Australia on kärvistellyt jo pari kuukautta ennätyshelteissä. Säätila toki vaihtelee luontaisesti, mutta nyt alkaa näyttää siltä että Australia on ensimmäisiä mantereita, mihin ilmastonmuutos tulee iskemään pahasti. Merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään, esim. lounais-Australia ja Perthin miljoonakaupunki kärsivät 2000-luvun alussa vuosia pahasta kuivuudesta. Ilmastoennusteet eivät lupaa Australialle ruusuista tulevaisuutta, vaan valtaosalle mannerta kohoavia lämpötiloja ja väheneviä sateita. Siitä huolimatta Australia on harvoja maita, jotka eivät ole valmiita juuri mihinkään ilmastotoimiin; erityisesti nykyinen hallitus näyttää keskeyttäneen kaikki ilmastotoimet.

Australiassa voikin olla edessä melkoinen mullistus vielä tämän vuosisadan aikana. Australia oli pitkään eliökunnan eräänlainen lintukoto, laaja manner joka oli eristynyt muusta maailmasta ja ihmissuvusta. Eristyksen seurauksena Australia säilytti omalaisen eläimistönsä: istukallisia nisäkkäitä Australiassa (ja läheisellä Uuden Guinean saarella) esiintyi vähän (vain lepakkoja ja jyrsijöitä), ja fauna koostui pussieläimistä, muutamasta primitiivisestä nokkaeläimestä sekä linnuista ja matelijoista. Australian kotoperäinen lajisto kehittyi vuosimiljoonien aikana monimuotoiseksi yhteisöksi.

Tänä päivänä Australia on tunnettu lähinnä kenguruista ja koalasta. Nykyisin Australian suurin maanisäkäs on punajättikenguru, mutta isokin kenguru-uros on vain ihmismiehen painoinen. Muiden mantereiden tavoin myös muinaisessa Australiassa esiintyi jättiläiskokoisia eläimiä. Mantereen suurin – ja samalla kaikkien aikojen suurin – pussieläin oli diprotodon, reilusti yli kaksitonniseksi kasvanut vompatin sukulainen. Diprotodon muistutti ehkä jossain määrin karvaista sarvikuonoa (ilman sarvea), ainakin ruumiinrakenne oli samalla tavoin jykevä. Laji oli kasvinsyöjä, jolla oli laaja levinneisyysalue. Ilmeisesti diprotodon oli norsujen tapaan laumaeläin, jossa lauman johtajana oli vanha naaras. Diprotodon-lajeja saattoi olla useampia, tai sitten lajin sisällä esiintyi huomattavaa kokovaihtelua. Diprodotonilla oli myös muutama sukulainen, jotka kuitenkin jäivät huomattavasti jättiä pienemmäksi. Zygomaturus oli kääpiövirtahevon kokoinen, ja ylöspäin suuntautuneiden sierainten perusteella sopeutunut vetisiin ympäristöihin.

Australiassa eli myös jättiläiskenguruita. Suurin Procoptodon-suvun laji (P. goliat) oli useita kertoja nykyisiä isoja kenguruita suurempi, ja painoa yksilöillä saattoi olla reilut 200 kiloa. Laji eleli Australian sisäosien kuivilla alueilla monien nykyisten kenguruiden tavoin. Suuren koon lisäksi lajin kuono oli tylppä, ja Procoptodon-suvun kenguruita onkin kutsuttu lyhytkuonokenguruiksi.

Oikeastaan hyvin monista Australian nykyeläimistä löytyi jättikokoinen vastine: siinä missä nykyiset vompatit ovat muutaman kymmenen kilon lylleröitä, olivat Phascolonut-suvun jättiläisvompatit kymmenen kertaa suurempia. Koalastakin löytyi hieman suurikokoisempi versio; jättiläiskoala-nimitys on lajille kuitenkin liioittelua, sillä isompikin koala jäi pääosin vain 10-15 kilon kokoiseksi (eikä siis kuulunut varsinaiseen megafaunaan). Aiemmin spekuloitiin että koalat olisivat samaa lajia, ja nykyinen koala olisi vain kutistinut versio pleistoseenikauden esi-isistään. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin kaksi eri lajia, jotka elivät samaan aikaan samoilla alueilla.

