Luonnonvarakeskus eli Luke on muuttanut termistöään järkevämpään suuntaan. Aiemmin Luke puhui suurimmasta kestävästä hakkuutasosta, kun se tarkoitti suurinta taloudellisesti mahdollista hakkuutasoa. Nyt Luke on muuttanut termin ”suurimmaksi kestäväksi hakkuutasoksi”. Uusi termi on selvästi parannus entiseen; se kertoo vain sen, miten paljon puuta metsistä on mahdollista hakata tulevan kasvun kärsimättä.

Sen sijaan se ei kerro mitään metsätalouden kestävyydestä, mihin kuului taloudellisen kestävyyden lisäksi myös ekologinen ja sosiaalinen kestävyys. Kaksi jälkimmäistä ei ole Suomen metsissä toteutunut pitkään aikaan, mistä kertoo mm. lajien ja luontotyyppien uhanalaisuus sekä ihmisten halukkuus säilyttää metsät eri näköisinä.

Vaikka termi suurin ylläpidettävä hakkuutaso on sinällään parempi, sen laskentaan liittyy merkittäviä puutteita, minkä seurauksena hakkuutasoa yliarvioidaan. Ensinnäkin mallit olettavat, että metsänhoitotoimet tehdään ajallaan. Todellisuudessa Suomessa on kuitenkin merkittäviä hoitorästejä nuorissa metsissä, ja ilmeisesti rästit ovat vain kasvussa. Ymmärrän hyvin maanomistajien haluttomuuden nuorten metsien hoitoon, sillä ne näyttäytyvät lähinnä vain kustannuksina, joista hyötyä saa mahdollisesti vasta 50 vuoden päästä.

Toinen hakkuutasoarvioihin liittyvä ongelma monimuotoisuuden huomioinen. Laskennat olettavat, että suojelupinta-ala ja vanhojen metsien osuus säilyy mitättömänä; Luken arviossa ei edes huomioida jo päätettyjä luonnonsuojelun lisäyksiä, esim. METSO-ohjelman tai Helmi-ohjelman suojelutavoitteita. Metso-ohjelman pyvän suojelun tavoitetta on toteuttamatta vielä noin 25.000 hehtaaria, ja Helmi-ohjelmassa on tarkoitus suojella tai ennallistaa kymmeniä tuhansia hehtaareita.

Toki Helmi- tai Metso-ohjelman tavoitteet ovat metsäpinta-alaan suhteutettuna hyvin vähäisiä, mutta taustalla on koko ajan huomattavati kunnianhimoisempi tavoite: kansainvälisten sopimusten mukaan Suomen tulisi suojella 17 % maa-alueista (ns. Aichi-tavoitteet). Lapissa Aichi-tavoite on jo lähellä toteutua, mutta Etelä-Suomessa se tarkottaisi suojelupinta-alan moninkertaistumista, koska Etelä-Suomen metsiä ei voi turvata suojelemalla tuntureita. Tätä ei ole mitenkään huomioitu hakkuutasolaskelmissa.

Kolmas ongelma liittyy vesiensuojeluun. Avohakkuisiin, ojituksiin ja maanmuokkaukseen perustuva metsätalous ei ole kestävällä pohjalla turvemailla, missä perinteisin menetelmin saadaan aikaan isoja ongelmia vesistöihin. Malleissa ei vielä ole mitenkään huomioitu erirakenteista metsänkasvatusta tai erilaista käsittelyä turvemaiden osalta. Yllä olevien seikkojen takia suurin ylläpidettävä hakkuutaso on väistämättä yliarvio, mikä kannattaa muistaa. Lisäksi viime vuosina suurin ylläpidettävä hakkuutaso on saavutettu tai ylitetty jo useassa maakunnassa.

Metsälobbareiden puolustus nykyisen kaltaiselle metsätaloudelle on aina sama: metsänhoidon takia Suomen metsien sisältämä puumäärä on kasvanut ensimmäisestä valtakunnan metsien inventoinnista (VMI) noin 78 %, ja 50-luvun alusta (VMI3) noin 60 %; nykyisin metsissä on lähes 2500 miljoonaa kuutiota puuta, kun inventointien alussa sitä oli hieman vajaa 1400 miljoonaa kuutiota. Vaikuttavia lukuja kieltämättä, mutta kovin suurelta osin nämä eivät ole metsänhoitajien ansiota.

Puumäärä olisi kasvanut väistämättä, vaikka Suomessa ei olisi tehty mitään erityisiä metsänhoitotoimenpiteitä. Noin kolmasosa puuston kasvusto on seurausta ilmaston muutoksesta ja rehevöitymisestä: puut kasvavat nykyisin paremmin, koska maaperä on rehevämpää typpilaskeuman ansiosta, ilmassa on enemmän hiilidioksidia ja kasvukausi on pidentynyt. Myös metsämaan pinta-ala on kasvanut: kun metsämaaksi luokiteltua aluetta oli 50-luvulla reilut 17 miljoonaa hehtaaria, on sitä nykyisin yli 20 miljoonaa hehtaaria. Metsämaan lisääntyminen on seurausta soiden ojituksesta ja peltojen ja niittyjen metsittämisestä; molemmat ovat aiheuttaneet ihan oman ympäristöongelmansa. Loppujen lopuksi metsänhoitajan ansiot metsien puumäärään kasvusta jää aika vähäiseksi. Toki istutusmetsät ovat luontaisesti syntyneitä tiheämpiä, minkä jokainen luonnossa liikkuja on huomannut: nuoret istutusmetsät kannattaa kiertää kuin yrittää läpi.

Vielä viime vuosisadan puolessa välissä tai senkin jälkeen metsät olivat erilaisia. Puuta oli vähemmän, mutta metsien ikärakenne oli selvästi vanhempi ja metsäpeite yhtenäinen. Suot olivat suureksi osaksi luonnontilaisia, purot ennallaan ja vesistöt hyvässä kunnossa. Kaikki se on menetetty. Luonto ei kaipaa niitä satoja miljoonia motteja, jotka metsänhoidolla on saatu aikaiseksi. Luonto – ja aika moni ihminen – kaipaisi yhtenäisiä metsiä, puhtaita vesiä ja ojittamattomia soita.

PS. Suomen metsävarojen kehitysta mainostetaan erityisenä saavutuksena. Länsinaapurissa metsävarojen kasvu on ollut täysin Suomea vastaavaa; sillä erotuksella, että Ruotsissa soiden ojitus on ollut hyvin maltillista.

Ruotsin maastokarttaa ja ilmakuvia voi selata esim. tämän palvelun kautta. Ruotsin talousmetsät näyttävät hyvin Suomen kaltaisilta, paitsi että ilmakuvien perusteella valtaosa soista on luonnontilaisia.