Ilmastonmuutoksen torjunnassa metsät ovat keskeisessä asemassa. Maapallon metsiin on sitoutunut valtavan paljon hiiltä, joka on pois luonnon nopeasta kierrosta. Metsät ovat myös kätevä keino poistaa ilmakehästä hiiltä – tätä kutsutaan hiilinieluksi. Yhtänä keinona ilmastonmuutoksen torjumiseksi onkin esitetty Maapallon mittavaa metsitystä. Esim. World Resource Instuteten mukaan maapallolla on miljardeja hehtaareita metsitettäväksi.

Metsittäminen on sinällään positiivinen asia. Iso osa maapallon metsistä on raivattu laidunmaaksi tai pelloksi, tai metsiin on rakennettu kaupunkeja, teitä ja muuta infrastruktuuria. Metsät on ehkä kuitenkin ymmärretty väärin; jääkauden jälkeen Eurooppa ei ollut katkeamatonta ikimetsää Atlantilta Ukrainan aroille saakka. Todennäköisesti Euroopassa on tiheiden metsien lisäksi esiintynyt runsaasti ruohomaita tai metsien ja avointen alueiden mosaiikkia. Uunituoreen tutkimuksen mukaan Keski- ja Itä-Euroopassa on esiintynyt ruohomaita koko jääkauden jälkeisen ajan, liki 12.000 vuotta (jääkauden aikana valtaosa Euroopasta oli avointa arotundraa). Aiemmin on ajateltu, että Euroopassa ruohomaat ovat syntyneet lähinnä ihmistoiminnan, ja ennen kaikkea karjatalouden yleistymisen seurauksena.

Tutkijoiden mukaan ruohomaiden olemassaolosta todistavat niin alueella esiintyneet kasvit, eläimet kuin maannos. Holoseenikaudella avoimia ruohomaita ylläpitivät mm. kuuma ja kuiva ilmasto, maastopalot, suuret kasvinsyöjäeläimet ja myös ihmistoiminta. Karjatalous alkoi yleistyä vasta noin 6000 vuotta sitten, eikä se yksistään voi selittää ruohomaiden olemassaoloa. Sen sijaan avoimet alueet yleistyivät ja metsät väistyivät karjatalouden ja ihmismäärän kasvaessa. Alkuperäiset ruohomaat ovat Euroopasta saattaneet lähes hävitä, korvautuen ihmistoiminnan voimakkaasti muokkaamilla pelloilla ja laitumilla.

Tutkijoiden mukaan metsien ja avointen alueiden mosaiikki on tarjonnut runsaasti erilaisia habitaatteja lajistolle, ja Euroopan runsas lajiston diversiteetti on nimenomaan seurausta erilaisten elinympäristöjen vaihtelusta. Tästä näkökulmasta laajamittainen metsittäminen ei ole oikea keino pyrkiä palauttamaan Euroopan alkuperäistä luontoa, vaan näkökulman pitäisi olla laajempi ja monitavoitteisempi.

Pienemmässä mittakaavassa sama pätee myös Suomessa. Todennäköisesti meillä ruohomaat ja avoimet alueet (soita, karuja kallioita, harjurinteitä, rannikon dyynejä ja nummia sekä tuntureita lukuun ottamatta) ovat seurausta karjatalouden leviämisestä. Siitä huolimatta perinteiset laidunmaat ovat Suomen lajirikkaimpia ympäristöjä, ja ilman karjataloutta lajistomme olisi huomattavasti köyhempää ja maisema tylsempi. Karjataloutta on Suomessa harjoitettu jo tuhansia vuosia, ja laidunnukseen liittyvä lajisto (muinaistulokkaat) on katsottava Suomen vakiituneeksi lajistoksi ja keskeiseksi osaksi luonnon monimuotoisuutta. Niittyjen määrä oli varmaan suurimmillaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Nykyisin on jäljellä enää rippeet; asiaa on tutkinut mm. Kaisa Raatikainen Jyväskylän yliopistossa.

Suomessakin (mm. pääministeri Sipilä) on esitetty mm. joutomaiden ja pakettipeltojen metsittämistä osana ilmastonmuutoksen torjuntaa (ja tietenkin, että saataisiin lisää hakattavaa). Suunta ei välttämättä ole oikea: perinneympäristöissä elää vuoden 2010 uhanalaisarvion mukaan yli 1000 uhanalaista tai silmälläpidettävää lajia, ja avoimien alueiden sulkeutuminen on toiseksi yleisin uhanalaisuuden syy Suomessa metsätalouden jälkeen.

Joku saattaa sanoa, että niittylajisto on saapunut Suomeen ihmisen mukana, eikä ole osa alkuperäistä luontoa. Toisaalta historiallisten ruohomaiden lajistolle ihmisen luomat ympäristöt saattavat olla viimeinen turvapaikka muuttuneessa maailmassa. Ainakin minä haluan nähdä niittylajistoa ja rikkaruohokenttiä muuallakin kuin teiden pientareilla (vaikka pientareet sinällään voivat olla monimuotoisuuden kannalta merkittäviä).

Avoimet alueet ansaitsevat enemmän arvostusta, eikä kaikkea pidä metsittää – ei Suomessa eikä muuallakaan maailmassa.