Viime perjantain tärkein uutinen – koko Suomen lajiston kattavan uhanalaisarvion julkaiseminen – taisi jäädä Sipilän hallituksen romahtamisen varjoon. Hallituksia syntyy aina uusia (ja tuskin monikaan jää Sipilän kyhäelmää kaipaamaan), mutta sukupuutto on peruuttamaton tapahtuma. Lajien uhanalaisarvio, kuten viime vuoden lopulla julkaistu luontotyyppien uhanalaisarvio, kertovat mihin suuntaan Suomen lajisto on kehittymässä.

Luontotyyppien uhanalaisarvio antoi jo osviittaa, mihin suuntaan lajiston uhanalaisuus on kehittymässä. Kun vuonna 2010 Suomen lajistosta uhanalaisia oli 10,5 %, on luku yhdeksän vuotta myöhemmin 11,9 %. Tilanne on parantunut vain nisäkkäillä, joista yhä harvempi on nykyisin uhanalainen (tosin liito-orava palasi jälleen vaarantuneeksi muutaman vuoden takaisen, epäilemättä virheellisen arvion jälkeen). Nisäkkäitä lukuun ottamatta tilanne on mennyt lähes poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Varsinkin jäkälien ja lintujen tilanteen voi sanoa romahtaneen. Uhanalaisarvion mannekiiniksi näyttääkin nousseen hömötiainen – havumetsien tyyppilaji, joka on nykyisin erittäin uhanalainen. Hömötiainen kertoo karulla tavalla, mihin suuntaan Suomen metsät ovat kehittyneet. Myös moni muu lintulaji, esim. punasotka ja peltosirkku, ovat nykymenolla katoamassa Suomesta lähivuosikymmeninä. Erityisesti vesi- ja suolinnuilla näyttää menevän huonosti, mikä kertoo kyseisten elinympäristöjen tilasta.

Eniten punaisen listan lajeja (uhanalaisia, silmälläpidettäviä tai puutteellisesti tunnettuja) löytyy metsistä (yli 2100 lajia) ja perinneympäristöistä (lähes 1300 lajia). Metsälajien suuri määrä selittyy osittain metsissä elävien lajien määrällä, mutta metsissä tapahtuneet muutokset ovat olleet rajuja, ja metsätalous ja sen seurausvaikutukset ovat suurin uhanalaisuuden syy Suomessa. Perinneympäristöjen määrä taas on romahtanut maatalouden tehostumisen ja tilojen lopettamisen seurauksena, ja perinnebiotooppien rikas lajisto lienee Suomen uhanalaisinta.

Ilmastonmuutos näkyy uhanalaisarviossa jo kahdella tavalla. Ensinnäkin eteläiset lajit – jotka aiemmin esiintyivät meillä hyvin harvinaisina ja uhanalaisina – ovat selvästi runsastuneet. Tällaisia lajeja löytyy ennen kaikkea hyönteisissä. Toisessa päässä maata ilmastonmuutos näkyy taas tunturilajiston ahdingossa. Tunturilajeista lähes joka kolmas on punaisella listalla, ja tilanne on erityisen huono tuntureilla elävien sienten ja jäkälien, putkilokasvien ja lintujen osalta. Ilmaston lämmetessä tunturilajistolle sovelias alue supistuu metsänrajan noustessa ja mm. lumenviipymien huvetessa. Voi olla että lähivuosikymmeninä moni tunturilaji tulee katoamaan, jatkossa niitä esiintyy enää Norjan puolella.

Myös soilla tilanne on heikentynyt. Edes suojelusuot eivät säily luonnontilaisina, sillä soita ei ole suojeltu vesitaloudellisina kokonaisuuksina. Suojelusoita ympäröiviä ojituksia seuraa hidas soiden kuivuminen ja muuttuminen erityisesti aapasoilla. Tämän seurauksena varsinkin avosoiden lajisto uhanalaistuu edelleen. Suoluonnon ahdinko vaatisi pikaista jäljellä olevien soiden lisäsuojelua. Pelkkä olemassa olevien soiden suojelu ei luonnollisestikaan riitä, lisäsuojelun rinnalla vaaditaan mittavaa soiden ennallistamista.

Perinnebiotooppilajiston tilaa on hankala parantaa, toki sekin olisi mahdollista jos karjatalouden tukia alettaisiin kohdistaa huomattavasti enemmän perinnebiotooppien ylläpitoon. Vaikea kuitenkaan nähdä, että paluuta 50-100 vuoden takaiseen maatalouteen enää tapahtuisi. Sen sijaan metsätalouden toimintatapoja on mahdollista muuttaa. On täysin selvää, että metsälajiston ja metsäluontotyyppien elvyttämiseen ei enää riitä pieni näpertely muutamien säästöpuiden tai pienialaisten ”avainbiotooppien” kanssa. Tarvitaan perustavaa laatua olevia muutoksia hakkuutapoihin, hakkuutavoitteiden laskemista sekä runsaasti uusia suojelualueita. Avohakkuut, maanmuokkaukset, ojitukset ja lyhyet kiertoajat vaikuttavat metsäluonnon lisäksi myös pienvesiin. Kukaan ei ole esittämässä metsätalouden alasajoa, vaan sopeuttamista luonnon- ja ympäristönsuojelun vaatimuksiin. Metsälain 1 §:n perusteella metsätalouden tulee olla myös ekologisesti kestävää. Uhanalaiset lajit ja luontotyypit kertovat karua kieltä siitä, että ekologinen kestävyys on kaukana.

Uhanalaisarvion julkaisutilaisuuden lopussa pidettiin paneelikeskustelu, jota veti Jyväskylän yliopiston professori ja luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho. Kotiaho on osallistunut aktiivisesti keskusteluun metsistä, ja saanut siinä sivussa lokaa niskaansa ja yhdistetty jopa salaliittoteorian tasolla oleviin kuvitelmiin motiiveista. Paneelikeskusteluun osallistui edustaja metsäteollisuudesta, MTK:sta, Maa- ja metsätalousministeriöstä, luonnonsuojelujärjestöstä ja yliopistosta. Paneelin lopussa Kotiaho kysyi, kuinka moni olisi valmis kasvattamaan Etelä-Suomen suojelupinta-alan 10 % kahden seuraavan hallituskauden aikana. Tavoite on toki epärealistinen ja maksaisi pari sataa miljoonaa euroa vuodessa, mutta tällä hetkellä uhanalaisten lajien ja luontotyyppien tila on huono ja vaatii radikaaleja toimenpiteitä; jos mitään ei tehdä eri tavalla, ei mikään muutu. Vähemmän yllättäen 10 % tavoitetta kannatti vain luonnonsuojelujärjestön ja yliopiston edustaja.

Ilman merkittäviä lisäpanostuksia luonnonsuojeluun ja ympäristön hoitoon ei tulla edelleenkään saavuttamaan mitään. Valitettavasti tahtotila näyttää puuttuvan juuri siitä porukasta, jolla olisi valtaa tehdä muutoksia. Tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen mahdollisuus vaikuttaa luonnonsuojeluun on rajallinen. Valta muutoksiin on poliitikoilla, teollisuudella ja vahvoilla lobbarijärjestöillä (kuten MTK). Pahoin pelkään, ettei mikään tule vieläkään muuttumaan.

* * *

Blogin aiemmassa kirjoituksessa on selitetty uhanalaisluokitusta. Se kannattaa lukea, jos käsitteeseen sisältyy epätietoisuutta.