MTK:lainen Aarre-lehden kolumnistina on jo jonkin aikaa ollut kirjailija Risto Isomäki. Isomäestä näyttääkin tulleen Seppo Vuokon rinnalle yksi metsätalouden apologeetta, joka valitsee faktansa hyvin tarkoitushakuisesti. Viimeisin Isomäen kolumni käsittelee Suomen luonnon väitettyä rikastumista. Esimerkkeinä Isomäki listaa lähes 20 nisäkäslajia ja joukon lintulajeja. Isomäen viesti on, että isojen eläinten määrä on lisääntynyt ja luonto on rikastunut. Isomäki pitääkin puheita Suomen luonnon köyhtymisestä ”käsittämättömänä”.

Yritetäänpä käsittää asia. Isomäen esimerkkilajit voidaan ryhmitellä muutamaan ryhmään. Esinnäkin Isomäki pitää luonnon rikastumisena sitä, että tänne on tuotu vieraslajeja. Valkohäntäpeura, kanadanmajava ja minkki (joka on Isomäen mielestä vain korvannut vesikon) eivät kuulu alkuperäiseen lajistoon. Valkoposkihanhen tilanne voi olla sama, mahdollisesti Itämerellä pesivät valkoposkihanhet ovat lähteneen istutetuista yksilöistä.

Toinen joukko Isomäen lajeja on sellaisia, jotka ovat elpyneet vainon tai ylenmääräisen pyynnin loputtua. Näitä ovat hirvi, metsäpeura, susi, karhu, ahma, ilves, näätä, saukko, harmaahylje, itämerennorppa ja saimaannorppa, euroopanmajava, laulujoutsen, merihanhi. Nämä lajit eivät sinällään kerro mitään Suomen luonnon tilasta, vaan lainsäädännön muutoksesta. Lisäksi on huomattava, että susi, ahma ja saimaannorppa ovat edelleen erittäin uhanalaisia, ja metsäpeura, karhu, itämerennorppa ja euroopanmajava silmälläpidettäviä, eli näillä lajeilla ei mene erityisen hyvin vaikka niiden tilanne onkin viime vuosina kohentunut. Merikotkan romahduksen syynä oli vainon lisäksi myös ympäristömyrkyt, jotka heikensivät pesimätulosta. Pahimpien myrkkyjen kieltäminen on toki ollut tärkeä ympäristönsuojeluteko. Myös merimetso lienee palannut vainon loppumisen seurauksena

Varsinaisia uusia, luontoa rikastuttavia lajeja Isomäen listauksessa on vain muutamia. Metsäkauris ja villisika ovat levinneet Suomeen uudelleen pitkän tauon jälkeen. Molempia lajeja lon auttanut myös ilmaston lämpeneminen. Metsäkaurista ruokitaan runsaasti, villisiat taas yritetään milteipä hävittää lajin aiheuttamien haittojen takia ja metsätysrajoituksista on luovuttu.

Kieltämättä Isomäen lajijoukolla menee paremmin kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Toisaalta monen lajin osalta se on vaatinut paljon työtä; esim. saimaannorpan suojelutyöhön menee useita henkilötyövuosia vuodessa niin Metsähallituksessa kuin ELY-keskuksessa ja Itä-Suomen yliopistossa, ja norpan suojelemiseksi on perustettu omaa lainsäädäntöä. Yhteistä lajeille on se, että ne kaikki ovat generalisteja, eli selviävät hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Niiden esiintyminen ei oikeastaan kerro mitään Suomen luonnon tilasta.

Suomen luonnosta tulisi hyvin erilainen kuva, jos lajijoukko valittaisiin toisin. Havumetsien tyyppilajeilla, kuten liito-orava, hömötiainen ja kuukkeli, menee huonosti. Vesilintujen ja kahlaajien määrät ovat laskusuunnassa, ja monen aiemmin yleisen laji kanta on romahtanut; tällaisia ovat esim. suokukko ja punasotka. Tai miten erilaiselta tilanne näyttäisi, jos katsottaisiin virtavesien lajistoa? Mistä löytyvät lähimmät taimenpurot tai lisääntyvät jokihelmisimpukat? Puhumattakaan perinnebiotooppien hyönteis- ja kasvilajeista, suolajistosta, paahdeympäristöjen lajistosta jne.

Luonnon köyhyminen ei ole mielipidekysymys, kuten Risto Isomäki esittää. Suomessa on kaikkiaan kymmeniä tuhansia lajeja, ja kokonaiskuvassa parikymmentä nisäkäs- ja lintulajia on vain pieni sivujuonne. Sekä lajien että luontotyyppien uhanalaisarvio kertoo meille suoraa luonnon köyhtymisestä: joka yhdeksäs laji on uhanalainen, ja noin puolet luontotyypeistä on uhanalaisia, Etelä-Suomessa reilusti yli puolet. Faktoja ei voi kumota mielipiteillä, vaikka se tuntuukin olevan nykyisin muotia.

Ja ajatus että luonto on yhtä kuin muutama isokokoinen ja näyttävä laji, saisi jo jäädä unholaan.