Eräänä kesäiltana vanhan navetan kivijalan raunioissa vilahti ruskea, mustaselkäinen hiiri. Otus oli minulle ennestään tuntematon, ja taisi myös tuntemattomaksi jäädä, sillä tuntomerkit sopivat kahteen lajiin. Todennäköisemmin kyseessä oli peltohiiri, jota esiintyy Itä- ja Keski-Suomessa, ilmeisesti paikoitellen melko yleisenä. Toinen vaihtoehto on koivuhiiri, jota esiintyy Suomessa laikuttain. Voimakkain kanta lienee Hämeessä, mutta havaintoja lajista on myös muualta Etelä- ja Itä-Suomea. Toinen lajin vahva alue löytyy Perämeren pohjukasta. Molemmat lajit ovat hyvin saman näköisiä: yleisväritys on ruskea, ja selässä kulkee eläimen pituussuuntaan musta raita. Peltohiiri on koivuhiirtä kookkaampi, mutta molemmat ovat toki pikkujyrsijöitä ja kivikossa kipittävän hiiren kokoa ei pysty arvioida, varsinkaan kun ei ole vertailukohtaa. Selvin ero lajien välillä on hännän pituus: koivuhiiren häntä on selvästi hiiren muuta ruumista pitempi. Myöskään hännän pituuteen ei osannut kiinnittää huomiota, joten hiiri jäi mysteeriski. Toista kertaa vastaavaa otusta ei ole tavattu.

Koivuhiiri on mielenkiinteonen tapaus. Laji ei itse asiassa ole lainkaan hiiri, vaan kuuluu hyppyrottiin (tai jerboihin, jos heimon uusi suomenkielinen nimi vakiintuu). Lajimäärältään hyppyrotat on harvalukuinen taksoni verrattuna esim. varsinaisiin hiirin ja rottiin. Elintavoiltaan koivuhiiri poikkeaa lähes kaikista muista suomen pikkujyrsijöistä: laji horrostaa puolet vuodesta. Horroksen seurauksena koivuhiiret lisääntyvät hitaasti ja saavat vain yhden poikueen vuodessa, mutta toisaalta ovat pikkujyrsijäksi pitkäikäisiä ja saattavat elää useamman vuoden. Syksyllä tavattavat koivuhiiret ovat keränneet itseensä runsaasti rasvaa ja ovat pallomaisen pyöreitä. Lajin elinympäristövaatimuksia ei täysin tunneta, mutta ilmeisesti koivuhiiri on sopeutuvainen. Lajia esiintyy ainakin kosteilla niityillä ja pensaikoissa, mutta myös pellonreunat, heinäiset hakkuuaukot ja pihapiirit kelpaavat elinalueeksi. Horrosta varten koivuhiiret etsiytyvät metsissä oleviin maanalaisiin koloihin.

Koivuhiiri on Suomessa rauhoitettu ja EU:n luontodirektiivin liitteen IV -laji – eli laji on melko tiukasti suojeltu ja lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Kiellolla ei tässä tapauksessa liene mitään käytännön merkitystä, koska koivuhiiren pesäpaikkoja on mahdotonta löytää. Koska laji on varsinkin Itä-Euroopassa yleinen, ilmeisesti runsastuva eikä uhkatekijöitä ole, on lajin korkea suojelustatus herättänyt kummastusta.

Toinen Suomen lajistoon kuuluva – tai kuulunut – horrostava hiiri on tammihiiri (Eliomys quercinus). Myöskään tammihiiri ei ole varsinainen hiiri, vaan kuuluu unikekojen heimoon. Unikeot on vanha nisäkäsryhmä, varhaisin tunnettu fossiili on peräti eoseenikauden alkupuolelta, eli noin 50 miljoonan vuoden takaa. Nykyisin unikeot on harvalukuinen nisäkäsryhmä, johon kuuluu alle 30 lajia. Nimensä unikeot ovat saaneet talvihorroksesta (ja muutenkin verkkaisesta elämäntyylistä), vaikka vain lauhkeiden vyöhykkeiden lajit horrostavat. Unikekoja elää myös tropiikissa, missä ne ovat aktiivisia läpi vuoden.

