä olevat suuret nisäkkäät ovat uhanalaisia tai ainakin taantuneita, ja niitä uhkaa lähitulevaisuudessa sukupuutto. Seuraavan parin sadan vuoden aikana maapallo saattaa menettää loputkin megafaunasta, ja on täysin mahdollista että maapallon suurimmaksi maaeläimeksi jää kesytetty nauta. Tällöin eläinkunta taantuisi samalle tasolle kuin mitä se oli 66 miljoonaa vuotta sitten: tuhosta selviää vain joukko pienikokoisia nisäkkäitä.

Pahimmillaan ihminen on asteroidiin verrattava katastrofi.