Kirjoitan nyt urani ensimmäisen kirja-arvostelun. Sain lopulta kirjastosta käsiini Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista. Muissa medioissa kirjaa on arvioitu mm. vuoden tärkeimmäksi julkaisuksi, eikä syyttä. Kirja on erinomainen.

Ensin Kauppinen käy kirjassa läpi sen, mitä monimuotoisuus tarkoittaa: populaatioita. Ennen kuin laji muuttuu uhanalaiseksi tai häviää, lukemattomat yksilöt ja populaatiot katoavat. Ja jokainen kadonnut populaatio vie mennessään osan luonnon monimuotoisuutta, muuttaa luonnon yhä vain homogeenisempaan suuntaan.

Suomen köyhtyvää luontoa Kauppinen käy läpi muutamien esimerkkilajien kautta. Kultasirkku on laji, jonka katoaminen on seurausta lintujen massapyynnistä Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa. Kuukkeli taas kertoo synkän tarinan Suomen metsäluonnon tilasta; vanhojen metsien häviämisestä ja elinympäristöjen pirstoutumisesta. Ruusuruohomaamehiläisen avulla käsitellään hupenevia paahdeympäristöjen sekä pölyttäjien tilaa yleisemminkin. Isonuijasammal on vaatelias suolaji, joka on miltei kadonnut Etelä-Suomesta; suomaan soidensuojeluverkosto ei riitä ylläpitämään suolajistoa. Taimen on pienten ja suurenpien virtavesien indikaattori, johon ovat vaikuttaneet niin voimalaitosrakentaminen kuin purojen perkaukset ja soiden ojitukset. Jääleinikki on ilmastonmuutoksen seurauksena katoava artinen laji. Ja pikkusinisiivet ovat esimerkki harjuympäristöistä, perhosista ja metapopulaatiodynamiikan romahtamisesta.

Kirjan viesti on melko synkkä. Suomi on ollut kaunis ja monimuotoinen maa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana suurelta osin hävitetty. Hyviä esimerkkejä monimuotoisuudesta saa hakea, ja tämä blogi jakaa saman ajatuksen. Toki meillä on muutamia onnistumisia, kuten suurten petolintujen elpyminen, mutta yleisesti monimuotoisuuden suunta on alaspäin. Kirjan mukaan ongelma edelleen se, että monesti luonnonarvot nähdään välttämättömänä pahana, joka haittaa elinkeinotoimintaa. Tästä hyvä esimerkki on Viiankiaapa, yksi koko Euroopan tärkeimmistä soidensuojelualueista. Viiankiaapan tilannetta käsitellään isonuijasammalen yhteydessä: suoalue on vaarassa Anglo American -kaivosyhtiön kaivoshankkeen takia. Jos Viiankiaapa – korvaamaton suojelualue – ei ole turvassa luonnonvarojen hyödyntämiseltä, miten mikään vähempi kohde olisi? Ajatus on hyytävä: ei ole mitään luontoarvoa, joka ei rahan edessä olisi uhattuna.

Luonnonsuojelubiologiassa sateenvarjolajiksi sanotaan lajia, jonka suojelu auttaa lukuisaa määrää muita lajeja. Kirjan esimerkkilajit on valittu tästä näkökulmasta: jos kultasirkulla, kuukkelilla, ruusuruohomaamehiläisellä, isonuijasammalella, taimenella, jääleinikillä ja pikkusinisiivellä menisi hyvin, olisi iso osa luonnon monimuotoisuutta turvattu. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä.

Kirjan viimeinen viesti on suunnattu ihmiskunnalle: ihminen on riippuvainen luonnosta, ja monimuotoisuuden hupeneminen vaarantaa ihmisen tulevaisuuden. Itseäni tämä ajatustapa hieman häiritsee. Kuten olen kirjoittanut, ihminen harvoin osaa kaivata jotain, mikä on hävinnyt jo vuosikymmeniä tai -satoja sitten. Monimuotoisuuden huvetessa ekosysteemit saattavat muuttua epävakaammiksi, mutta se nähdään mormaalina olotilana kun tietoa muusta ei ole. Ihminen tulee sinnittelemään tällä pallolla vielä hyvin pitkään, vaikka kaikki kirjan lajit olisivat kadonneet.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään uutta ja yllättävää. Tarinat ovat tuttuja jokaisella, joka on luonnon tilaa intensiivisesti seurannut. Joka tapauksessa kirjaa ei voi olla suosittelematta. Kauppinen on tehnyt mittavan tutkimustyön kirjaa valmistellessa, ja työ kesti muutaman vuoden. Kirja on hyvä ja perusteellinen läpileikkaus Suomen luonnon tilasta. Sen pitäisi olla jokaisen päättäjän lukulistalla. Valitettavasti tämän kaltaiset kirjat eivät taida olla poliitikkojen iltalukemista.