Tammihiiri kuten muutkin unikeot ovat oravamaisia jyrsijöitä (ja kuuluvatkin oravamaisten jyrsijöiden alalahkoon). Ne ovat yöaktiivisia, ja liikkuvat ketterästi puissa ravinnonhaussa. Tammihiiri on kaikkiruokainen, sille kelpaavat niin pähkinät ja siemenet kuin eläinravinto. Tammihiiri on kookas nisäkäs ”hiireksi”: tammihiiren ruumiin pituus (ilman häntää) on 10-17 cm, eli parhaimmillaan ruumilla pituutta on sama mikä kotihiirellä hännän kanssa. Tammihiiren häntä on noin 10 cm, ja varsinaisista hiiristä poiketen hännässä on tuuhea karvapeite. Ulkonäöltään tammihiiri on helposti tunnistettava, sillä silmiä ympäröivät mustat täplät, jotka jatkuvat aina korvien taakse kaulan kupeille. Tammihiiren selkäpuoli on muuten punertavanruskea, ja vatsa valkoinen.

Suomessa tammihiirtä on esiintynyt reliktinä aiemmalta lämpökaudelta. 1900-luvulla lajia esiintyi enää vain suppealla alueella Pohjanmaalla Teuvan kunnassa sekä Päijät-Hämeen ja Kymenlaakson rajoilla Jaalassa, ja mahdollisesti Taipalsaarella. Nykyisin tammihiiri luokitellan Suomesta hävinneeksi: lajia yritettiin etsiä intensiivisesti kesällä 2013 viimeisiltä tunnetuilta esiintymispaikoilta, mutta yhtään tammihiirtä ei tavattu. On pieni mahdollisuus että tammihiirtä edelleen Suomessa asustaa erittäin harvalukuisena, mutta toivo on häviävän pieni. Viimeisin varma havainto tammihiirestä on kolmen vuosikymmenen takaa.

Nimestään huolimatta tammihiiri ei ollut mitenkään sidoksissa tammeen, vaan Suomessa lajia eli niin havu- kuin lehtimetsissä ja puistomaisissa ympäristöissä. Kesäaikaan tammihiiret pesivät mm. puiden tai kallioiden koloissa tai linnunpöntöissä; talveksi ne etsiytyivät suojaisampiin paikkoihin, useimmiten maakoloihin. Suomessa horros saattoi kestää yli puoli vuotta. Juuri elintavoista johtuen on vielä pieni toivo, että lajia Suomessa esiintyy: puissa kiipeilevää pientä nisäkästä on vaikeaa pyytää loukuilla.

Tammihiiren vahvinta aluetta on Länsi-Eurooppa sekä Espanja ja Italia. Muualla elinalueella tammihiiri vaikuttaa olevan pulassa. Laji onkin luokiteltu kansainvälisesti silmälläpidettäväksi. Erityisesti itäiset populaatiot ovat huomattavasti huvenneet, ja paikoin (kuten Suomesta) laji on hävinnyt tyystin.

Suomessa lajin häviämisen syitä ei tunneta, ja uhanalaisarviossa syyksi on kirjattu ”satunnaistekijät”. Muutenkin lajin taantumisen syy on tuntematon. Ilmastonmuutos tuskin on syynä, sillä lämpökauden reliktinä tammihiiren luulisi hyötyvän leudommista talvista. Suomessakin laji selvisi 1800-luvun kylmän kauden yli (tosin on arveltu, että lämpimät talvet saattavat häiritä luontaista horrossykliä). Ilmeisesti taantumisen syynä ovat (toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömät) elinympäristössä tapahtuneet muutokset. Koska laji ei elä maatalousympäristöissä, ei selityksenä voi olla maatalouden tehostuminen. Yksi mahdollisuus on, että tammihiiri ei menesty monotonisissa ympäristöissä, esim. istutusperäisissä metsiköissä tai liian intensiivisesti hoidetuissa puutarhoissa. Tosin tämäkään hypoteesi ei ole alkuunkaan riittävä selittämään lajin laajaa taantumista. Tällä hetkellä tammihiiren taantuminen onkin mysteeri.

Suomessa tammihiiri lienee historiaa, mutta Suomen rajoja saattaa lähitulevaisuudessa kolkutella toinen unikeko, pikkuriikkinen pähkinähiiri. Myös pähkinähiirtä esiintyy reliktiluonteisesti mm. Etelä-Ruotsissa ja Virossa. Laji ei vaikuta tällä hetkellä olevan leviämässä, mutta yleisesti pähkinähiiri on selvinnyt isompaa serkkuaan paremmin elinympäristön muutoksesta. Kuka tietää, jos Suomen ilmasto lämpenee ennustetut 3-4 astetta vuosisadan loppuun mennessä, niin ehkäpä Etelä-Suomeen löytää tiensä uusi jyrsijälaji?