Australiassa ei tietenkään elänyt vain rauhallisia kasvinsyöjiä, vaan ekosysteemiin kuului myös lukuisia petoeläimiä – jopa kenguruita. Propleopus-suvun kengurulajeilla oli muista kenguruista poikkeava, lihansyöntiin soveltuva hampaisto, ja lajien oletetaan olleen sekasyöjiä. Pussihukka eli tasmaniantiikeri kuoli sukupuuttoon Tasmaniasta vasta reilut 80 vuotta sitten, mutta lajia esiintyi aiemmin koko Australian mantereella.

Australia onkin oiva esimerkki konvergenttisestä evoluutiosta, missä toisilleen kaukaista sukua oleville lajielle kehittyy hyvin samankaltaisia piirteitä, kun ne ovat joutuneet sopeutumaan samanlaiseen ekolokeroon. Australia oli pussieläinten valtakuntaa, ja pussieläimet ovat istukallisille nisäkkäille vain hyvin kaukaista sukua. Pussihukka muistutti erehdyttävästi koiraeläintä, ja Australian suurin nisäkäspeto – pussileijona – muistutti erehdyttävästi kissaeläimiä, varsinkin pleistoseenikauden lopulla Amerikan mantereella eläneitä sapelihammaskissoja. Pussileijona oli nimikaimansa kokoinen, todellinen suurpeto, joka kasvoi keskimäärin yli satakiloiseksi. Leijonista poiketen pussileijona oli kuitenkin lihaksikas ja roteva. Pussileijonan käyttäytymisestä ei voida tietää mitään varmaan, mutta oletettavasti se pyydysti saaliinsa enemmän kyttäämällä kuin takaa-ajamalla. Laji saattoi myös olla hyvä kiipeilemään. Aitojen sapelihammaskissojen tapaan pussileijona oli suurten eläinten saalistaja. Paljoa muuta ei pussileijonan käyttäytymisestä voi nykytiedolla sanoa.

Todennäköisesti hurjin Australian pedoista oli jättiläiskokoinen lisko, varaanien sukuun kuuluva megalania. Nykyisistä varaanilajeista suurin on komodonvaraani, joka kasvaa parhaimmillaan kolmimetriseksi ja satakiloiseksi. Komodonvaraani saattaa toisinaan olla ihmiselle vaarallinen, ja useita lajin aiheuttamia kuolemantapauksia on tiedossa. Megalania oli valtava lisko. Tutkijoilla on ollut vaikeuksia arvioida lajin kokoa tarkasti, koska yhtään kokonaista fossiilia ei ole säilynyt. Joka tapauksessa megalania kasvoi vähintään 300-500 kiloiseksi ja 5,5 metrin mittaiseksi, mutta huomattavasti suurempiakin arvioita on esitetty. Megalania oli Australian suurin maapeto, jos rannikkolla elänyttä suistokrokotiilia ei lasketa. Samalla megalania oli maailman suurin tunnettu lisko.

Kuten muidenkin Australian megafaunan osalta, myös jättiläisliskon elintavoista on vain vähän tietoa. Osa tutkijoista on nähnyt megalanian enemmän raadonsyöjänä kuin petona. Joskus megalanian on arveltu olleen Australian huippupeto, mutta fossiiliaineistossa laji on erittäin harvinainen, joten todennäköisesti se on ollut harvalukuinen laji verrattuna esim, pussileijonaan. Megalanian lähisukuisilla varaaneilla on myrkkyrauhaset leuoissaan, joten on mahdollista että myös megalanian puraisu oli myrkyllinen. Myrkky viittaisi vahvasti siihen, että megalania oli saalistava peto.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Australiaan arviolta noin 50.000 vuotta sitten, mahdollisesti jo 65.000 vuotta sitten. Ihmisten saapuessa Australian manner oli vielä neitseellinen, ja ihmiset tapasivat mm. hurjan megalanian ja muun megafaunan. Tarina on kuitenkin tavanomaisen surullinen: pian ihmisen saapumisen jälkeen suuret eläimet olivat sukupuutossa. Kaikki Australian yli 100 kg painavat maaeläimet näyttävät hävinneen joskus 40.000-50.000 vuotta sitten; tarkkaa ajankohtaa on vaikea selvittää, sillä aikaikkuna on sellainen ettei radiohiiliajoitus enää toimi. Kuudes massasukupuutto alkoi toden teolla Australiasta, ja manner menetti yli 80 % suurikokoisista eläimistään.

