Eilen saatiin suru-uutinen luonnonsuojelija ja kalastaja Pentti Linkolan kuolemasta. Linkola ehti kunnioitettavaan 87 vuoden ikään, joten kuolema oli vain ajan kysymys – kuten meillä kaikilla. Minulle Linkolan kuolemasta jäi ristiriitainen olo, samoin kuin henkilöstä ylipäätään. Linkola oli pitkään Suomessa luonnonsuojeluliikkeen kasvot, mutta hän oli myös yksi merkittävimmistä lintututkijoista ja -rengastajista. Linkola myös eli niin kuin opetti: kalastajana askeettisissa oloissa.

Henkilökohtaisesti Linkola oli minulle tärkeä ajattelija, kun olin teini-ikäinen. Jokainen Linkolan teos tuli luettua läpi, ja Linkolan innoittamana tuli tutustutta myös mm. Eero Paloheimon, Osmo Soininvaaran ja Konrad Lorenzin kirjoituksiin. Teini-ikäiselle luonnossa liikkujalle Linkola oli vahva vaikuttaja. Omin silmin saattoi nähdä, kuinka Linkola oli oikeassa metsiin ja soihin liittyvissä kysymyksissä. Metsien ja soiden tila on tässä maassa tuskin koskaan ollut yhtä huono kuin nyt, vielä 90-luvulla tilanne oli parempi (metsien tilaa ei mitata puumäärän kasvuna). Kuten Linkola ennusti, huonompaan suuntaan ollaan menty jatkuvasti.

Linkolan kirjoitukset olivat monesti hurjia tai yliampuvia. Osaltaan kyse oli provosoinnista; lääkäripäivillä esitelmä oli erilainen kuin luonnonsuojelijoiden kesken. Provosoinnista huolimatta Linkola epäilemättä ajatteli, että ihmisten määrää tulisi vähentää. Linkolan ajatuksissa mm. tartuntataudit olivat luontainen keino alentaa ihmispopulaatiota, ja lääketiede pahasta. Teini-ikäisenä tämä ajatus oli helppo hyväksyä, mutta nyt koronavirusepidemian jyllätessä tautien ihannointi tuntuu järjettömältä. Teini-ikäinen saattaa tuntea itsensä kuolemattomaksi, mutta se että taudin aiheuttama kuolema voi osua omalle tai läheisten kohdalle, saa ajattelemaan asiaa huomattavasti eri tavalla. Omalla kohdalla radikaalit ajatukset ovat iän myötä pehmenneet. Linkolalle taisi käydä päin vastoin; sekä radikaalit ajatukset että toivottomuus vain lisääntyivät.

Vuosi sitten luin Riitta Kylänpään kirjoittaman Linkolan elämänkerran, joka vain korosti ristiriitaisuutta – ja selvästi laski henkilön arvoa minun silmissä. Nuoruuden idolista tuli lopulta höpsähtänyt ajattelija, vaikka hän kiistämättä oli lahjakas kirjoittaja. Epäilemättä Linkola osasi halutessaan olla supliikki seuramies, mutta esim. suhtautuminen omaan perheeseen saattoi olla aivan toista. Linkola oli myös elitisti, joka olisi sallinut paremmalle väelle kesähuvilat ja huvitukset, joita massoille ei pitänyt suoda. Maailmansodan aikainen ja jälkeinen natsimielisyys myös laski Linkolan pisteitä, vaikka tokihan nuorille olisi annettava anteeksi hölmöt mielipiteet. Linkola tuntui iän myötä muuttuvan humanistista ihmisvihaajaksi.

Linkolan radikaalit edotukset olivat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia. Linkola ei pystynyt muuttamaan kehityksen suuntaan, aivan kuten sitä ei ole pystynyt muuttamaan kukaan muukaan. Ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi pahenevat vuosi vuodelta. Ehkä Linkola oli oikeassa ihmisluonnosta, joka ei näe omaa nenäänsä pidemmälle. Oli miten oli, Linkolan keinoilla tuskin saavutettiin mitään. Linkola oli enemmänkin eräänlainen kansakunnan klovni, jonka paatosta jokainen jaksoi hetkittäin kuunnella, mutta ei ottaa vakavasti. Syrjään vetäytyminen ja askeettisuus tarkoittivat sitä, että Linkola jäi kuriositeetin asemaan. Kirjoituksia tuli hyvin harvoin, ja politiikkaan Linkolan maltti ei riittänyt, koska hänen ajattelussaan ei ollut sijaa kompromisseille.

Loppujen lopuksi Linkolan merkittävin perintö lienee Luonnonperintösäätiö, joka hankkii lahjoitusvaroin metsä- ja suoalueita suojelukäyttöön. Pentti Linkola oli perustamassa säätiötä, ja suojelualueita on kertynyt vuodesta 2000 lähtien jo yli 2000 hehtaaria. Suojelualueet on pieni mutta konkreettinen tulos Suomen luonnon hyväksi.

Luonnonperintösäätiö on avannut keräyksen Pentti Linkolan muistoksi. Mikä olisikaan parempi keino muistaa Suomen suurinta luonnonsuojelijaa kuin lahjoittaa rahaa muistometsän perustamiseksi.