Kuten muuallakin, Australissa megafaunan tuhosta on kaksi kilpailevaa teoriaa. Osa tutkijoista on arvellut, että ilmaston kuivuminen tuhosi suuret eläimet. Toisen teorian mukaan syynä oli ihmisen saapuminen tavalla tai toisella; joko ihminen metsästi lajit sukupuuttoon, tai kulotus ja tulen käyttö muuttivat kuivan Australian ekosysteemiä eläimistölle sopimattomaksi. Ilmastoteorialla on vain vähän tukea, sillä sukupuuttojen ajankohtana Australian ilmasto oli vakaa, ja jäätiköitymismaksiminen aikainen kuivin jakso ajoittuu noin 20.000 vuotta myöhemmäksi. Ihmisen osallisuus tuhoon näyttääkin selvältä. Samalla on saatu vahvoja viitteitä siitä, että itse asiassa isojen kasvinsyöjien katoaminen edelsi palojen yleistymistä. Sukupuuttojen seurauksena ekosysteemi muuttui, kasvillisuus lisääntyi ja palokuorma kasvoi, mikä johti lisääntyviin luonnonpaloihin. Isot eläimet katosivat jo kauan sitten, mutta sukupuutot Australiassa ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Esim. dingon (villiintyneen koiran) saapuminen matereelle joitain tuhansia vuosia sitten koitui mahdollisesti useiden lajien kohtaloksi. Esim. aiemmin mainittu pussihukka katosi Australian mantereelta vasta dingon saapumisen jälkeen, mutta sinnitteli Tasmaniassa kunnes eurooppalaiset hävittivät lajin sukupuuttoon. Sittemmin Australian alkuperäislajistoa ovat kurittaneet eurooppalaisten mukana tuomat eläimet ja kasvit, mm. ketut, kissat, kaniinit ja hiiret.

Ihmisen mukana megafauna on jälleen palannut Austraaliaan. Tätä nykyä mantereella elää villiintyneenä mm. kameleja, hevosia ja aaseja, vesipuhveleita ja jopa erittäin uhanalaisia bantengeja; Australian bantengipopulaatio on itse asiassa suurempi kuin kaikki Aasiassa elävät luonnonvaraiset eläimet yhteensä. Kaikki uusi megafauna luetaan vieraslajeiksi, ja mm. hevosten ja kamelien määrä lasketaan sadoissa tuhansissa, ellei jopa miljoonissa. Lajit lisääntyvät hurjaa vauhtia, sillä isoille eläimille ei enää löydy luontaisia vihollisia. Australiassa onkin käynnissä useita hankkeita ja toimintaohjelmia vieraslajien aiheuttamien haittojen vähentämiseksi. Tavoitteena ei kuitenkaan ole hävittää villihevosia tai -kameleita, vaan rajoittaa populaatioiden kokoa ja haittoja. Linja on sinällään ihan viisas, sillä tietyssä mielessä uudet lajit ovat saattaneet ottaa vanhan ekologista roolia. Mikään vieraslaji ei kuitenkaan voi korvata menetettyä pussieläinfaunaa. Pussieläinten kohdalla sukupuutot tuntuvat erityisen pahoilta, sillä evolutiivisesti ne ovat täysin uniikkeja ja harvalukuisia verrattuna istukallisiin nisäkkäisiin.

Tänä päivänä Australia on hyvin erilainen manner kuin ennen ihmisen saapumista. Saa nähdä mihin suuntaan Australia on kehittymässä muuttuvassa ilmastossa.